sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Enkeleitä, onko heitä?

En malta olla hehkuttamatta, kuinka ihanaa on, kun voi viettää kiireettömästi aikaa yhdessä parhaan ystävän kanssa. Kuten näissä kuvissa näkyvällä Valentinon puiston keskiaikaista linnoitusta jäljittelevällä Borgo Medievalella.Olemme tutustuneet aikoinaan melkein 30 vuotta sitten, kun päädyimme samalle musiikkiluokalle. Sittemmin olemme kumpikin asuneet pitkiä pätkiä ulkomailla: minä Italiassa ja ystäväni Suomen lisäksi Ranskassa, Belgiassa ja Ruotsissa. Välimatka ei ole ollut ongelma. Kusti on polkenut, puhelinlangat laulaneet ja viime vuosina myös email ja Fb ovat auttaneet pysymään ajan tasalla toisen asioista.


Kirjan julkaisu oli minulle melkoinen elämänmuutos. Kirjailijoita ei voi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pitää varsinaisina julkisuuden henkilöinä, mutta kirjailijan ammatti on kuitenkin paljon julkisempi kuin esimerkiksi kääntäjän, kotiäidistä puhumattakaan. Vain harvan ammattikunnan työtä arvioidaan ja arvostellaan julkisesti samalla tavoin kuin kirjailijan. Jos haluaa julkaista kirjan, myös tämä työn julkinen aspekti on hyväksyttävä. Onneksi vain harva esikoiskirjailija joutuu kärsimään varsinaisen julkkiksen asemasta, jossa saatetaan ihastelun lisäksi repostella ihmisen olemusta säälittömästikin. Kun tavis joutuu yhtäkkiä tiedotusvälineisiin tai esiintymislavalle tuntemattomien ihmisten eteen puhumaan omasta työstään tai itsestään ja tiestään kirjailijaksi, se tuntuu kuitenkin elämänmuutokselta, vaikka lehtien lööppeihin tai uutisten loppukevennykseen ei päätyisikään.


Yksi kirjan julkaisun parhaista puolista on ollut uusiin ihmisiin tutustuminen. Pelkästään esikoiskirjan ansiosta olen tutustunut sekä netin kautta että oikeassa elämässä ihastuttaviin ja kiinnostaviin ihmisiin. Tilaisuudet, joissa on ollut mahdollisuus vaihtaa edes pari sanaa uusien tuttavuuksien kanssa, ovat olleet ainoastaan miellyttäviä. Olen erittäin hyvilläni, jos sellaisia tilaisuuksia tulee myös uuden kirjan myötä. Tässä tulee selkeästi esiin luonteeni ekstrovetti, ihmisseurasta nauttiva puoli. Myös pelkästään netin kautta olen saanut uusia kavereita ja tuttavia, joiden kanssa meillä on yhteistä esimerkiksi ulkosuomalaisuus. Sosiaalinen media on todellakin muuttanut ulkosuomalaisen elämää. Yhtäkkiä minulla on mahdollisuus rupatella tietokoneen kautta suomeksi sellaisten ihmisten kanssa, jotka todellakin tieteävät, miltä tuntuu, kun oma koti on niiin kaukana siitä toisesta omasta kodista.


Koska luonteeni introvertti puolisko on taipuvainen analysointiin, ylianalysointiin ja kaikenlaiseen tarpeettomaan huolehtimiseen, ei kirjan julkaisun tuoma huomio ole aina vain helppoa niellä. Tuntuu oudolta nähdä oma kuva lehdessä. Tuntuu järisyttävän ihanan jännittävän stressaavalta, kun minun pakertamaani tekstiä analysoidaan muiden ihmisten toimesta. Koko maailma keikkuu hetken, kun joku vaivautuu ottamaa yhteyttä ja kertomaan, että odottaa seuraavaa kirjaa luettavaksi. Viimeistään silloin tuntee odotusten paineen harteilla. Apua, kykenenkö vastaamaan odotuksiin? Miksi ihmiset vaivautuvat lukemaan jotain kirjottamaani? Ovatko he kiinnostuneita teksteistäni vai minusta? Ovatko tekstini osa minua, osa minun persoonaani, vai taivaltavatko ne itsenäisinä, minusta riippumattomina elementteinä ikiomaa polkuaan?


