keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Jos olisin

Sain Markelta ihanan haasteen, joka hiukan eri muodossa juontaa juurensa Valkoisen kirahvin blogiin, jossa oli tarkoitus myös kuvittaa haaste. En jaksanut etsiä joka kohtaan sopivaa kuvaa, mutta etsin sen sijaan rakkaiksi tulleita matkakuvia sekä Malediiveilta että Tolfasta, kumpikin maailman kauneimpien paikkojen joukossa, vaikkakin kovin erilaisia keskenään.


Jos olisin vesi, kannattelisin sinua pinnallani

Melediivien meri sellaisena kuin sitä eniten rakastan


Jos olisin kukka, taipuisin tuulessa niityllä

Tolfan niittyjä


Jos olisin eläin, nauttisin vapaudestani

Lisää Tolfan niittyjä


Jos olisin soitin, toivoisin hellät kädet minua koskettamaan

Tolfan metsää


Jos olisin hedelmä, haluaisin tulla poimituksi

Etruskitie Cerveterissä


Jos olisin talo, täyttäisin itseni sokkeloilla ja torneilla

Auringonnousu loma-asuntomme ikkunasta Tolfassa


Jos olisin kirja, odottaisin oikeaa lukijaa kärsivällisenä

Lisää auringonnousua Tolfassa

Jos olisin maisema, olisin yhtä maailman kanssa


Auringonlasku Malediiveillä


Jos olisin juoma, virtaisin lämpimänä sisääsi

Lisää auringonlaskua Meldiiveillä


Jos olisin puu, kasvattaisin juuret ja kutsuisin tuulen tanssimaan latvaani

Auringonnousu Malediiveilla


Jos olisin joku, eläisin tuhat elämää

Tämä on niin ihana haaste, että olisi mahtavaa, jos blogin lukijat tarttuisivat siihen oma-aloitteisesti ilman, että erikseen pitää haastaa. Nuo mielleyhtymäthän kertovat ihmisestä aika paljonkin, joten haasteeseen tarttuminen vaatii rohkeutta... kuka uskaltaa...?

tiistai 26. helmikuuta 2013

Pintaa syvemmälle

Voitin  ensimmäistä kertaa elämässäni jotain blogiarpajaisissa. Nimittäin Maaria Päivisen uutuusromaanin Pintanaarmuja.



Rikkaasta ja elävästä kielenkäytöstä tunnettu Maaria ei kirjoita vain sanoja, ei todellakaan. Hän raapii. Raapii lukijan sielun verille. Levittää armottoman anteliaana eteen sekä kauneuden että kauheuden. Vihan ja rakkauden. Leena Lumi osasi muuntaa lukukokemuksen sanoiksi niin kuin itsekin kirjan koin, joten suosittelen lukemaan hänen arvionsa Pintanaarmuista. Yhdyn siihen täydestä sydämestäni. Myös Maija Haavisto on kirjoittanut Pintanaarmuista kiinnostavan arvion.   joka kannattaa lukea.

Ihanassa Pisara-blogissaan Maaria tarjoaa tunteita ja elämyksiä melkein päivittäin. Mutta Pintanaarmuja blogi ei korvaa, se on vain luettava. Ja pikemminkin lukijan tunnettava sisällään. Tämä kirja katsoo suoraan silmiin, haluaa olla läsnä.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

On tiedettävä, mitä haluaa

Kuten taannoin mainostin, silmälääkäri määräsi minulle normaalien silmälasien lisäksi lukulasit. Optikko taas ilmoitti, että minun saamallani reseptillä voi oikein mainiosti hankkia kahden rilliparin sijaan vain yhdet ns. kaksiteholasit, vaikka ne eivät vastaakaan perinteisiä kaksiteholaseja, vaan ovat jotain uutta tekniikkaa. Minä ajattelin, että tässä on oiva tilaisuus myös uudistaa lookiani. Päätin unohtaa aiemmin käyttämäni pliisut, huomaamattomat rillit ja hankkia jotain tyylikästä. Jotain, joka oikeasti säväyttää. Hiukan glamouria arkeen. Kokeilin todennäköisesti kaikkia vähänkin näyttävämpiä sankapareja, joita optikolla oli liikkeessään. Koska en itse tietenkään ilman silmälaseja nähnyt, miltä uudet sangat näyttivät naamassani, joutui mieheni ottamaan minusta joka sanganvaihdon yhteydessä kuvan. Tässä mallia sangoista, joiden joukosta päätin löytää uuteen, näyttävään lookiini sopivat sangat.


