lauantai 31. elokuuta 2013

Joskus sitä miettii

Joskus sitä miettii, että mikä hitto ajaa ihmisen kirjoittamaan, vaikka tekemistä riittää ilman sitäkin. Tai mikä saa tekemään kaiken sen muun, vaikka kirjoittamisenkin pitäisi riittää. Joku puuttuva mutteri?

Tässä on syksyinen lenkkimaisemani Piemontessa. Kukat alkavat olla jo vähän nuupahtaneita, heinä on niitetty jo kahdesti tänä kesänä.

Kuten kerroin, lapsella on kahden kuukauden kesäloma, jolloin minun pääasiallinen hommani on kotiäitiys. Monille se riittäisi. Yhdessäkin lapsessa riittää hommaa lähes jokaiselle päivän tunnille. Lähes jokaiselle, koska välillä nukutaan parin tunnin pätkiäkin. Itse asiassa viime aikoina aina vain enemmän ja pidempiä. Minä tosin heräilen helposti vanhasta tottumuksesta vaikka lapsi ei herättäisikään. Mutta joka tapauksessa, kun lapsi on kotona, tekemistä riittää. Varsinkin, kun meillä on sääntö, jonka mukaan televisiota (lue suomenkielisiä dvd-elokuvia/sarjoja) ei katsota ennen myöhäistä iltapäivää. Niinpä ohjelmassa on kirjojen ääneen lukemista. Paperinuken vaatteiden leikkaamista. Äänikirjojen ja cd-lelujen valkkausta. Piirrosten ihailua. Leikkeihin osallistumista, vaikka olenkin aina pyhästi vannonut, että minusta EI tule leikkivää äitiä, vaan lapseni saa kehittää mielikuvitusta yksin leikkimisellä ja mielikuvituskavereilla, niin kuin itsekin aikoinaan.


Selkääkin pitää hoitaa. Niinpä olen kiltisti noussut kuntopyörän päälle ja polkenut. Olen pitänyt taukoja koneen ääressä istuessani ja venytellyt. Olen käynyt rauhallisilla kävelylenkeillä näiden kuvien tutussa lenkkimaisemassa ja venytellyt lisää. Olen tehnyt pilates-liikkeitä vahvistaakseni keskiruumiin lihaksistoa ja tehnyt toisenkinlaisia vatsalihasliikkeitä. Olen käynyt fysioterapiassa ja harjoitellut rentoutumista. Niinpä selkä onkin ollut niin hyvässä kunnossa, että en ole joutunut ottamaan mitään lääkkeitä. Olo on ollut suorastaan normaali.

Liiankin normaali. Selkäni vuoksi lääkäri kielsi minulta kotityöt, tai ainakin kaikki sellaiset selän hankaliin asentoihin pakottavat. Mutta kun kodinhoitajamme on lomalla ja mies töissä, ja selkäni oli tuntunut niin hyvältä monta päivää, ja lattioilla rymisteli villakoirajengejä, niin eilen ajattelin sitten kuitenkin imuroida. Ja puistella kaikki petivaatteet. Ja kumarrella pesusoikosta märät vaatteet kuivumaan. Ja tyhjentää tiskikoneen. Vaikka tiesin, ettei pitäisi. Mutta kun se puuttuva mutteri. Lapsikin leikki niin tyytyväisenä itsekseen, ettei ollut edes sitä tekosyytä olla siivoamatta.


Ostokset, kahvilakäynti, ruoanlaitto. Lounas meni myöhäiseksi, toisaalta olimme syöneet välipalaa kahvilassa. Kun vihdoin sain lapsen suostuteltua syömään enemmän päivällistä muistuttavan lounaan, panin lapselle dvd:n pyörimään. Sen sijaan, että minä olisin mennyt lepäämään, istuin koneen ääreen ja aloin tehdä töitä. Selkää pakotti. Kun mies tuli kotiin, olin kirjoittanut kuusi liuskaa. Lapsen dvd ei ikuisuuksia kestänyt, joten siinä sivussa tuli myös leikittyä taas vähän lisää. Selkää pakotti aina vain enemmän. Siinä vaiheessa mietin, että mikä hitto saa ihmisen kirjoittamaan kaiken muun homman lisäksi, kun kuka tahansa järkevä ihminen olisi käyttänyt kirjoitusajan lepäämiseen.