Ekstrointrovertti, ja kaiken lisäksi korkeintaan keskinkertaisella itsetunnolla varustettu tavisesikoiskirjailija voi mennä vähemmästäkin hämmennyksiin. Tällaisissa tilanteissa kavereiden tuki ja luottamus ovat korvaamattomia. Kun vanhat luokkakaverit sanovat, että olet näemmä yhä sama vanha Veera - no, se tuntuu turvalliselta. Kun lapsuudenaikaiset naapurit ja ystävät toteavat, että luonne ei näköjään ole muuttunut, vaan olet ihan just kuten sinut lapsuudesta muistinkin - se lohduttaa. Että elämänmuutoksia tai ei, julkaistuja kirjoja tai ei, lehtijuttuja tai ei: minä olen yhä minä.


Ulkosuomalaisten kavereideni keskuudessa on ihan mieletön tsemppihenki. Heistä useimmat ovat tutustuneet minuun vasta parin viime vuoden aikana, mutta saamani kannustus myös kirjan julkaisuprosessissa on ollut sanoinkuvaamattoman arvokasta. Yhden ulkosuomalaisen onnistuminen kohottaa koko porukan henkeä. Tässä tilanteessa on lämmittänyt ihan hirmuisesti, kun myös vanhat kaverit ovat muistaneet minut, vaikka vuosiakausia olen muilla mailla elellytkin. Hekin ovat jaksaneet kannustaa ja iloita siitä, että olen saanut toteutettua unelmani. Tuki ja innostus ovat auttaneet ylittämään monta haastavalta tuntunutta hetkeä. Se on saanut myös arvostamaan enstistä enemmän myös uusia, viime aikoina löytyneita kavereita. Koska toivon, että myös uusista tuttavuuksista tulee vuosien saatossa vanhoja ystäviä. Jotka saavat vuorostaan sanoa sitten joskus, että olet kyllä ihan samanlainen hölöttävä söhläri kuin esikoisen julkaisun aikoihin.


Kiitos teille, niin vanhat kuin uudet ystävät, kaverit ja tutut. Kiitos, että olette jakaneet kanssani monta hetkeä, monta uutista ja monta iloa. Kiitos, että vastaatte hymyyni hymyllä ja nauratte yhdessä kanssani. Kiitos, ettette ole unohtaneet - en ole minäkään. On ihanaa, että olette olemassa.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Tokan dekkarin kansi ja laatuaikaa BFF-tyyliin

Olen huomaamattani ollut lähestulkoon nettitauolla. Ensin syynäsin käsistä läpi suurennuslasin kanssa, lopulta uskalsin lähettää sen kustannustoimittajalle. Todennäköisesti aika pian on siis luvassa käsiksen oikovedos, ja sitten pikku kakkonen lähteekin painoon pulpahtaakseen kauppoihin viikolla 24 eli kesäkuun 10. päivän jälkeen. Joka haluaa käydä katsomassa Kosto ikuisessa kaupungissa - dekkarin esittelyn, voi katsastaa sen Gummeruksen nettisivuilta ladattavan katalogin sivulta 13 (pdf:n sivu 15). Siellä näkyy myös tokan dekkarin (pieni) kansi, johon ihastuin välittömästi, kun sen tammikuussa ensimmäisen kerran näin. Kuva tavoittaa KIK:n tunnelman todella hyvin, onhan itse tarinakin aavistuksen verran tummasävyisempi KSV:hen verrattuna. Katsotaan, saanko joskus ladatuksi kuvaa blogiin hiukan isompanakin.


Nettiaktiivisuus on ollut laimeaa myös siksi, että olemme kiertäneet viime päivinä Torinoa. Paras ystäväni ja käsikirjoitusteni luottolukija tuli luoksemme lomalle. On ihanaa, kun edes silloin tällöin voi viettää aikaa yhdessä ihan kiirettöömästi, Suomen-lomat kun pakkaavat olla yhtä ravaamista pikaisesta tapaamisesta toiseen pikaiseen tapaamiseen.


