keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Juhannusmaisemia Alpeilla

Kuten jo totesin, Italiassa ei juhlita juhannusta. Italialaisten suurin kesäjuhla on Ferragosto, jota vietetään 15.elokuuta. Sen verran halusimme kuitenkin juhlistaa keskikesää, että menimme piknikille ehdottomaan lempipaikkaani Alpeilla.


Lempipaikkani on Euroopan korkeimman vuoren eli Monte Biancon juuressa sijaitseva piknik-paikka, jonka vieressä kuohuu Dora-joki. Dorassa olemme joskus harrastaneen koskenlaskentaakin. Sopii minun ja mieheni kaltaisille huimapäille, mutta en suosittele, jos ajatus pinnan alle joutumisesta 9 asteisessa vedessä kauhistuttaa. Koskenlaskennassa käytetyillä kumiveneillä on nimittöin taipumusta kellahtaa kumoon tietyissä koskipaikoissa, ja kylmään veteen joutuminen sekä salpaa hengen että saa arvostamaan elämää ihan uudella tavalla.


Piknikin vietimme kuitenkin ihan kuivalla maalla.


Varsinainen piknikalue on suojaisassa metsikössä, jonka läpi virtaa puro, jossa on kätevä viilentää esim. juomia tai usein jälkiruokana syötyä vesimelonia. Lisäksi pöytien yhteydessä on grillipaikkoja, joissa on hyvä grillata lihaa ja kasviksia.



Alue on muutenkin hyvin järjestetty, on sekä puhtaat vessat että juomakelpoista vettä pulppuavia lähteitä. Nämä eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä Italiassa.


Lehmät eivät tietenkään voi puuttua lempipaikastani, tv. virallinen lehmäkuvaaja



Kaikkein parasta paikassa on kesällä äärimmäisen tärkeän vilpoisuuden (tai pikemminkin leutoisuuden, koska lämmin vuorillakin on helteillä) maisemat.


Tykkään Alpeista niin kovasti, että jossain vaiheessa Arianna todennäköisesti päätyy myös sinne.


Kolmas Arianna sijoittuu kuitenkin Roomaan.



Ihania kesäpäiviä kaikille!

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Kesäinen keittiönjatke

Totta puhuen emme ole juhlineet juhannusta mitenkään. Juhannuspäiväksi sentään suunnittelemme piknikiä Alpeille, ainakin sään suosiessa. Mutta juhannusfiilis on ollut siltikin.


Minähän uhkailin, että tänä vuonna hyödyntäisin terassiamme. Uhkailusta tekoihin. Hankimme lukemiseenkin täydellisen sopivan pihakeinun terassille.



Siinä samalla on terassinpöydän ääressä tullut syötyä niin aamiainen, lounas, välipala kuin illallinenkin. Vihdoin terassista on tullut se keittiönjatko, joksi se on suunniteltukin.


Täällä on ollut ihan hillittömän kuuma. Mutta helteelläkin kahvi ja e-kirja pihakeinussa on mahtava yhdistelmä. Kaveri vinkkasi, että omat kirjani olivat kesäalennuksessa Elisa-kirjalla, ja kun menin uutista Elisan nettikauppaan ihmettelemään, niin latasin tietenkin sitten itsellekin luettavaa. Yhden yön unet menivät Kilttiä tyttöä lukiessa. Univelasta viisastuneena en viitsinyt ahmia Hjorth&Rosenfeldin Mies, joka ei ollut murhaaja -dekkaria suinpäin, vaan olen annostellut sitä edes muutamaksi päiväksi. Latasin samantien myös Oppipojan ja Camilla Läckbergin Ennkelitekijän. E-kirjanlukijani on Nook, ja olen ollut siihen varsin tyytyväinen.


Kun on koko yön hikoillut levottomana tuulettimesta huolimatta, aamiainen inhimillisen viileällä terassilla on ihana tapa aloittaa uusi päivä.


Helteiden vuoksi olen syönyt ihan hillittömiä määriä vesimelonia, samoin kuin cantaloupemelonia parmankinkulla.


Lopuksi hiukan kuvia kotikaupungista.


