maanantai 17. kesäkuuta 2013

Stressilääkettä

Selkäni alkaa olla jo parempi, pystyn tekemään suhteellisen normaaleja asioita, vaikkakin ehkä pienemmässä mittakavaassa kuin yleensä. Piikein annettu kortisonilääkitys kuitenkin on aina tujua tavaraa, ja vaikka kivut ovat hellittäneet, on fyysinen stressitasoni ollut viime päivinä lähes sietämätöntä.


Tulehduslääkkeenä käytetty kortisoni on lähellä elimistön omaa stressihormonia, ja sivuoireet ovat ainakin minulla samanlaiset kuin todella kovassa stressissä: hyvin vaikea nukkua, syke kiihtyy, hikoiluttaa, keskittyminen vaihtelee haastavan ja mahdottoman välillä, ruokahalu kasvaa yhtäkkiä ihan järkyttäväksi ja on kaikinpuolin levoton ja epämukava olo.


Mikä vakavinta, kirjoittamisesta ei tullut viime viikolla mitään. Siis dekkarin kirjoittamisesta. FB:hen sen sijaan tykitin päivityksiä parissa päivässä yhtä paljon kuin yleensä kuukaudessa. Koska FB-tahtini on yleensä todellakin maltillisempi, se oli ehkä tehokkain tapa havahtua huomaamaan, että pieni rauhoittuminen tekisi terää.


Ensimmäiseksi vähensimme minua piikittävän sairaanhoitajan kanssa yhteispäätöksellä kortisoniannokset puoleen. Koska synteettinen kortisoni alkaa ainakin osin korvata ruumiin omaa hormonituotantoa, kortisonikuureja ei saa koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lopetuksesta on sovittava ammattilaisen kanssa. Tämä asteittainen vähentäminen oli varsin jees, eli en saanut mitään hirveää romahdusta kuurin lopussa, vaan elimistö tottui taas pehmeästi tuottamaan kortisonia itse. Minullehan tämä kortisonikuuri ei suinkaan ollut ensimmäinen, vaan välilevyn pullistumien vuoksi olen saanut pidempiä piikkikuureja useampaan otteeseen.

Toisekseen pidin pientä taukoa FB:n yksityispuolelta. En ole koskaan aikaisemmin pitänyt taukoa mitenkään tarpeellisena, koska mielestäni hyörin siellä suhteellisen maltillisesti joka tapauksessa, mutta kortisonihöyryissä tauko tuntui erinomaiselta idealta, ja sitä se olikin. Kykenin tosiaan rauuhoittumaan paremmin dekkarin kirjoittamiseen. Heti, kun lääkitys lieveni, niin pääsin takaisin taas Ariannan maailmaan ja kolmannen kirjan juonikuvioiden kehittäiseen. Lisäksi olen jatkanut kolmannessa kirjassa tarvittavaa taustatutkimusta. Ja ihan vain kirjoittamista, jee! Olo on eksynyt silloin, kun en kirjoita, joten on taas sellainen tunne kuin olisin tullut kotiin.

FB:n kirjailijapuolella olen ollut koko ajan aktiivinen, onhan kilpailukin yhä käynnissä. Sitä paitsi on ihan mielettömän antoisaa, kun lukijat kommentoivat postauksia tai ihan muuten vain sivulla tai yksityisviestinä. Aivan kuten luen välillä suorastaan liikuttuneena kirjablogien arvioita. Kuten tiedämme, lehtien kirjakritiikkejä on supistettu, joten kirjailijan mahdollisuus saada julkista palautetta on todellakin vähentynyt. Siis lehdissä. Mutta sydän sykkii aivan yhtä kiihkeästi, kun saa lukea jonkun seuraamansa tai vaikka ihan tuntemattomankin kirjabloggaajan arvion kirjasta. Kun lukukokemus ei ole enää mikään abstrakti, etäinen idea kirjailijan mielen syövereissä, vaan konkretisoituu sanoiksi näytölle. Ei ole enää pelkkää tunnistamattomaksi jäävää epämääräistä lukijakuntaa, vaan on ihmisiä, joilla on nimi (tai nimimerkki), usein kasvot ja selkeä kirjamaku, jonka kaanoniin voi heijastaa oman tekstinsä sijoittumista.