Ensimmäinen kohteemme oli lempipaikkamme Torinossa, eli Parco del Valentino.Valentinon puisto on upeimmillaan loppukeväästä, kun ruusutarha kukkii tai kesällä, kun koko paikka puhkeaa silmiä hivelevään väriloistoon, mutta eihän peruskaunis paikka voi olla kuin viehättävä myös näin alkukeväästä.

Tämä purojen läpileikkaama puiston kalliopuutarha on lempinurkkamme. Veden solinaa säestää mustarastaan laulu, kesäisin nurmikoilla on tietenkin niin lapsiperheitä eväsretkillä kuin keskenään kuhertelevia vastarakastuneita.

Puistossa partioivat ratsupoliisit

Hanhitarha



Valentinon puisto sijaitsee lähellä Torinon keskustaa Po-joen vasemmalla rannalla. Se on Mole Antonellianan ohella yksi Torinon kuuluisimmista symboleista. Puistosta on mainintoja jo keskiajalla, mutta ensimmäiset viralliset, puistoa koskevat suunnitelmat ovat 1600-luvulta. Valentinon puistossa on lukuisia kuuluisia rakennuksia, kuten Torinon Politeknisen korkeakoulun Arkkitehtuurinen tiedekunta. Puistossa on myös venepysäkki, josta voi hypätä Po-joella ristelievän laivan kyytiin. Pysäkki sijaitsee keskiaikaista linnoitusta jäljittelevän Borgo medievalen kohdalla.


Keskiaikainen linnoitus on myös kiinnostava paikka. Italialaisittain se ei ole historiallisesti arvostettu, koska se on pelkkä 1800-luvulla rakennettu kopio. Suomalaista ajatus naurattaahan, onhan suomalaisittain jo mikä tahansa 1800-luvulta peräisin oleva rakennelma historiallisesti arvokas muistomerkki. Laitan kuvia linnoituksesta toisella kertaa. Nyt toivotan rauhaisaa pitkääperjantaita kaikille.


Kevät keikkuen tulevi myös Italiassa. Lämpötila on taas vaihteeksi ollut kymmenen lämpöasteen tienoilla, tihkusadettakin on ollut, eli italialaisittain äärimmäisen kolea ja kylmä kevät. Mutta tänään on jo aurinkokin taas vaihteeksi paistanut...

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Elämisen lempeä keveys

Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin hetkessä eläminen on muutakin kuin ajatus.


Tuuli oli lempeä, aurinko kuumotti ihoa. Oli lämmin olo sekä ulkoisesti että sisäisesti.


Tienvarsille ovat ilmestyneet ensimmäiset kukat. Mustarastas lahjoittaa laulullaan kevään.


Ei voinut miettiä menneitä tai huolehtia tulevaisuudesta. Saattoi vain hengittää, antaa askelten viedä, antaa koko olemassaolon sulautua yhdeksi maailman kanssa. Elämisen lempeä keveys.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Tuli, meni ja tuli taas

Niin, se keväinen Italia...


Sunnuntaina alkoi lumisade. Ei, se ei ole normaalia täällä maaliskuussa.


Tämä oli näkymä anoppilan ikkunasta, kun kävimme sunnuntaina lounaalla Valle d'Aostassa. Tai siis lounaalla ja illallisella, koska anoppilassa menee aina koko päivä. Kuvassa ei muuten näy sumua vaan lumisadetta.

 Kun on koleaa, lohduttaudutaan anopin ruoilla. Pasta al ragú alla parmigiana.

Italialaiset tuoremakkarat ovat ihan älyttömän hyviä. Ja tehty todellakin lihasta.


Italiassa viedään usein jäkiruoka mukana kyläpaikkaan. Tällä kertaa ostimme leivonnaisia valmiina pasticceriasta eli konditoriasta.