Miehen tultua kotiin pääsin kävelylle. Ja venyttelemään. Laitoin ruokaa. Illallisen jälkeen kirjoitin vielä neljä liuskaa lisää. Kymmenen liuskaa on Stephen Kingin normaali päiväsuoritus, itse olen yleensä tyytyväinen 4-5 liuskan päivätahtiin. Viimeaikoina tahti on pitänyt, tai oikeastaan usein ylittynytkin. Siitäkin johtuu blogilaiskuus. Kun koneaikaa täytyy selän vuoksi rajoittaa, käsikirjoitus menee someilun edelle.

Olin siis tyytyväinen kirjoittamiseen. Mutta ilmaista kaikki tuo toimeliaisuus ei ollut. Ilallla selkä oli taas niin pahana, että oli pakko turvautua lääkkeisiin. Ja tänään istun koneen ääressä tukikorsetin kera. Paska.


Miehen niityltä poimivat kukat toki piristävät. Ja kun mies viettää tänään vapaapäivää, hän ehtii viedä lapsen sisäleikkipuistoon. Ja minä ehdin käydä kävelyllä. Ja ehkä kirjoittaa tämän postauksen lisäksi. Ruokasi on luvassa tattirisottoa. Mutta kaiken teen taas tukikorsetin kanssa. Koti on toki siisti, ja 10 uutta liuskaa tekstiä lämmittävät aina. Mutta selkävaivaisen kannattaa harkita, millaisen hinnan on valmis maksamaan. Olkoon intoiluni varoittava esimerkki: liika ahkeruus vie terveytesi.

Laiskaa ja lorvailevaa lauantaita kaikille.

torstai 22. elokuuta 2013

Dekkaristin arkea

Täällä voidaan jo paremmin. Paaaaljon paremmin. Kiitos ihan hirmuisesti tsemppauksistanne, ne sulattivat sydämen ja hellittivät takuulla vähän kipujakin. Kuinka muuten jo istuisin ja kävelisinkin, ja suurimman osan aikaa jo ilman tukikorsettia! Maanantaina tapaamani ihana, vakuuttava ja kaikinpuolin symppis ja pätevän oloinen lääkäri nimittäin antoi minulle melkoisen listan ohjeita, joita yritän parhaalla itsekurillani nyt noudattaa.


Tänään iltapäivällä on aika tutulle fysioterapeutille. Lääkäri sanoi, että koska ei halua näin nuorta (oooh!) ensimmäiseksi invasiivisilla eli selkärangan sisään tehdyillä toimenpiteillä ryhtyä hoitamaan, minun täytyy ottaa fysioterapia säännölliseksi osaksi elämääni pelkkien kiputiloihin liittyvien satunnaisten hoitojaksojen sijaan. Siis käytännössä hoitokertoja säännöllisin väliajoin myös silloin, kun oireet tuntuvat pysyvän kurissa, koska ennaltaehkäisy on nyt kaiken a ja o.


En ala tylsistyttää ketään varsinaisella listalla selkänongelmistani, todettakoon vain, että kolme tyrää ovat itse asiassa ongelmistani pienimmät, eikä hoito keskitykään niihin, vaan pitämään muiden ongelmien aiheuttamat kivut kurissa. Mitään lopullista ratkaisua selkäongelmiini ei nykylääketiede tiedä, vaan tehtiinpä selälleni mitä tahansa, kipuilu tulee olemaan aina osa elämääni. Rankalla pilatestyylisellä jumpalla, fyiosterapialla ja muita ohjeita noudattamalla lääkäri oli kuitenkin luottavainen sen suhteen, että minulla on vielä monta "normaalia" vuotta edessäni.


Se näistä terveysongelmista. Koska juuri tälle viikolle suunniteltu Nizzan matka sattuneesta syystä peruuntui, minulla ei ole tarjota upeita kuvia Ranskan Rivieralta. :) Sen sijaan tarjoilenkin valokuvauksellisesti keskinkertaisen kehnoja otoksia dekkaristi-äidin arjesta. Keväällä blogiani lukeneet lienevätkin jo todenneet, että olemme taas käyneet kävelyllä tässä lähistöllä sijaitsevalla Ponte del Diavololla eli Pirunsillalla. Nämä kuvat taitavat olla jo heinäkuulta, aika lailla vehreämpää kuin keväällä. Pirunsillalla käynti on ylensä meillä ohjelmassa silloin, kun emme muutakaan tekemistä keksi, paikka kun on lyhyen automatkan päässä ja maisemat ovat hienot.