Tyyliin: jos kovista dekkareista pitävä ei pidä kirjaani jännittävänä, minä vain nyökyttelen tyytyväisenä, koska sen ei ole tarkoituskaan tarjota rankan tason yksityiskohtia tai jännitystä. Mutta jos murhamysteereistä tai Italiasta pitävä ei innostu, niin silloin voi olla jo syytä miettiä, onko minulta jäänyt oikeasti jotain kirjassani huomaamatta, vai lukiko lukija kirjan vain huonolla hetkellä. Toistaiseksi en ole onneksi joutunut kirjaani epäilemään, vaan vastaanotto on ollut sellaista kuin toivoinkin.


Näissä tunnelmissa myös konkreettinen irtiotto tuli joka tapauksessa tarpeeseen. Ja tunnetusti vuorilla sieluni lepää. Eli lauantaina kävimme puolittamassa stressitasoa Piemonten Alpeilla Pian della Mussa -nimisellä ylängöllä.


Tästä tulee megapitkäpostaus, toisaalta postaustahtini myös blogin puolella on näemmä hiljentynyt, varmaan osin FB:n kirjailijasivulla aktivoitumisen vuoksi. Nyt on taas aika keskittyä dekkarin kirjoittamiseen, joten päivitystahti tulee olemaan tätä tyyliä varmaan koko kesän, joten ei tämä jaarittelu niin kauheasti kirpaise, kerran tai pari viikossa vain.


Ylempi kuva on nimenomaan Pian della Mussalta.


 Tällä kertaa en stressannut sitten edes eväistä, vaan söimme vuoristoravintolassa todella herkullista polentaa ja villisikaa. Tässä kuvassa muuten on näky, jota ihailimme koko retken ajan: aamukaste oli jäänyt ihanasti kimalteleviksi pisaroiksi lehtien päälle aivan kuin joku olisi ne erikseen kukkasille annostellut.


Tänne alaville maille on nyt saapunut se, jota keväällä jo pelkäsin: nihkeä, nahkea helleaalto. Myös siis kostean tukahduttavassa kuumuudessa oli osasyy, miksi päätimme suunnata vuoristoon. Alpeilla olikin ihan vilpoisaa, välillä piti panna ihan pitkähihainen paita t-paidan päälle, vaikka muuten topilla ja shortseilla pärjäsikin loistavasti. Lapsi tietenkin hullaantui taas kukkaniityistä.



Ja vuoripuroista. Tyttönen rakastaa vettä ja haluaisi aina uimaan, mutta vuoriston joet, kosket ja purot ovat liian kylmiä uimiseen. Muistan yhä elävästi miltä tuntui, kun laskimme koskea Valle d'Aostassa, kumivene keikahti koskessa kumoon ja jouduin 9 asteiseen veteen. Ei niin kivaa.


Mutta lelut sen sijaan pääsevät vuoripuroissa kyllä uimaan. Näiden purojen vesi on muuten mielettömän puhdasta, mieheni on tottunut kalastaessaan niistä juomaan, ja niin olen hänen seurassaan minäkin.



Ja vesiputouksia ei Alpeilta puutu koskaan, varsinkin nyt kesällä ne ovat uljas näky, kun talven lumet sulavat ryöppyinä alas.

Huikeaa uutta viikkoa kaikille!

18 kommenttia:

  1. I-HA-NAA! Kyllä jos ei näiden kuvien välityksellä stressitaso laske ja rentoudu niin ei sitten millään. Koskea en lähtisi ihan heti laskemaan juuri tuollaisten veneiden keikahteluiden vuoksi,mutta noita vuoristopuroja, lumisia huippuja ja vesiputouksia katselisin mielelläni tovin jos toisenkin.
    Täällä on vaihteeksi sateinen ja viileä jakso, mutta toivotaan että juhannukseksi hieman lämpenisi jotta pääsisi edes heittämään talviturkin järveen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin vuoristo on loistavaa stressilääkettä, toimi minullakin :)


      Täältä heltisi nyt lämpöä ja aurinkoa sinnekin juhannukseksi, toivottavasti tulee perille!