Vielä eilen aamulla lenkkimaisema näytti tältä. Myöhemmin lumi alkoi sulaa, ja iltapäivän juoksulenkillä maisema oli taas entisellään. Myös nyt aurinko paistaa. Tänään on Italiassa isänpäivä, joten nyt viemme lapsen vihdoin leikkikouluun, jossa typy ei olekaan liikoja viihtynyt tänä vuonna. Matkoista, sairasteluista sun muusta johtuen alle kymmenen päivää hoidossa vuoden alusta lähtien... Ja leikkikoulun jälkeen suuntaamme isänpäiväkahville.



perjantai 15. maaliskuuta 2013

Lounas ulkona kevätauringossa

Piemontessa on tänään jyllännyt outo sekoitus jäätävää tuulta ja lempeän lämpöistä aurinkoa. Eilenkin tuuli, mutta Mandrian luonnonpuistossa oli ihanan suojaisaa ja lämmintä, kun kävimme siellä pyöräretkellä.

Pellot ja niityt ovat täynnä villisikojen möyrimisjälkiä
4 v. pyöräilee itse vain osan matkasta, varsinainen pyöräretki kesti monta tuntia, ja sen Neiti Aurinkoinen istui isänsä pyörän kyydissä.


Toivottavasti tämä piisami näyttää elävämmältä kuin se viimeksi ikuistamani :D


Tytölle pyöräreissujen kohokohtiin kuuluu aina heppojen tervehtiminen.


Joskus tuomme mukanamme omat eväät, mutta eilen söimme luonnonpuiston ravintolassa. Tai siis ravintolan pihassa. Paikka oli suojainen ja aurinko kuumotti niin, että välillä oli otettava takki pois päältä.

Pasta con ricotta salata

Risotto ai carciofi - latva-artisokkarisotto

Pääruoan jälkeen ei kertakaikkiaan masuun mahtunut enää jälkiruokaa
Me tilaamme usein parin ruokalajin ateriat itsellemme miehen kanssa sekä ylimääräisen lautasen, johon sitten lajittelemme lapselle maistiaisia kaikista annoksista. Kokonainen annos on hänelle liikaa, ja jos hän syö esim. pelkkää pastaa, jäävät usein pääruoan proteiinit puuttumaan.


Meillä ei ole koskaan ipadia ravintolassa mukana, eikä lapsi raukka saa leikkiä edes meidän aikuisten kännyköillä, joten hän leikkii ihan konkreettisestikin kävyillä ja kivillä. Persiljasta ja pikkukivistä syntyi hienoja taideteoksia sillä aikaa, kun me vanhemmat söimme ruokamme rauhassa loppuun. Lasta ei saa istumaan koko ateriaa paikoillaan millään ilveellä (kun ei ole mukana sitä ipadia), mutta italialaisissa ravintoloissa se ei yleensä ole ongelma - ihmiset ovat lapsirakkaita. Ulkona syödessä lapsen liikkuminen on vieläkin vapaampaa, ja luonnossa löytyy näitä taideteosten materiaalejakin.


Vielä puut ovat paljaat, hauska verrata myöhemmin kevään etenemistä kuvienkin kautta.

Aurinkoista viikonloppua!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Editointia ja tiramisua

Viime viikolla vietettiin naistenpäivää myös Italiassa. Facebookin kirjailijasivullani tervehdin naisia tulppaanikuvalla, mutta perinteinen naistenpäiväkukka Italiassa on näihin aikoihin kukkiva mimosa.


Tänään on sumuista ja sateista, mutta pari päivää sitten lenkkimaisemassa oli jotain keväistä


Koska lapsi on nyt kotona korvatulehduksen vuoksi, minä herään aamulla viiden, kuuden maissa editoimaan Kostoa.


