Mistä on pienet dekkarit tehty

Inspiraatio voi syntyä mistä vain. Syksyllä 2012 julkaistavan dekkarini lähtökohta oli uhrin lisäksi murhan tapahtumapaikka Tolfa - murhaajaa en vielä edes tiennyt aloittaessani ensimmäisten liuskojen kirjoittamisen joskus vuoden 2007 syksyllä. Tolfa pienenä, hiukan sisäänpäinlämpiävänä kylänä vaikutti ihanteelliselta näyttämöltä murhamysteerille. Hassua kyllä näistä liuskoista ei kovinkaan moni ole säästynyt lopulliseen versioon, sen verran monta versiota ehdin dekkarista lopulta kirjoittaa.

Minulla on vilkas mielikuvitus, mutta siitäkin huolimatta kirjoitan mielellään asioista, jotka olen itsekin kokenut. En tiedä, olisinko osannut kuvailla laitesukellusta, ellen olisi sitä itse harrastanut. Samalla tavoin ympäristön kuvailu tuntuu ulkokultaiselta, ellen ole itse todistanut  laulukaskaitten tahdittamaa tulikärpästen tanssia.

Opinnot luonnontieteellisesä tiedekunnassa ovat vaikuttaneet varmasti siihen, että minusta on tärkeää, että faktat ovat faktoja myös fiktiivisessä teoksessa. Kullanarvoisia tuttuja dekkaristille ovatkin tosi elämässä rikoksia ihan oikeasti selvittävät ammattilaiset. Oma naapurini on karabinieerien maresciallo ja tuttavapiiriin kuuluu myös kuolinsyyntutkija. Forensic Pathology -aiheisia kirjoja dekkaristi lukee samalla kuin syö lounasta, onneksi ruokahaluni ei katoa helposti edes parin viikon vanhasta ruumiista otettujen kuvien myötä.

Mitä rikollisiin tulee, ihmismielen pahuus on kiehtonut minua niin kauan kuin saatan muistaa. Oman henkilökohtaisen filosofiani mukaan Freud ei ollut täysin hakoteilla pitäessään ihmistä kahden voiman taistelukenttävä - rakentava minä yrittää koko ajan pitää puoliaan itsetuhoisaa minää vastaan. Minusta murhaajan kiinnisaamisessa motiivi on ensisijaisessa asemassa. Rakkaus, kateus, kosto  ja raha eri variaatioineen ovat olleet kautta aikain suosituimmat motiivit murhaan Kainin ja Abelin ajoista lähtien. Motiivien tutkiminen onkin dekkarin kirjoittamisen antoisinta ainesta, toivottavasti se välittyy lukijoillekin.

Erno Paasilinnan mukaan kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Olen toteuttanut käskyä parhaani mukaan. Periatteena on ollut, että kiikkustuolissa en aio katua ainakaan tekemättä jättämisiä. Italia on ollut ihanteellinen paikka todistaa oikeaksi myös väittämä: totuus on tarua ihmeellisempää. Kieltämättä olen kulkenut sellaisissakin seurapiireissä, että Kauniit ja Rohkeat vaikuttivat niiden touhujen rinnalla inhorealistiselta dokumenttisarjalta.

Italiassa on vaikea elää pitkään ilman minkäänlaista kosketusta mafiaan. Omat polkuni ovat "risteilleet" niin kalabrialaisen 'Ndranghetan, sisiliaisen Cosa Nostran kuin puglialaisen Sacra Corona Unitan edustajien kanssa. Mafiosoja ei kannata ainakaan romantisoida sen kummemmin, kyse on raa'asta ja julmasta todellisuudesta, joka varjostaa miljoonien italialaisten elämää muodossa tai toisessa.

Toisaalta ehkä surullisinta on, etteivät tuntemani mafiosot ole olleet mitään stereotyyppisiä hirviöitä vaan ihan normaaleilta vaikuttavia ihmisiä haaveineen, kipuineen, rakkauksineen ja katumuksineen. Kaikki mafiosot eivät myöskään ole automaattisesti murhaajia, vaikka tätä seikkaa ei edes kannata käyttää lieventävänä asianhaarana silloin, kun mafialle töitä tekevä ihminen kuitenkin toimillaan edesauttaa mafian valtaa.Moni on ajautunut mafiaan perhesuhteiden vuoksi. Tehtävät periytyvät sukupolvelta toiselle, ja kun mafia on omassa perhepiirissä ja suvun keskuudessa täysin hyväksyttävä todellisuus, on sitä vastaan vaikea kapinoida. Tuttavapiirissäni on kuitenkin myös ihmisiä, jotka ovat kyenneet tekemään ainakin jonkinlaisen pesäeron perheen mafiaperinteisiin.

Tuttavapiiriini on kuulunut tavallisten poliisien lisäksi myös undercover-toimissa oleva karabinieeri, joka oman henkensä päivittäin riskeeraten taistelee soluttautumalla mafiaa ja sen tuhoisia toimia vastaan. Elän siinä toivossa, että tämän karabinieerin ja muiden hänen kaltaistensa työ tuottaa vielä hedelmää, ja että tavalliset italialaiset saavat heidän esimerkistään tarpeeksi rohkeutta nousta myös itse mafian valtaa vastaan. Kaukaa on helppo tuomita ihmiset, jotka antavat mafian toimille hyväksyntänsä, vaikka se tarkoittaisikin vain hiljaisuutta. Omertá eli vaikenemisen laki ei ole pelkkä vitsi gangsterielokuvista, monelle italialaiselle se on keino säilyä hengissä. Valitettava totuus on, että mafian avoin vastustaminen ei vaaranna ainoastaan yksilön henkeä, vaan koko hänen perheensä ja sukunsa. Tässä todellisuudessa moni italialainen joutuu yhä elämään.