sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Meri, sielun peili

Rakastan merta. En suinkaan ole sattumoisin ujuttanut merta kumpaankin julkaistuun dekkariini ja jopa uusimmassa Me Naisissa julkaistuun dekkarinovelliini.


Merta ja muita vesielementtejä pidetään monissa psykoanalyysin suuntauksissa piilotajunnan symbolina. Veden pelkoa voidaan jopa tulkita oman piilotajunnan peloksi, peiteltyjen, unohdettujen halujen ja tunteiden peloksi.


Joillekin meri on sielunmaisema. Paikka, jossa sielu tyyntyy. Maisema, jonka edessä saa vihdoin kosketuksen itseensä, syvimpiin tunteisiinsa.


Koskaan ei tiedä, mitä merestä löytyy. Mitä itsestä löytyy.


Kun aloitin sukeltamisen, kyse ei ollut meren voittamisesta. Kyse oli itseni voittamisesta. Minä en varsinaisesti pelännyt merta, en edes kahdenkymmenen metrin syvyistä vesimassaa päälläni. Enemmän pelkäsin omaa pelkoani. Siksi uskaltautuminen veden syvyyksiin on yksi isoimmista asioista, jonka olen tehnyt, Koska osoitin itselleni, että luotan itseeni. Uskon henkeni omiin käsiini. Kokemukset veden alla ovat olleet niin upeita, että en voi kuin olla kiitollinen päätöksestäni.


Meri on tietenkin paljon muutakin. Ylhäällä lapsen lounaspasta, spaghetti alle vongole, eli spaghetti simpukkakastikkeella. Myös yksi minun lempipastoistani. Alempana miehen annos, eli spaghetti alle telline, eli hietasimpukkakastikkeella.


Ja alempana minun linguine allo scoglioni, eli pastaa kastikkeella, jossa on mm. simpukoita, sinisimpukoita, mustekalaa ja katkarapuja. Nämä kuvat ovat lomaltamme Tolfasta. Sielläkin meri yhdistyy minulla loman käsitteeseen. Rannalla tunnen todella olevani lomalla. Ja silloin tällöin lounas merenrantaravintolassa kuuluu asiaan.


Herkullisen ruoan, (erityisesti, kun ruokalajit eivät ole niitä arkipäiväisimpiä) yhdistäminen upeisiin maisemiin luo aina lomatunnelman.


Alla ei ole mikään omituinen merenelävä, vaan ehdoton lempijälkiruokani, eli mantelijäädyke kristallisoidulla sokerilla ja suklaakastikkeella. Suosittelen kokeilemaan, kulkee semifreddo alle mandorle tai semifreddo al torroncinon nimellä.


Lempirantani Tolfan seudulla sijaitsevat Lazion ja Toscanan rajalla.


Italiassa on suhteellisen harvinaista löytää lähes autioita rantoja sesonkiaikaan, mutta Toscanassa sekin on mahdollista. Nämä kuvat on Pescia Fiorentinasta.


Taustalla häämöttää Monte Argentario ja sen edessä huviloistaan tunnettu Ansedonia, jossa itsekin olen aikoinaan lomaillut säännnöllisesti. Ja todennut, ettei upeinkaan huvila merinäköalalla riitä onnellisuuden tuottamiseen. Lohdullinen klisee. Sen sijaan merinäköalan jakaminen rakkaiden ihmisten kanssa tuottaa mitä suurinta onnea.


Parasta näissä Toscanan vesissä on ehdottomasti puhtaus.


Kirkkaan seesteistä sunnuntaita kaikille!

17 kommenttia:

  1. Sait äitees aiva rääkymähän ylläolevalla <3

    VastaaPoista
  2. Kyllä sulla Vera on tässäkin asiassa samat ajatukset kuin mulla. Mun syntymäkaupunki Raumahan on oikein merellinen tunnelmaltaan ja historialtaan, ja meri on aina kuulunut mun elämisen elementtiini ja merkitsee mulle paljon muutakin kuin vain isoa määrää suolaista vettä.

    Niinpä voit kuvitella, että olen vähän kuin kala kuivalla maalla, kun olen joutunut asumaan viimeiset 15 vuotta sisämaassa. Lähimmälle järvellekin on puolen tunnin ajomatka. Ennen nykyistä asuinpaikkaa sain onneksi aina olla erilaisten merien äärellä. Minäkin olen sukeltanut, tosin vain kerran laitteilla, mutta kokemus oli unohtumaton! Jos asuisin edelleen tropiikissa, kasvattaisin varmasti evät ja kidukset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä voin kuvitella tuskan, itsekin 12 Rooman seudulla vietetyn vuoden jälkeen kun muutimme Torinon seudulle, ensimmäinen ajatus oli nimenomaan: kuinka selviän ilman merta?