Onkohan kuva nyt tarpeeksi epämääräinen, vai näkyvätkö spoilerit? Ainakin siitä saattaa erottaa muutamia kustannustoimittajan tyypillisistä merkinnöistä. Eli nuo neliöväkäset sivun alimmilla riveillä tarkoittavat sisennyksiä. Kyllä minä ne silloin tällöin suurimmaksi osaksi muistan, mutta joskus lipsahtaa. Jo joskus taas olen sisentänyt koko dialogin, vaikka pitäisi sisentää vain ensimmäinen rivi. Replaviivojenkin kanssa on välillä hankalaa, koska tungen replaviivaa myös väliviivaksi. Tässä ei varmaan hyvin erotu, mutta tuolla ylempänä kustannustoimittaja on merkinnyt myös, että minun pitäisi lisätä yhteen lauseeseen sana "myös". Sorrun yhä välillä myös liian pitkiin virkkeisiin, dekkareissa ne eivät toimi, joten niitä kustannustoimittaja pyytää pätkimään. Sanon dekkareissa, koska esim. lempikirjailijallani Hotakaisella pitkät virkkeet toimivat mainiosti.

Editoidessa kuluu kahvia


Joskus merkintöjen joukossa on kehuja. Osoitus siitä, kuinka kustannustoimittajalta tarvitaan muutakin kuin kielen tajua: kaikenlaiset positiiviset huomiot piristävät ihan älyttömästi, kun on ensin viilannut sivukaupalla tekstistä välillä ihan typeriäkin kirjoitusvirheitä pois. Lisäksi olen läpi käsiksen taivuttanut väärin nimen Rebecca. Ajattelin siinä olevan samanlainen astevaihtelu kuin Rebekassa, mutta kustannustoimittaja ymmärsi paremmin: vieraskielisissä nimissä ei ole astevaihtelua. Ja Rebecca ceellä on vieraskielinen, kun kotimainenkin versio on olemassa. Joten olen muuttanut joka saamerin Rebecan Rebeccaksi. Argh. Mutta kuitenikin hymyilen, koska jotkut kohdat ovat saaneet kustannustoimittajan nauramaan ja joissain on ollut muuten vain ytyä. Outoa kyllä, Kosto ikuisessa kaupungissa tuntuu vielä tässä vaiheessa itsestäkin kiinnostavalta. Monin tavoin valmiimmalta ja kypsemmältä kuin Kuolema sypressin varjossa aikoinaan tuntui. Epäilen kyllä, että oikovedosten lukemisen jälkeen (kustannusprosessissa seuraava vaihe) en jaksa enää lukea koko läpyskää. Aika harva kai jaksaa lukea samaa tarinaa yli kymmentä kertaa, vaikkase olisikin oma. En ole vielä lukenut KSV:tä kokonaan, muutaman sivun luin alusta sen ilmestyttyä. Pelkään liikaa kirjoitusvirheiden bongaamista. Ja oikeasti: olen lukenut KSV:n eri muodoissaan varmaan 20 kertaa. Ehkä se riittää?


Sunnuntaina olimme kylässä Torinossa asuvan italiansuomalaisen ystäväperheen luona. Mikä onni ja autuus, kun on suomea puhuvia ystäviä myös ulkomailla. Tai siis perheen pääthän puhuvat vain italiaa, mutta me naiset saamme puhua äidinkielellämme ja lapsilla on mahdollisuus huomata, että kyllä sitä suomea puhuvat muutkin kuin mamma. Emäntämme oli tehnyt näin ihania alkupalaleipiä. En ole itse koskaan tullut ajatelleeksi, että piparimuotilla voi muotoilla myös eri mallisia leivänpaloja.

 Söimme vaikka mitä hyvää, hyvin italialaiseen tapaan tarjoilu oli niin runsas, että kotona emme jaksaneet edes syödä illallista. Mutta ulkosuomalainen tietenkin arvosti kaikkein eniten näitä lohivoileipiä, ystäväni oli löytänyt niiden päälle tilliäkin. Mieheni muuten tykkää tillistä lohen päällä todella paljon, vaikka tilli ei todellakaan ole tyypillinen italialainen mauste.Muut ulkosuomalaiset osaavat varmasti myös arvostaa emännän uhrautuvaisuutta, kun hän teki lohileivät ruisleipäaarteensa antimista. En tiedä, olisinko itse malttanut tarjoilla ruisleipää vieraillekin, yleensä syön sen ihan itse, heh heh.