Helteiden vuoksi kävelylenkit on ajoitettava joko aikaiseen aamuun tai myöhäiseen iltaan. Voihan sitä keskellä päivääkin käydä jaloittelemassa, mutta verkkaisenkin kävelyn jälkeen olen aivan naatti. Minulla on muutenkin matala verenpaine, ja kuumuus tuntuu saavan sen entistä alhaisemmaksi.


Heinäsirkat konsertoivat mustarastaan ja satakielen taustaosrkesterina kävelylenkeillä. Jos hyvin sattuu, puiden latvat humisevat kuorossa ja mehiläiset soittavat muutaman soolon.


Tämä viimeinen kuva on erään pankin ovelta. Minusta aika ajatus antaa puun kasvaa seinänsiällä. En totta puhuen tiedä, kumpi on vanhempi, puu vai rakennus.

Kaunista juhannusviikonloppua kaikille!

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Stressilääkettä

Selkäni alkaa olla jo parempi, pystyn tekemään suhteellisen normaaleja asioita, vaikkakin ehkä pienemmässä mittakavaassa kuin yleensä. Piikein annettu kortisonilääkitys kuitenkin on aina tujua tavaraa, ja vaikka kivut ovat hellittäneet, on fyysinen stressitasoni ollut viime päivinä lähes sietämätöntä.


Tulehduslääkkeenä käytetty kortisoni on lähellä elimistön omaa stressihormonia, ja sivuoireet ovat ainakin minulla samanlaiset kuin todella kovassa stressissä: hyvin vaikea nukkua, syke kiihtyy, hikoiluttaa, keskittyminen vaihtelee haastavan ja mahdottoman välillä, ruokahalu kasvaa yhtäkkiä ihan järkyttäväksi ja on kaikinpuolin levoton ja epämukava olo.


Mikä vakavinta, kirjoittamisesta ei tullut viime viikolla mitään. Siis dekkarin kirjoittamisesta. FB:hen sen sijaan tykitin päivityksiä parissa päivässä yhtä paljon kuin yleensä kuukaudessa. Koska FB-tahtini on yleensä todellakin maltillisempi, se oli ehkä tehokkain tapa havahtua huomaamaan, että pieni rauhoittuminen tekisi terää.


Ensimmäiseksi vähensimme minua piikittävän sairaanhoitajan kanssa yhteispäätöksellä kortisoniannokset puoleen. Koska synteettinen kortisoni alkaa ainakin osin korvata ruumiin omaa hormonituotantoa, kortisonikuureja ei saa koskaan lopettaa kuin seinään, vaan lopetuksesta on sovittava ammattilaisen kanssa. Tämä asteittainen vähentäminen oli varsin jees, eli en saanut mitään hirveää romahdusta kuurin lopussa, vaan elimistö tottui taas pehmeästi tuottamaan kortisonia itse. Minullehan tämä kortisonikuuri ei suinkaan ollut ensimmäinen, vaan välilevyn pullistumien vuoksi olen saanut pidempiä piikkikuureja useampaan otteeseen.

Toisekseen pidin pientä taukoa FB:n yksityispuolelta. En ole koskaan aikaisemmin pitänyt taukoa mitenkään tarpeellisena, koska mielestäni hyörin siellä suhteellisen maltillisesti joka tapauksessa, mutta kortisonihöyryissä tauko tuntui erinomaiselta idealta, ja sitä se olikin. Kykenin tosiaan rauuhoittumaan paremmin dekkarin kirjoittamiseen. Heti, kun lääkitys lieveni, niin pääsin takaisin taas Ariannan maailmaan ja kolmannen kirjan juonikuvioiden kehittäiseen. Lisäksi olen jatkanut kolmannessa kirjassa tarvittavaa taustatutkimusta. Ja ihan vain kirjoittamista, jee! Olo on eksynyt silloin, kun en kirjoita, joten on taas sellainen tunne kuin olisin tullut kotiin.