      Onneksi täältä ajaa kuitenkin parissa tunnissa sekä Liguriaan että Lago Maggiorelle, niin että kun miehellä on ajofiilis, jonnekin pääsemme kuitenkin :)

      Poista
  3. Ihania maisemia! Ja meri kyllä on oma sielunmaisemani. Meren rannalla voisin istua koko päivän, katsella vain ulapalle ja nauttia aaltojen loiskeesta! Mielenkiintoinen ajatus tuo veden ja piilotajunnan yhteys...sitä pitääkin miettiä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Merihän on aina ollut alitajunnan symboli, ja esimerkiksi unissa merestä tuleva tai meressä näkyvä asia on se, joka pyrkii esiin alitajunnasta, vaikka sitä ei tiedostaisikaan muuten. Tuntematon, pimeä, voimakas, pelottavakin :) Ja kuitenkin elämän lähde.

      Poista
    2. Sama täällä vesi ja erityisesti meri vain lumoaa, ja aaltojen musiikkia kuuntelen joskus cd:ltäkin...

      Ja tosiaan, vesi ja meri ovat varsin yleisiä piilotajunnan symboleita, ken siihen haluaa uskoa :)

      Poista
  4. Meri on kaikki. Tyttäreni on Meri, vereni on suolaista merta, viimeinen leposijani on meri, meri antaa parhaat herkut, meren katselu antaa aivoille lepoa, kertovat aivotutkijat, meren rananlle lähdemme kohta, sinne omaan merenrantakylään...

    Mikä vaihinko, että en kertaakaan saanut Italiassa ruokia kuten on kuvissasi...

    Meren jälkeen sitten tulevatkin alpit...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri mietin kirjoittaessani, että Meri on kyllä ihana suomalainen nimi!

      Ja todellakin merellä on niin paljon tarjottavaa... sekä sielulle että ruumiille...

      Poista
  5. Meri on sellainen elementti jota ilman minun olisi vaikea olla sillä olen suurimman osan elämääni elänyt meren äärellä.Hienot kuvat ja mmm,mikä herkullinen merellinen pasta:-) luin mlemmat kirjasi ja pidin etenkin kirja kakkosesta jonka jätit sellaiseen kohtaan että nyt odotan malttamattona kolmatta Arianna-kirjaa........

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti jos meren äärellä asumisen jälkeen joutuisi siitä luopumaan, se varmaan tuntuisi raastavalta. Minullekin tulee usein ikävä, vaikka Tolfan ja Ligurian lomilla yritänkin ikävää tyynnyttää.

      Ihanaa palautetta, kiitos ♥

      Poista
  6. Spaghetti alle vongole -- ehdoton lempparini. Talo meren rannalla on unelmani -- asumme kyllä Suomessa aivan meren äärellä mutta haaveilen talosta Välimerellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Spaghetti alle vongole on myös minun lempipastani silloin, kun sitä laittaa mieheni :) se onkin meillä juhlapasta, jota mies laittaa, kun haluaa juhlistaa jotain, mieheni siis meillä tekee suurimman osan kalaruoista, minä sitten muun.

      Minulla tosiaan oli muutaman vuoden ajan käytössäni huvila meren rannalla, mutta elämäntilanne oli sitten muuten sellainen, ettei huvila siinä oikein painanut ;) Nyt kyllä aina väläytämme säännöllisesti ajatusta merenrantahuvilasta eläkepäivien viettopaikkana...

      Poista
  7. Mielenkiintoinen tuo meren ja piilotajunnan yhteys. Meri on kyllä minullekin hyvin tärkeä elementti, kolme tähänastista kotikaupunkiani ovat kaikki sijainneet rannikolla, onneksi. Avomerta voisin tuijotella vaikka kuinka kauan, hiekkarannalla erityisesti. Kesällä on vain päästävä meren rannalle tai merelle sopivin väliajoin.

    Toisaalta meri kyllä aiheuttaa joskus vähän pelonsekaistakin kunnioitusta, kesämökki saaressa on opettanut paljon luonnonvoimien tulkinnasta ja noudattamisesta. Veneellä ei aina ole lähteminen liikkeelle jos meri niin sanoo :-) Kuitenkin, meri on meri ja järvessä ei vain ole samaa fiilistä. Mutta vesi on vesi järvessäkin, kyllä minä järvenkin rannalla viihdyn :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Merinäköalassa on tosiaan jotain mystisen kiehtovaa, sitä jaksaa katsella ja aaltojen kohinaa kuunnella vaikka kuinka kauan!
      Ja merta pitääkin pelätä, olen ihan samaa mieltä, myös sukeltaessa on arvioitava tarkasti, olisiko sittenkin parempi jättää väliin...

      Poista
  8. Voi että on kauniin näköistä,kirkasta ja puhdasta vettä. Myös pasta-annokset saivat haikailemaan Italiaan... Vesi on elementti joka sekä pelottaa että ihastuttaa oli se sitten meri, järvi, koski tai puro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten jo yllä kommentoin, niin kyllä vettä pitääkin pelätä tai ainakin kunnioittaa, koska sen voima voi yllättää, eikä ihminen kykene sitä hallitsemaan, voi vain arvioida millä tuulella Ahti on tänään :)

      Poista

Kiva kun kävit!