Italiassa on tavallista, että vieraat tuovat mukanaan joko viinin tai jälkiruoan. Minä lupauduin siis tekemään tiramisua. Ei se hullumpaa ollut. Itse asiassa niin hyvää, että laitan siitä reseptin joskus joko tänne tai FB:n kirjailijasivulle.

Hymyjä ja hilpeitä hetkiä loppuviikkoon!

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Tunnustuksia

Sain Leena Lumilta ihanan haasteen, jossa tehdään tunnustuksia viisin kappalein. En nyt tällä kertaa laita haastetta eteenpäin, mutta toivon sen tarttuvan mukaan ilman haastamistakin.

Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin:

Lapseni läheisyyttä, mieheni hellyydenosoituksia, aikaa ajatella rauhassa, liikuntaa, kahvia

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 

Chimamanda Ngozi Adichie - Puolikas keltaista aurinkoa, Kari Hotakainen - Ihmisen osa, John Verdon - Numeropeli, Camilla Läckberg - Majakanvartija, J.S. Meresmaa - Mifongin perintö

Viisi materiaalista (joulu)lahjatoivetta:

Totta puhuen en tarvitse yhtään mitään muuta kuin säilitystilaa. Hah, no, se olkoon joululahjatoive: säilytystila. Vaikka taitaakin olla immateriaalinen toive. Jos olisi säiltystilaa, niin pastakone. Ja hm... kenkiä ei voi olla koskaan liikaa, jos siis on sitä säilytystilaa. Tietenkin myös monta kirjaa ottaisin vastaan ilolla, oli säiltystilaa tai ei. 

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa:

Haluan palata Malediiveille, Australiaan, New Yorkiin. Uusista paikoista Kiina ja Japani kiinnostavat. Samoin Meksiko. Äh, mahdotonta valita vain viittä paikkaa.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:

Eloisa, herkkä, analyyttinen, huumorintajuinen, sitkeä

Viisi lempiruokaani:

Lasagne, pasta al pesto, pasta alle vongole, pasta al forno ai funghi porcini, pasta tuhannella muulla tavalla

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi:

Elämää eivät määrää tapahtumat, vaan suhtautumisemme niihin. Älä takerru menneisyyteen, vaan mene eteenpäin. Nauti nykyhetkestä, se on ainoa, mitä sinulla todella on. Yritä nähdä hyvät puolet kaikista asioista. Elämä menee niin kuin pitääkin, meidän tehtävämme on hyväksyä tapahtumat ja ottaa niistä kaikki irti.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Eräänä lauantaina


Heräsin kuuden maissa. Lapsella on elämänsä ensimmäinen korvatulehdus, joten herään viiden kuuden maissa myös tulevalla viikolla: kirjoitusaika on silloin, kun lapsi nukkuu. Tänään kirjoittaminen tarkoitti pikku kakkosen editointia. Joimme yhdessä aamukahvit miehen kanssa

Yhdeksän maissa lapsi heräsi: aamupalaa ja antibiootteja napaan. Sitten minä lähdin lenkille. Ja uuh ja aah, mikä autuus, kun kykenen taas juoksemaan. Ok, hölkkäämään. Mutta siltikin. Viime syksyn selkävaivojen jälkeen jokainen askel on puhdasta nautintoa.

Tässä myynnissä colomba-pääsiäiskakkuja, joita tarjottiin myös maistiaisena. Eatalyssa on myös keittokirjakauppa sekä lukunurkka nojatuoleineen.

Lounaalle menimme Torinon Lingottossa sjaitsevaan Eatalyyn. Eataly on ruokahifistelijöiden suosikkiketju, jossa voi sekä tehdä ruokaostoksia että syödä paikanpäällä eri osastoilla.