Mitä arkeen muuten tulee, niin siihen liittyy tietenkin lapsi. Italiassa päivähoito ei ole rakennetu samoin kuin Suomessa. Alle 3-vuotiaille hoitopaikkoja on niin vähän ja se on niin kallista, että käytännössä suurin osa naisista joko luopuu työelämästä tai sitten lasta hoitavat isovanhemmat. Yli 3-vuotiaille taas on tarjolla paljon kunnallisiakin leikkikouluja, jotka vastaavat aktiviteeteiltaan suomalaisia päiväkoteja, vaikka niitä kouluiksi kutsutaankin.Yli 3-vuotialle leikkikoulu ei ole varsinaisesti pakollinen, mutta jos lapsi ei sinne mene, se herättää kummastelua, vaikka jompi kumpi tai kummatkin vanhemmista olisivatkin kotona. Italiassa leikkikoulua kun ei ole suunniteltu helpottamaan työssäkäyvien vanhempien lastenhoitoongelmia, vaan se on kehitetty antamaan lapselle tiettyihin ikäkausiin kuuluvia valmiuksia, näistä sosiaaliset suhteet tietenkin prioriteettien joukossa.

 Koulun tavoin jokaisella lapsella on luokka ja luokanopettaja, päivät kuluvat sekä leikkien vapaasti yhdessä muiden kanssa joko pihalla tai leikkisalissa, ja sitten osa päivästä on ohjattua aktiviteettia. Leikkikoulula ei siis ole luotu pitämään lapsi aikuisten hoidossa sen aikaa, kun vanhemmat ovat töissä, vaan se on luotu opetamaan lapselle valmiuksia, joiden avulla aloittaa koulutie 6-vuotiaana eli vuotta aikaisemmin kuin Suomessa.



Koska leikkikoulu Italiassa on siis lapsen kehittämistä varten eikä helpottamassa vanhempien (lue äidin) työntekoa, pitkät hoitopäivät ovatkin harvinaisuus, eikä yhdelläkään italialaislapsella ole mahdollista viettää aikaansa scuola maternassa silloinkin, kun vanhemmat lomailevat. Esim. oman lapseni "koulupäivä" kestää tasan 6 tuntia, ja vielä tähän kesään saakka siihen sisältyivät 2 tunnin päikkärit. Nyt syksystä alkaen hän on "ylemmällä" luokalla, joten päikkäreiden sijaan hän saa ohjattua opetusta mm. kasvimaan hoitamisessa, leikkijumpassa, tanssissa jne. Viimeisellä luokalla sitten opiskellaan lisäksi englantia ja muita "akateemisia" aineita, kuten lukemista ja kirjoittamista.

Ja kesäloma ei suinkaan kestä kuukautta, vaan oman lapseni kohdalla kaksi kuukautta, joissakin kouluissa jopa kolme kuukautta ihan muiden koulujen mallin mukaisesti. Vuoden aikana lisäksi tietenkin syys-, joulu-, karnevaali- ja pääsiäsilomat.Plus tietysti kaikki ne viikot, jotka vietämme Suomessa, minö kun olen käynyt siellä jo kirjojenkin tiimoilta muulloinkin kuin koulun lomien aikaan. Ja miehelläni taas on lomaa silloin, kun sitä ei ole kenelläkään muulla, joten omat pienet lomareissutkin tehdään useimmiten kouluaikana.

Tämä ero italialaisen leikkikoulun ja suomalaisen päivohoitosyteemin välillä selittää tietenkin osaltaan myös sen, miksi italialaiset naiset työllistyvät paljon huonommin kuin suomalaiset. Täällä työn ja perheen sovittaminen yhteen on paljon hankalampaa kuin Suomessa, ja on myös yksi syy italialaisten alhaiseen syntyvyyteen.


Kun näihin kouluvuoteen kuuluviin lomiin  laskee vielä lapsen alhaisen immuniteetin ja tapani pitää lasta sairastumisenkin jälkeen kotona ainakin muutama terve päivä (väliin jopa viikko, jos on annettu kortisoni- tai antibioottihoitoja, jotka laskevat immuniteettia entisestään), niin lomien ja sairastelujen jälkeen hoitopäiviä on ollut lapsella juuri ja juuri satakunta vuodessa. Mikä tarkoittaa, että yli 200 päivänä vuodessa minun on sovitettava yhteen sekä kirjoittaminen että lapsi, joka ei yllätys yllätys nökötä hiljaisena jossain sohvan nurkassa mietiskelemässä filosofisia. Hän leikkii kyllä ikäisekseen paljon yksikseen, niin kuin todennäköisesti moni muukin ainoa lapsi. Kun ei ole aina seuraa, oppii väkisinkin käyttämään mielikuvitustaan ja viihdyttämään itse itseään.