FB:n kirjailijapuolella olen ollut koko ajan aktiivinen, onhan kilpailukin yhä käynnissä. Sitä paitsi on ihan mielettömän antoisaa, kun lukijat kommentoivat postauksia tai ihan muuten vain sivulla tai yksityisviestinä. Aivan kuten luen välillä suorastaan liikuttuneena kirjablogien arvioita. Kuten tiedämme, lehtien kirjakritiikkejä on supistettu, joten kirjailijan mahdollisuus saada julkista palautetta on todellakin vähentynyt. Siis lehdissä. Mutta sydän sykkii aivan yhtä kiihkeästi, kun saa lukea jonkun seuraamansa tai vaikka ihan tuntemattomankin kirjabloggaajan arvion kirjasta. Kun lukukokemus ei ole enää mikään abstrakti, etäinen idea kirjailijan mielen syövereissä, vaan konkretisoituu sanoiksi näytölle. Ei ole enää pelkkää tunnistamattomaksi jäävää epämääräistä lukijakuntaa, vaan on ihmisiä, joilla on nimi (tai nimimerkki), usein kasvot ja selkeä kirjamaku, jonka kaanoniin voi heijastaa oman tekstinsä sijoittumista.

Tyyliin: jos kovista dekkareista pitävä ei pidä kirjaani jännittävänä, minä vain nyökyttelen tyytyväisenä, koska sen ei ole tarkoituskaan tarjota rankan tason yksityiskohtia tai jännitystä. Mutta jos murhamysteereistä tai Italiasta pitävä ei innostu, niin silloin voi olla jo syytä miettiä, onko minulta jäänyt oikeasti jotain kirjassani huomaamatta, vai lukiko lukija kirjan vain huonolla hetkellä. Toistaiseksi en ole onneksi joutunut kirjaani epäilemään, vaan vastaanotto on ollut sellaista kuin toivoinkin.


Näissä tunnelmissa myös konkreettinen irtiotto tuli joka tapauksessa tarpeeseen. Ja tunnetusti vuorilla sieluni lepää. Eli lauantaina kävimme puolittamassa stressitasoa Piemonten Alpeilla Pian della Mussa -nimisellä ylängöllä.


Tästä tulee megapitkäpostaus, toisaalta postaustahtini myös blogin puolella on näemmä hiljentynyt, varmaan osin FB:n kirjailijasivulla aktivoitumisen vuoksi. Nyt on taas aika keskittyä dekkarin kirjoittamiseen, joten päivitystahti tulee olemaan tätä tyyliä varmaan koko kesän, joten ei tämä jaarittelu niin kauheasti kirpaise, kerran tai pari viikossa vain.


Ylempi kuva on nimenomaan Pian della Mussalta.


 Tällä kertaa en stressannut sitten edes eväistä, vaan söimme vuoristoravintolassa todella herkullista polentaa ja villisikaa. Tässä kuvassa muuten on näky, jota ihailimme koko retken ajan: aamukaste oli jäänyt ihanasti kimalteleviksi pisaroiksi lehtien päälle aivan kuin joku olisi ne erikseen kukkasille annostellut.


Tänne alaville maille on nyt saapunut se, jota keväällä jo pelkäsin: nihkeä, nahkea helleaalto. Myös siis kostean tukahduttavassa kuumuudessa oli osasyy, miksi päätimme suunnata vuoristoon. Alpeilla olikin ihan vilpoisaa, välillä piti panna ihan pitkähihainen paita t-paidan päälle, vaikka muuten topilla ja shortseilla pärjäsikin loistavasti. Lapsi tietenkin hullaantui taas kukkaniityistä.



Ja vuoripuroista. Tyttönen rakastaa vettä ja haluaisi aina uimaan, mutta vuoriston joet, kosket ja purot ovat liian kylmiä uimiseen. Muistan yhä elävästi miltä tuntui, kun laskimme koskea Valle d'Aostassa, kumivene keikahti koskessa kumoon ja jouduin 9 asteiseen veteen. Ei niin kivaa.


Mutta lelut sen sijaan pääsevät vuoripuroissa kyllä uimaan. Näiden purojen vesi on muuten mielettömän puhdasta, mieheni on tottunut kalastaessaan niistä juomaan, ja niin olen hänen seurassaan minäkin.



Ja vesiputouksia ei Alpeilta puutu koskaan, varsinkin nyt kesällä ne ovat uljas näky, kun talven lumet sulavat ryöppyinä alas.