      Poista
  2. No onpa siellä taas ollut nättiä. Olemme onnenpekkoja tai -sirkkoja, kun pääsemme näemmä molemmat hengittelemään ja purkamaan stressiä vuorille :) Hyvä, että alat voida paremmin ja kirjoitus luistaa! Tsemppiä siihen työhön!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totisesti on onni päästä monenmoisiin maisemiin, ja vuoristossa jotenkin koko elämä tuntuu rauhallisemmalta ja enemmän ihmisen mittaiselta :) Halit sinne <3

      Poista
  3. Voi apua, miten kauniita kuvia! Sieluni taisi juuri leijailla noihin maisemiin ja jäi sinne asustelemaan pieneen vuoristomajaan. Ja minä ja minun viileä järkeni jäi tänne naputtelemaan mahdottoman fiksuja lauseita. =D Kuvissa esiintyvät paikat ovat minun unelmani. Jos saisin mennä mihin tahansa lomalle, se olisi jotain tuollaista. Hengästyttävää. Upeaa.

    Toivottavasti kirjasi on menestys! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun ihana kuulla, että näistä kuvista on iloa ja inspiraatiota <3 Itse aina uudesti synnyn vuoristossa, vuoret vain ovat... plääh, minulta katosivat sanat, kuvat puhukoon puolestaan ;)

      Poista
  4. Kiitos aivan ihanista kuvista. Niitä on ihana katsella, kun ei livenä pääse Italiaan. Mä en ole mikään kirjabloggaaja, mutta olen töissä ja kavereille hehkuttanut kirjojasi. Minusta kirjasi ovat tarpeeksi jännittäviä minun makuuni ja mikä ihaninta, niin kaikki yksityiskohdat joissa kuvataa Italiaa tai sikäläistä elämänmenoa ja ruokajuttua on vaan isona plussana.
    Olen aina tehnyt pasta bolognesen "väärin", mutta nyt Ariannen innoittamana etsin "oikean" ragu a la bolognesen -reseptin. Ja tästä lähtien meillä tehdään "ihan oikeaa" ragu a la bolognesea eikä tarjota sitä spaghetin kanssa:).
    Toivottavasti selkäsi pysyy kunnossa ja tsemppiä kirjoittamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi taas ihanasta kommentista <3 Et tiedäkään, millaista energiaa kehuistasi ammennan :)

      Ja kyllä sitä ragúta saa toki tarjota muidenkin pastalajien kanssa :D Hyväähän se aina on. Mutta mieheni Bolognan-tädit kyllä saattaisivat pitää spaghettia pyhäinhäväistyksenä :D

      Poista
  5. Iih, ihania maisemia! Kaukokaipuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nämä minuakin ihastuttavat :) Kaukokaipuu on aina, myös kaukana :)

      Poista
  6. Vihdoin pääsen ostamaan uuden kirjadi, kun se ilmestyi ekirjana =

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sinä teknologinen edelläkävijä :) oli kyllä hassua, että e-kirja ilmestyi paperiversiota myöhemmin, en tiedä miksi!

      Poista
  7. Vera, minä pidän monenlaisista dekkareista ja olet sen varmaan huomannutkin, ainakin toivon niin.

    Pidän myös alpeista eli oijoi taas!

    Btw: Kävin eräistä syistä sisätautilääkärillä, joka olikin sattumalta joku huippu, onneksi, mutta jäämässä just lomalle. Pitkälle lomalle. Suomen suvi, tiedäthän...No, syyskuussa minulta mitataan mm. stressihormoni kortisoli...Aina kun alan lukea juttujasi voinnistasi, pää alkaa täällä nyökytellä ja koen samaistumista. Näin kovan suorittajan kuin minä ei pitäisi pitää isoa puutarhaa, josta media haluaa osansa eikä varsinkaan kirjablogia, jonka takia lukee kaikki yöt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet toeldla monipuolinen bloggari sekä kirjallisuuden että dekkareiden suhteen, en ehtinyt kommentoida Karin Slaughter -postausta, mutta minä pidän hänestä myös, vaikka onkin vähän siinä rajalla väkivaltaisuuden suhteen....