Mutta itsenäisenkin 4-vuotiaan autonomia on rajallinen. Lisäksi omani on "hiukan" keskimääräistä vilkkaampi ja puheliaampi. Toisin sanoen ns. elohopeatyyppiä. Rupesi naurattaman, kun yksi ihana äitikaveri sanoi, että sinunhan on helppo kirjoittaa, kun on vain yksi lapsi, ja voit vain panna television päälle ja kirjoittaa, kun lapsi katsoo telkkaria. Hah!

Dvd:tä meillä kyllä katsotaan, 95% suomenkielisiä, ja olen huomannutkin niiden olevan todella hyödyllisiä tällaisessa kaksikielisen lapsen tapauksessa, jos halutaan vahvistaa vähemmistäkieltä. Mutta minun lapseni ei todellakaan tuijota niitä hiljaa ja hartaana. Niidenkin aikana on jatkuvaa kommentointia, seurustelua äidin kanssa ja pyyntöjä välillä juomisesta, syömisestä, pusuista, pyllyn pyyhkimisestä jne.


Niin minä siis herään joko aamulla hyvin aikaisin (5 tai 6 maissa) kirjoittamaan, tai sitten kirjoitan illalla. Usein, kun miehelläni on vapaapäivä, hän vie lapsen muutamaksi tunniksi jokon leikkipuistoon, paikalliseen hoploppiin tai jonnekin muualle. Tällaisten mieheni avulla keskellä päivää sattuvien työaikarupeamien aikana sitten kirjoitan joko dekkaria tai toista käsikirjoitusta, tai esim. tällä viikolla kirjoitin valmiiksi novellin, joka julkaistaan ilmeisesti ensi kuussa, mutta ilmoitan siitä myöhemmin ainakin FB:n kirjailijasivulla.


Koska miehen pitää käydä välillä töissäkin, me sitten kehitämme typyn kanssa ohjelmaa kahteen pekkaan. Koska en tunnetusti ole askartelija-paskartelija -tyyppiä, niin kirjojen lukemisen lisäksi olen taipuvainen tarjoamaan lapselle stimuloivia elämyksiä ulkona. Toisin sanoen, eihän siihen oikeasti mitään kummoisempaa tarvita. Usein riittää, kun menemme kävelylle kotikaupungissamme. Piilosta voi leikkiä plataanien takana, ja leikkipuistojakin on onneksi useampia.


Baariin istutaan harva se päivä nauttimaan cappuccinoa.


Tai jos ulkona on liian kuuma, täytetään pihan pieni uima-allas vedellä. Tai pysytään sisällä ja typy saa sotkea sormiväreillä, kun maalausteline mahtuu isompaan kylppäriin. Vessanpytty taustalla luo hyvinikin autenttista tunnelmaa tässä arki-teemassa, vai mitä?


Silloin tällöin herkutellaan joko frozen yoghurtilla tai perinteisellä gelatolla.


Aina silloin tällöin kaupunkiimme tulee muutamia tivolivekottimia, ja silloin pari kierrosta karusellissa tai leikkijunassa tuo kivaa vaihtelua normipuuhiin.


Tiistaina kävimme ostamassa fyiosterapeuttini jo aika päiviä suositeleman vehkeen, eli kuntopyörän. Vaikka typy saattaa kulkea ihan reippaastikin mukana kaupoissa, niin tässä Torinon suurimmassa kauppakeskusksessa on tarjolla myös iso lasten leikkipaikka, jonne lapsen voi jättää muutaman euron maksua vastaan siksi aikaa, kun vanhemmat shoppailevat. Lapsi viihtyi paikassa niin hyvin, että hankittuamme ne pakolliset ja tarpeelliset asiat, oli pakko antaa lapsen viettää paikassa vielä ylimääräinen tunti. Jolloin minun oli tietenkin pakko mennä hankkimaan uusi, piristävän punainen Desigualin mekko, kun se niin kaihoisana minua kaupassa luokseen kutsui.