Huikeaa uutta viikkoa kaikille!

torstai 13. kesäkuuta 2013

Palazzo del Quirinalen puutarha

Italiassa juhlistettiin 2. kesäkuuta tasavallan vuosipäivää eli monarkiasta luopumista toisen maailmansodan loppuvaiheilla. Juhla on iso, ja se näkyi Rooman katukuvassa. Kaikkein hienointa päivässä oli minun kannaltani, että presidentinpalatsin eli Palazzo del Quirinalen yleensä tiukasti yleisöltä suljettu puutarha avattiin muutamaksi tunniksi juhlallisuuksien kunniaksi, ja kuuluimme niihin onnekkaisiin, jotka pääsivät tämän kiinnostavan paikan aarteisiin tutustumaan.


Tuossa kuvan vasemmalla laidalla näkyy ehkä sadasosa halukkaista sisäänpyrkijöistä. Jos olisimme joutuneet jonon perälle, emme olisi koskaan mahtuneet sisään, kun puutarhaan pääsi käymään vain parin tunnin ajan. Onneksi pääsimmekin marssimaan jonon ohi Piazza del Quirinalen läpi, vaikka se hiukan noloa olikin jonon pituuden huomioon ottaen. Syynä etuiluumme oli lapsonen. Italialaiset ovat tunnetusti lapsiystävällisiä, ja tämä näkyi myös sisäänpääsyä kontrolloivien poliisien suomassa etuoikeudessa, kun he pyysivät meidät erikseen sisään nähdessään rattaissa istuvan lapsen. Oli siis kaikinpuolin hyvä päätös lähteä Roomaan vaunujen kanssa, vaikka niistä periaatteessa olemmekin luopuneet jo kauan sitten. On kuitenkin liikaa vaatia 4-vuotiaalta kävelykestävyyttä Rooman kaltaisessa miljoonakaupungissa, kun omatkin voimat olivat aika vähissä illalla.


Yläkuvassa Palazzo del Quirinalen sisäpihaa, jossa turvatarkastus tehtiin, alakuvassa yksityiskohta sisältä. Kuvaaminen oli aika tarkoin rajattua, joten kauheasti sisäkuvia ei tullut otettua, vaikka joka paikassa palloilleet turvamiehet varsin leppoisia loppujen lopuksi olivatkin.


Presidentillä on aika hienot näköalat palazzon lukuisilta terasseilta.





Puutarha oli upea, se lienee sanomattakin selvää.





Puutarha oli täynnä historiallisestikin arvokkaita yksityiskohtia.








Presidente Napolitano ei järjestänyt tänä vuonna säästösyistä mitään huikentelevaista juhlavastaanottoa, vaan tuli puutarhaan kuuntelemaan Polizian orkesterin juhlakonserttia. Ehti hän siinä ohessa myös kätellä muutamia meistä tavallisista pulliaisista. Kuvan minua lähestyvästä presidentistä ja senaatin puhemiehestä julkaisin jo FB-kirjailijasivulla, huonohan kuva oli, kun en presidentin tullessa kohdalle viitsinyt iPhonella räpsytellä vaan mieluummin kättelin iäkästä valtionpäämiestä, joka muistuttaa minua Mauno Koivistosta.

Toivottavasti tykkäsitte kierroksesta presidentin yksityispuutarhassa.

Ja vinkkaan vain, että olen taas onnistunut jollain ilveellä lahjomaan uusia kirjabloggaajia kirjoittamaan kirjastani arvioita, ja ensimmäinen lehtiarvio/esittelykin on ilmestynyt, kun viikonvaihteen Iltiksessä Kosto ikuisessa kaupungissa kehotettiin lukemaan täyteläisen punaviinin kera, totisesti nappivalinta juomaksi, en voi muuta sanoa. Oli hieno kunnianosoitus päästä samalle sivulle Antti Tuomaisen ja Dan Brownin uutuuksien viereen. Eli jos kiinnostaa, käykää arvio-sivulla katselemassa uusia päivityksiä.

Ja kaikille kirjojen ystäville, jotka jäävät miettimään kirjojen henkilöhahmoja jälkikäteenkin, käykää ihmeessä FB-sivullani kertomassa, oletteko sattunut joskus törmäämään oudon tutulta vaikuttavaan tuntemattomaan.

Erityislaatuisen hienoa loppuviikkoa kaikille jo paljon paremmassa kunnossa olevalta selkätoipilaalta!