torstai 28. marraskuuta 2013

Vuodet vierivät

Jahas. Eräs on taas vanhentunut vuodella. Keski-ikä kurkkii jo nurkan takana. Vielä onneksi sokeri sulaa suussa, mutta sellaisia synttäreitä jo vietetään, ettei ainakaan huonosti nukuttujen öiden jälkeen vanheneminen ole pelkkä ilonaihe.


Mutta vanheneminenkin muuttuu toki iloksi, kun sitä juhlistetaan hyvällä ruoalla.


Söimme synttärilounaan Torinon Casellen lentokentän läheisyydessä sijaitsevassa Vecchio Macello -ravintolassa.


Olemme käyneet ravintolassa aiemminkin juhlistamassa merkkipäiviä.


Päivän menu oli kirjoitettu liitutaululle.Tuosta ehkä saa juuri ja juuri selvää, että valkoista tryffeliä oli tarjolla vaatimattomaan 3500€ kilohintaan.


Leipätikut eli grissinit ovat piemontelaisia erikoisuuksia.


Hauska yksityiskohta ovat nämä pöytään kiinnitettävät laukkukoukut, joita saisi olla kaikissa ravintoloissa.


Talo tarjoaa alkupalaksi piemontelaisesta vasikasta tehtyä raakaa lihaa.


Itse valitsin lisäksi pannulla paistettua artisokkaa parmigianolla.


Eturuokaa varten paikalle tuotiin aarteet, eli Alban tryffeli. Nuo tummemmat ovat myös vaaleita, niitä vain ei ollut vielä puhdistettu.


Tryffeli eli tartufo sopi erinomaisesti yksinkertaiseen pasta-annokseen, jossa oli voi-keltuaiskastike.


Pääruoaksi piemontelaista vasikkaa. Se oikeasti suli suussa itsekseen.


Toinen eturuoka oli tässä ihanassa padassa tarjoiltu kikherne -keitto, zuppa di ceci, josa oli makua antamassa myös itse tehtyä makkaraa. Pala chilipippuria oli mukana siltä varalta, että asiakas haluaa keitosta vielä tulisempaa.


Kaikki huuhdottiin alas erinomaisella Nebbiololla. Oikeasti vanheneminen ei ole lainkaan hullumpaa. Jos mietin eroa kymmenen vuoden takaiseen ja tähän päivään, niin on selvää, että koko elämä maistuu ihan erilaiselta. Mutta on myös selvää, että kaikista kokemuksista on lopulta ollut vain hyötyä. Jos jostain tapahtumasta ei löydy sillä hetkellä selkeää opetusta, niin vähintään kirjallisessa tuotannossa on tullut hyödynnettyä kaikenlaista. Elämäni on ollut aina hyvin tapahtumarikasta, mutta viime vuosina sentään on mukaan tullut hieman seesteisempi sivumaku. Ainakin ajoittain. Koska on myös aikoja, jolloin rauhallisempikin tahti riittäisi.


Mutta elämä on laiffia, ja sivumakuja siinä pitää ollakin. Erilaiset jännittävät mausteet luovat harmonisen kokonaisuuden. Kippis sille.

maanantai 25. marraskuuta 2013

On se hengissä

Blogitauko näyttää venyneen. Tällaista se on, kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, mutta kirjailijalla hektisessä vaiheessa oleva käsikirjoitus, oma kolumnivuoro, mielessä liikkuvia ja silloin tällöin kirjoitusaikaa kaipaavia uusia käsikirjoituksia, selkä kuntoutettavana, lapsi ja mieskin, jotka kaipaavat oman osansa noista kovin rajallisista tunneista.


Lokakuussa ehdin käväistä Suomessakin. Koska kysymyksessä oli vain työmatka, viivyin synnyinmaassa vain reilun viikon verran. Sain kuitenkin ahdettua 7 päivään kolme esiintymistä: Kauhavalla, Helsingin Kirjamessuilla ja Turussa. Esiintymiset olivat mukavia tilaisuuksia. Oli sekä hauskaa että kiinnostavaa itsellenikin. Minulla ei ole käytännössä lainkaan esiintymisjännitystä, joten otan nämä tilaisuudet vain ja ainoastaan kivojen kokemusten kannalta. Helsingissä tosin jännitin ihan mahdottomasti esiintymislavalla kanssani istuneiden Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen tapaaamista. Eihän sitä nyt joka päivä kahta idoliaan tapaa ensimmäistä kertaa livenä!



Turhaan jännitin, niin ihastuttavan välittömiä ja ystävällisiä kummatkin dekkarikuningattaret olivat. Onneksi mielenkiintoista keskustelua vetänyttä Leena Korsumäkeä ei tarvinnut sentään jännittää, sillä hänet olin jo havainnut hauskaksi ja kiinnostavaksi ihmiseksi aikaisemmin. Tarkkasilmäiset huomaavat blondin muuttuneen punapääksi. Koska olen ollut punapää aikaisemminkin, henkisesti punainen tukka tuntuu paremmalta kuin blondius, joten päätin jatkaa Arianna-linjalla vähän kauemmankin. Seuraavaksi voin kyllä harkita vaikka vihreää?


Maisemakuvat ovat sunnuntaiselta pyöräretkeltä Madrian luonnonpuistossa. Tai no käytännössä lapsukainen pyöräili järkyttävää vauhtia ja me yritimme juosta parhaamme mukaan perässä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin saatoimme kävellä rauhassa lapsen pyöräillessä hitaasti ja epävarmana vieressä.


Ensilumikin on ehditty kokea. Tosin ohut lumiharso sulaa aina päivässä pois.


Tämä on normaalimpi maisema kävelyreitilläni. Toivotan oikein ihanaa marraskuun loppua kaikille. Toivon mukaan piakkoin saan taas bloggausrytminikin takaisin ja pääsen päivittämään säännöllisemmin.