Pomppiminen on lapsen mielipuuhaa, ja yhden luokkakaverin äiti kutsuukin typyä heinäsirkaksi. Hän kun ei kävele minnekään, vaan joko pomppii tai juoksee. Tähän oma perheeni kysyisi tietävästi hymyillen, että keneenköhän mahtaa olla tullut... myönnetään, minustakin oli pienenä järkevintä kulkea ympäriinsä joko ForrestGumpmaisesti juosten tai Tiikerimäisesti pomppien.


Eilen kävimme Ikeassa sänky- ja kirjoituspöytäostoksilla. Jännittävää, kalusteiden pitäisi saapua tänään. Tämä siis tarkoittaa, että joudun luopumaan kirjoitusnurkastani keittiön pöydän äärellä ja opettelemaan ergonomisemman tavan tehdä töitä. Ja joustinpatjakin toivon mukaan auttaa osaltaan, memory foam, jonka ostimme muutama vuosi sitten, oli selälleni katastrofi. Ikeaan päädyimme yksinkeratsesti siksi, että paikalliset huonekaluliikkeet ovat kiinni elokuussa lomien vuoksi. Tärkeintä oli kuitenkin, että joustinpatja tuntui sopivalta selän alla, ja kirjoituspöytä myös mukavammalta kuin rakkaaksi tullut keittiönpöytä.


Välillä käydään pizzalla kavereiden kanssa, ja silloin tällöin istahdetaan johonkin kotikaupungin baareista aperitiiville. Lapsi juo suomalaisittain kylmää maitoa, mikä saattaa aiheuttaa hämmästystä paikallisissa. Samalla tavoin lapsi ihmettelee, että koulussa on ruokajuomana vain vettä eikä maitoa, niin kuin kotona ja mummoloissa. Ravintolassa hän on tottunut juomaan porevettäkin, vaikka normaali vesi paremmin maistuukin. Limsat ja mehut olemme toistaiseksi onnistuneet pitämään erikoisjuomina, joita ei ryypätä suinkaan päivittäin ja limsaa ei edes viikottain.


Tällaista on meidän arkemme. Pieniä iloja, suuria hymyjä, harvoin varsinaista tekemisen puutetta. Iloista viikon jatkoa myös kaikille muille!

lauantai 17. elokuuta 2013

Suhteellisuudentajua ja koettelemuksia

Edellisen postauksen kommentteihin vastaaminen pääsi venymään, mutta siihen oli hyvä syy. Tai siis vanha ja tuttu, ikävä syy. Selkä nimittäin "napsahti" taas. Ambulanssikyydillä sairaalaan, siellä tippa käsivarteen ja sitten taas lääkepöpperössä takaisin kotiin sängynpohjalle. Sain ihan järkyttävän vahvan lääkityksen kipuihin ja kehotuksen harkita jotain vähän jämäkämpää terapiaa, vaikkakaan ei ehkä leikkausta, niin mahdollisesti nikamien jäykistämistä. Erikoislääkäri on maanantaina, saa nähdä, mitä mieltä hän on.

Osteopaatit, akupunktiot, fysioterapiat ja pilateksethan olen jo kokeillut. Fysioterapia onkin ainoa, joka toimii, mutta sekin toimii lähinnä hoitomuotona silloin, kun ongelma on jälleen akuutti, ja pahin on saatu talttumaan lääkityksellä. Olisi tärkeää löytää jokin keino estää näiden ikävien episodien uusiutumista. Jatkan toki esim. pilatesta, enkä ole enää kesäkuun jälkeen uskaltautunut edes hölkkäämään, mutta sekään ei näemmä riitä, kun tyrät tarpeeksi äityvät.

Täytyy sanoa, että totisesti toivon ambulanssikyydin olleen viimeinen. Se ei ainoastaan ole merkki siitä, kuinka pahaan kuntoon olen päässyt, vaan on yksinkertaisesti nöyryyttävää maata täysin avuttomana paareilla ilman, että kykenee liikuttamaan jalkojaan. Vielä kun ambulanssit saapuvat täällä paikalle aina pillit huutaen niin että ihan varmasti koko naapurusto tietää, että taas siellä se "nuori nainen" on sairaalakunnossa. Ikäänihän kaikki sairaalassakin ihmettelevät, näin nuoren ihmisen selän kun ei pitäisi olla näin huonossa kunnossa. En viitsi enää edes mainita, että olin 26-vuotias, kun tyräni ja kaikki 101 muuta selkäongelmaani rappeutuminen mukaan luettuna diagnosoitiin ensimmäisen kerran ja ortopedi silloin kertoi diagnosoineensa tämäntyylisiä selkäongelmia yleensä reilusti yli 60-vuotiaille.