      Voi itkuus, samastuminen on kivaa, mutta ei sairauksiin... :/ Mutta ilmeisesti meidän kroppamme kulkevat samoja sivukatuja... liittyyköhän sekin dekkaripersoonallsiuuteen..? ♥

      Pakko pitää pihan ja terassin niin pienellä vaivalla kuin amhdollista, koska tässä elämäntilanteessa kasveista on minulle enmmän vaivaa kuin iloa. Mutta siltikin varsinkin terassille tarvitaan jotain. Hm... teen asiasta tutkimusta ja valitsen jonkun mahdollisimman helppohoitoisen silmänilon :)

      Poista
    2. ...ja sitten vielä samaistumisesta: Luin eilen illalla upean jutun sinusta Anna-lehdestä. Waude, mitkä kuvat, sinä 'georgeous'! Siis en samaistu edellä mainittuun, vaan siihen vilkkauteen. Sisareni väittää, että meidän koko perhe, hän, minä ja äitimme, sekä Meri ja vielä Merin villakoirakin, olemme ADHD;) No, ei kannattaisi laittaa mun hymiöitä, sillä ramppaan nyt sisätautilääkärillä, kun olen varma, että mulla on jotain, mitä labra ei näytä ja kun luin muuten tavallisen epikriisin, hämmästyin suunnattomasti viimeistä sanaa 'Vilkas.' Hyvänen aika sentään, ei kai lääkärille, etenkään kalliille ja privatiille, mennä vaikenemaan.

      Äitini muuten sai syöpähoitojensa aikana kortisonia tabletteina ja ne veivät hänet niin ylikierroksille, että hän touhusi yötkin, vaikka painoi silloin vain 35 kiloa! Minä olin uupuneempi kuin hän, sillä jaksan mitä vain, mutta tarvitsen kunnon yöunet. Valvoin siis päivät yrittäen saada häntä syömään ja etenkin juomaan ja yöt valvoin, että hän ei loukkaa itseään, kun kiipeili tikkaita pitkin yläkomeroihin milloin mitäkin etsimään tai järjestelemään...

      Niin mielelläni neuvosiin sinua pihassa, sillä se sujuisi ihan meilissäkin, mutta en osaa edes kuvitella, mitkä tuntemani puutarhakasvit pitävät teidän kuumasta ilmastosta etc. Yritä jotain: Voit yllättyä!

      Poista
    3. Voi Leena, sielunsisareni <3 Löydät aina ihanat sanat tilanteeseen kuin tilanteesen <3

      Olet myös kääntänyt vilkkautesi voimavaraksi, vaikka ympäristön ei sitä aina ole helppoa täysin hyväksyäkään, mutta kuinka muuten sinusta olisi tullut ylivoimaisesti aktiivisin tietämistäni bloggareista, ellei sinulla olisi ADHD-piirteitä käytössäsi? Ylivilkkaus voi hajottaa energiat, se tiedetään, mutta kyllä sitä voi myös hyödyntää...

      Ennen lasta nukuin 10 tuntia yössä, mutta viimesiet neljä vuotta olen täysin toimintakykykyinen jopa 2 tunnin yöunilla, näin ainakin muutaman päivän...

      Ja kyllä, käyn paikallisessa puutarhaliikkeessä kysymässä apua, nimenomaan siksi, koska paikallinen ilmasto on ihan erilainen kuin jo 100km etelämpänä tai pohjoisempana!

      Poista
  8. Kortisoni taitaa vaikuttaa aika lailla eri tavalla riippuen siitä, mihin sitä laitetaan. Mä olen näet usein saanut sitä tulehtuneeseen polveen eikä siitä ole tullut koskaan mitään sivuoreita. Joskus vuosia sitten söin sitä myös tabletteina säännöllisesti. Tai sitten mun kroppa on vaan kaikkien lääkemömmöjen jäljiltä niin turta, ettei mikään enää tunnu:-)

    Toivottavasti vointisi paranee pian!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kortisonin sitokyky on tosiaan hyvin yksilöllistä ja riippuu paljon myös voimakkuudesta ja tiheydestä, kertapiikki silloin tällöin ei vaikuta myöskään minulla samalla tavalla kuin viikon kuuri kaksi kertaa päivässä.

      Vointi on jo paljon parempi, kiitos <3

      Poista

Kiva kun kävit!