Me menimme Eatalyyn ennen kaikkea tapaamaan yhtä ensimmäisistä italialaisista ystävittäristäni. Apuliasta kotoisin oleva, Roomassa asuva ystävätär on lentoemäntä, ja samalla lennolla työskennellessämme me aikoinaan ystävystyimme. Meitä yhdistää intohimo kirjallisuuteen ja psykologiaan. Ystävättäreni olisi suomalaisittain varmaan ylikoulutettu lentoemännäksi, hänellä kun on kaksi eri korkeakoulututkintoa, mutta Italiassa maisterit saavat harvoin koulutusta vastaavaa työtä. Ainakaan sellaista, mistä saisi kunnon palkkaa. Olen vieraillut myös ystävättäreni vanhempien luona Apuliassa, ja muistelen yhä lämmöllä vieraanvaraisuutta, jolla minut otettiin vastaan. Ja lähetettiin takaisin kotiin: matkalaukku painoi mennessä enemmän kuin tullessa, niin tärkeää italialaisille on antaa mukaan lahjoja vieraille.

Neiti Aurinkoinen tulee loistavasti toimeen ystävättäreni ja hänen miesystävänsä kanssa. Hassu yhteensattuma sekin, että tapaamme nykyään ystävättäreni miesystävän kotikaupungissa Torinossa Rooman sijaan.

 Ihanan seuran lisäksi ruoka oli herkullista, kuten aina. Tällä kertaa lounastimme kalaosastolla, jossa ei istuta muiden osastojen lailla vain tiskin ääressä baarijakkaroilla, vaan ihan normaalissa pöydässä.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä tavallisessakin ruokakaupassa ostamassa tiramisuainekset huomista lounasta varten. meidät on nimittäin kutsuttu lounaalle suomalais-italialaisen perheen luo. Italiassa on normaalia, että vieraat tuovat tuliaisina vaikka viiniä tai jälkiruoan, joten minä lupasin tehdä tiramisua.

Leppoisaa viikonloppua!

torstai 7. maaliskuuta 2013

Kasvispasta

Kasvispasta on hyvä ratkaisu niille, jotka haluavat lisätä kasvisten syöntiä, mutta kaipaavat vaihtelua salaatteihin. Itse teen kasviksia aina niin runsaan annoksen, että varsinaisen pastan määrä on vähäinen. Kasvisten kypsentäminen vaatii hiukan aikaa, mutta samallahan voi puuhailla aina myös kaikkea muuta, kuten lorvailla netissä...?



Aivan ensimmäiseksi höyrytän paloiksi pilkotut kasvikset kovuusjärjestyksessä. Eli ensin pilkon ja panen höyrystymään porkkanan, sitten sama paprikalle, seuraavaksi veitsen uhriksi joutuu kesäkurpitsa ja viimeiseksi parsakaali, joka varmaan jo luuli pääsevänsä pinteestä tekeytymällä huomaamattomaksi. Samalla, kun kasvikset höyrystyvät, lämmitän pannulla neitsyoliiviöljyä ja lisään sinne muutaman valkosipulinkynnen kuultumaan. Pesen ja pilkon lohkoiksi kirsikkatomaatit.

Kun olen kypsentänyt kirsikkatomaatteja pannulla viitisen minuuttia, ovat kasviksetkin yleensä valmiita lisättäväksi pannulle. Suolaa, pippuria ja chilipippuria mausteeksi. Sitten panen pastaveden tulelle. Kun heitän pastan kiehuvaan veteen,. lisään myös kastikkeeseen ruokakerman. Kastike saa kypsyä matalalla lämmöllä pastan keiton ajan.

Lopuksi sekoitan pastan pannulle, annan kypsyä pari minuuttia. Runsaasti parmigianoa pasta-annoksen päälle, tietenkin. Pyrimme käyttämään kokojyväpastaa. Spaghettina kokojyväpasta on kammottavaa, mutta fusillin muotoisessa kokojyväpastassa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa kamut-vehnästä tehtyä pastaa. Kamut lienee suomeksi speltti?

Edit: Kamut ja speltti ovat kumpikin vehnän sukulaisia, mutta eri lajiketta.

Se on kuulemma paremmin sulavaa kuin normaali durum-vehnä ja sen proteiinirakenteen kerrotaan olevan ihanteellinen. Maultaan De Ceccon kamut-pasta vastasi täysin valkoista pastaa. Eli hyvää oli.