Ei nyt sentään vain ikäviä uutisia. Äitini nimittäin tuli juuri herran aikaan luoksemme kylään. Selkäni oli alkanut oireilla jo hiukan ennen hänen tuloaan, mutta täysin jumiin se meni vasta toisena päivänä äidin saapumisen jälkeen. Suunnitelmat menivät uusiksi. Sen sijaan, että olisimme vieneet mummaa Lago Maggiorelle ja vuoristoon maisemia ihailemaan, ehdimme ainostaan ensimmäisenä päivänä käydä yhdessä Torinon tunnetuimmista maamerkeistä, eli Supergan kukkulalla. Mumma on ollut kyllä kullanarvoinen nyt, kun vilkas 4-vuotias on lomalla leikkikoulusta ja tarvitsee vähän muutakin toimintaa kuin lääketokkurassa luettuja kuvakirjoja.


Supergan kukkula on Torinon korkeimpia. Se on hyvä maamerkki Torinon seudulla suunnistaessa, näkyyhän se käytännössä joka paikkaan. Kukkulalta on hieno näköala Torinoon ja sen ympäristöön. Niin hieno, että Jean-Jacques Rousseau kutsui sitä kauneimmaksi näkymäksi, joka ihmissilmän saattaa kohdata.


Valitettavasti näillä helteillä kosteus tiivistyy taivaalle niin, ettei ilma ole kirkasta, ja siksi kuvat ja näköala olivat sumuiset.


Supergan basilika on rakennettu 1700-luvulla Savoijin herttuan Vittorio Amedeo II toimesta. Hän vannoi valan Neitsyt Marialle, kun piemontelaisten joukot onnistuivat voittamaan ranskalaisten armeijan, jotka havittelivat Piemontesta yhtä Ranskan provinsseista. Basilikassa on myös Savoijin kuninkaallisen perheen hautoja.


Vuonna 1949 Supergan kukkulalla tapahtui laajasti ihmisiä koskettanut lento-onnettomuus, kun Torinon jalkapallojoukkueista Juventuksen ohella hiukan vähemmän tunnetun Grande Torinon pelaajia kuljettanut lentokone törmäsi basilikan suojamuuriin. Pelaajien ohella myös kaikki joukkueenjohtajat, valmentajat, seuralaiset ja muutama urheilutoimittaja kuolivat onnettomuudessa. Hautajaisiin osallistui yli miljoona ihmistä.


Tällaiset onnettomuudet saavat suhteuttamaan omatkin ongelmat. Ei näistä selkävaivoistakaan voi kuin yrittää oppia jotain positiivisesta ajattelusta ja arjen pienistä iloista nauttimisesta. Nyt, kun muutaman päivän sängyssä makaamisen jälkeen kykenen istumaan hetkisen ja kävelemään itse keittiöön ja kylpyhuoneeseen, ei tee mieli valittaa aivan pienistä asioista. Minulle määrättiin elämäni voimakkaimmat kipulääkkeet, joita käytetään vain sellaisessa tilanteessa, jossa normaalit kipulääkkeet eivät enää auta. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi lääkäri määräsi lääkkeet minulle, mutta niiden sivuvaikutukset olivat joka tapauksessa niin voimakkaat, että ensimmäisen päivän jälkeen minun oli pakko luopua niistä. Ikinä en olisi voinut käyttää niitä viikon verran, niin kuin lääkäri määräsi.

Jo aikaisempien selkäongelmien yhteydessä minulle oli määrätty mm. panacodia, mutta sillähän ei ole minun kipuihini ollut koskaan mitään vaikutusta, kunhan kodeiini saa pään sekaisin. Onneksi sairauskertomuksistani lääkärit osaavat jo suunnilleen päätellä, että mistään "jomotuksesta" ei ole kyse, vaan minut otetaan ensiavussa aina tosissaan, kun sinne paareilla keikkuen saavun.Onneksi toinen, lihasten rentouttamiseen vaikuttava lääke alkoi pikku hiljaa vaikuttaa, ja saatoin jättää nuo kovemmat huumeet pois.


Meidän oli tarkoitus mennä ensi viikolla pienelle lomalle Nizzan seudulle, mutta sekin siirtyy nyt toiseen ajankohtaan. Minä olen tällä hetkellä totta puhuen tyytyväinen, jos vain kykenen istumaan tarpeeksi kirjoittaakseni, tekstiä kun riittäisi, pitää vain katsoa, kuinka voimat riittävät tekstin tuottamiseen.Sillä välin päivitän sitten blogia.

 Lääkäri määräsi minulle myös tukikorsetin, jota minun täytyy pitää aina istuessani tai seisoessani, kävelemisestä puhumattakaan. No, toistaiseksi otan vain muutaman askeleen kylpyhuoneen tai keittiön suuntaan, mutta edistystä sekin. Tämä mummokorsetti on kyllä aika kamala, ja härpäkkeelle tuli silti hintaa 130€. Aloin heti suunnitella ihanien, viktoriaanisten, pitsillä ja sametilla koristelluiden steampunk-korsettien mallistoa selkävaivaisille kirjailijoille.

Supergan kukkulan rinne on muuten suojeltua luonnonpuistoaluetta. Löysimme yhden polun varrelta ylemmässä kuvassa näkyviä, vanhoihin puunrunkoihin kaiverrettuja taideteoksia.


Joku oli koonnut vanhoista oksista myös lehmän. Vai olisiko tuo poro?


Sängyssä makaaminen on ollut sekä kivuliasta että ottanut henkisesti voimille. Onneksi mumman tuomat runsaat salmiakkivarannot sekä iso läjä dekkareita ovat auttaneet ottamaan pakkolevon enemmänkin lekottelun kannalta.


.Ihanaa, pienten ja isojen ilojen täyttämää viikonloppua kaikille. Ja suhteellisuuden tajua arjen ongelmiin, niitä on niin monenlaisia, mutta onneksi vain harvat ovat ylitsepääsemättömän suuria, muita voi helpottaa omalla asenteella.


maanantai 12. elokuuta 2013

Laiska lauantai

Laiska töitään luettelee, joten minun täytyi olla lauantaina emälaiska, kun kirjoitin yhteensä 12 liuskaa tekstiä, kolmatta Ariannaa 9 liuskaa ja sitten toista käsistä 3 liuskaa. Sellaisen työrupeaman jälkeen saattoi jo vaihtaa vapaalle.


Ensin tietenkin asiaan kuuluvat cappuccinot, joihin Venaria Realessa sijaitsevan kahvilan barista teki hienot kuviot suklaakastikkeella.


Sitten suuntasimme jälleen Mandrian luonnonpuistoon. Edellisiin kertoihin vain sellainen ero, että tällä kertaa emme menneet pyöräilemään, vaan tällä juna-autolla. Halusimme nimittäin vierailla puiston sellaisessa osassa, jonne ei pääse kuin juuri tällaisella opastetulla kierroksella. Muuten olemmekin tässä vuosien varrella puiston aika lailla laidasta laitaan jo ajaneet läpi.


Päämääränä oli kuningas Vittorio Emanuele II toiseksi metsästysmajakseen pystyttämä il Castello dei Laghi, eli järvien linna.


Linnaa remontoidaan juuri. Sillä on ollut kuninkaan jälkeen omistajia Medicien suvusta Bonomi Bolchinin perheeseen. Nykyään linna on Piemonten läänin omistuksessa.


Melkoiselta satulinnalta talo vaikutti, ja paikkaa onkin käytetty ahkerasti elokuvissa, viimeksi Tuhkimon kotina italialaisessa elokuvassa.




Alueella on muutama tekojärvi, jotka aikanaan toimivat myös Mandrian vesivarastoina, vettä ohjattiin järviin Alpeilta.


Kierros oli oikein viehättävä, kuten Mandrian luonnonpuistossa aina. Tosin juna-autossa ei tietenkään ollut italialaisittain ilmastointia, joten meinasimme läkähtyä. Liioittelematta sisällä oli saunaolosuhteet. Sunnuntain Hesarin Koti-sivuilta kolumnini lukevat (linkki FB-sivullani) tietävät, mitä mieltä olen saunasta. Ja erityisesti saunasta italialaisittain.


Kierroksen jälkeen jäimme kävelylle Venaria Realen keskustaan. Jäätelöt olivatkin sauna-auton jälkeen paikallaan.


Ja kun kello alkoi lähestyä jo illalliaikaa, päätimme jäädä aperitiivillekin.


Italiassa on monessa enotecassa mukavan runsaat aperitiivitarjoilut. Usein tällaista mahan täyttävää tarjontaa kustutaan nimellä aperocena, eli aperitiivin ja illallisen yhdistelmä. Tällaisen aperitiivi-buffetin jälkeen ei ole tarkoituskaan enää syödä illallista.


Vaaleanpunainen kuohuviini on viimeaikainen löytö. Italiassa rosee-viiniä on perinteisesti snobattu, mutta pikku hiljaa ennakkoluulot alkavat hälvetä ja tarjontaa on tullut lisää. Pikku hiljaa, sillä esim. mieheni mielestä rosee ei vieläkään ole mistään kotoisin. Mutta minä tykkään.


Hauskaa uutta viikkoa kaikille!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kohti korkeuksia

Viime viikolla kävimme taas vuoristossa. Nivolet'n huippu sijaitsee aivan Piemonten ja Valle d'Aostan rajalla. Sinne pääsee vain kesäisin, koska talvisin ja keväisin paikka on lumen peitossa. Mieheni oli kuullut paikasta piemontelaisilta kollegoiltaan, jotka kehuivat tätä Alppien huippua ylimaallsien kauniiksi.



Lähdimme matkaan hiukan moisia ylisanoja epäillen. Ihan turhaan epäilimme, sillä vaikka mieheni on vuoristolaisena nähnyt Alppien ja Valle d'Aostan hätkähdyttävimpiä maisemia, hänenkin täytyi myöntää, että Nivolet-huippu on maineensa veroinen.



Lapsi oli tietenkin ihan onnessaan, kun löysi lunta keskellä kesää. Tosin mies saattoi olla vielä onnellisempi. Lopputulos oli joka tapauksessa, että kumpiki juoksenteli kinosta pitkin ylös ja liukui hihkuen alas.


Rakastan vuoristomaisemia. Uskomaton määrä erilaisia kukkia, vaikka oltiin jo 2000 metrissä.


Nivolet'n huippu on kuuluisa pienistä vuoristojärvistään.






Varsinainen huippu on 2600 metrin korkeudessa. Siellä on myös Chivasson kaupungille kuuluva rifugio, eli vuoristomaja, jossa voi sekä syödä että yöpyä. Autolla ei aivan pihaan voi ajaa, kuten näkyy, joten liikuntaesteisille tämä vuoripolun päässä sijaitseva, vain kesäisin toimiva majatalo ei sovi. Lumet muuten sulavat huipulla vasta kesä-heinäkuussa, ja kuten näkyy, aivan kokonaan ne eivät sula koskaan.




Varsin hulppeat lounasmaisemat täälläkin.


Ruoka tuhtia vuoristolaisruokaa, eli varsin liha-ja juustopainotteista. Otimme myös paistia ja polenta conciaa, eli maissipuuroa, johon on sulatettu alppijuustoja.




Vuoristossa oli ihanan viileää, mutta matala verenpaineeni temppuili taas vaihteeksi. Juuri 2000 metrin yläpuolella minua alkaa usein huimata ja tulee aivan huono olo. Olo kohenee heti, kun pääsen 2000 metrin alapuolelle, vaikka usein pieni heikotuis päälle jääkin. Edit: Varsinaisesti kyse ei ole vain verenpaineenongelmista, vaan vuoristotaudin oireista. Altistuminen vuoristotaudille on pääosin geneettistä, fyysisellä kunnolla, sukupuolella ja iällä ei ole niinkään merkitystä. N. 25% ihmisistä, kutemn minulle, oireita tulee jo 2000-2500 metrin korkeudessa. Silloin pitää pysähtyä, lievät oireet menevät useimmiten itsestään ohi, mutta jos nousua jatkaa, voi vuoristotauti johtaa pahimmillaan kuolemaan.


Käväisimme vielä toisessakin laaksossa, josta nämä viimeiset kuvat on. Sijaitsi paljon matalammalla, ja vaikka kauniin vihreää olikin, maisema muistutti kovasti monia muita paikkoja, kun taas Nivolet on aivan uniikki jopa miehen vuosikymmenien vuoristolaiskokemusten perusteella.