Hienoja, vai mitä? Hyvin samankaltaisia keskenään, mutta jokainen style ja hohdokas omalla tavallaa. Oli hyvin vaikea valita voittajaparia. Mutta kun olin kokeillut kaikkia mahdollisia malleja, päädyin lopulta näihin.



Joo, don't even ask. Mutta en kai ole ainoa, joka menee kauppaan hyvin selkeät ajatukset mielessään, ja lähtee sieltä ulos ihan eri idean vakuuttamana? Että näin näyttävät rillit tämä harmaahiirulainen tällä kertaa hankki. Toisaalta kaupassa menoani ihmetellyt ja lopulta myös makutuomariksi päätynyt mieasiakas lohdutti: nyt näytät ainakin ihan omalta itseltäsi, kun silmälaseja ei luonnonvalossa edes huomaa. Niinpä.

Ok, yritys hankkia särmää ulkonäköön hohdokkaiden rillien avulla ei siis oikein tuottanut tulosta, mutta plussapuolina todettakoon, että nämä ovat niin kevyet, etten edes huomaa niiden olevan nenällä. Vahvuuksiin tottumisessa sen sijaan kestää vielä aikansa. Kaksiteholinssi on aluksi hiukan outo, mutta mieheni vakuutti, että siihen tottuu. Siihen, että vaimo menee kauppaan ostamaan jotain, ja ostaakin sitten lopulta jotain ihan muuta: siihen miehellä kestää ehkä kauemman aikaa tottua...?

perjantai 22. helmikuuta 2013

Halu parant(u)aa

Pitkästä aikaa olen kuumeessa. Ja nuhassa. Yskä sen sijaan ei ole uusi vieras. Pitäisi maata sängyssä, mutta siitä ei tykkää selkä. Niinpä editoin pikku kakkosta. Katselin myös aikani kuluksi kuvia kymmenen päivän takaiselta kävelyltä Aostassa.


Appivanhemmat asuvat Italian pienimmässä maakunnassa, Valle d'Aostassa. Siis Alpeilla Italian ja Ranskan rajalla. Kyllähän Valle d'Aosta sivuaa myös Sveitsin rajaa. Käymme usein appivanhempien luona vierailelssamme myös maakunnan pääkaupungissa, Aostassa. Aostaa kutsutaan Alppien Roomaksi. Se on saanut nimensä keisari Augustinukselta, alunperin nimi oli Augusta Praetoria. Jotkut väittävät sen perustetun kaupungiksi 3000 eläköityneelle pretoriaanille, eli Rooman armeijan jalkaväen sotilaalle.

Tänään Piemonte on lumen peitossa, mutta siitä ei ole paljon iloa minulle ja tytölle, jotka hengittelemme Italiassa suositulla aerosolilla eli höyryhengityslaitteella limaa irrottavia kaasuja.


Editoin siis paraikaa pikku kakkosta. Olenko muistanut kertoa, että sillä on nimikin? Kosto ikuisessa kaupungissa. Näillä näkymin sen pitäisi ilmestyä kesäkuun 6. päivä, mutta aikataulu saattaa vielä aikaistuakin. Pikku kakkosen kehittyminen ideasta valmista lähenteleväksi tekstiksi on ollut sujuvampaa kuin esikoisen kanssa. Minut valtaa välillä kauhistuttava epäily, että olisin jopa kehittynyt tässä välillä kirjoittajana. Pois moiset illuusiot, hus hus. Sellaisesta tunteesta ei ole kirjailijalle kuin haittaa, sehän taittaa terän kehittymisen janolta.


Kirjailijalla pitää olla koko ajan parantamisen nälkä. Minä olen lukenut aika lailla kaikki arviot, joita esikoisesta on kirjoitettu. Olen tutkiskellut myös kaikkea muuta palautetta sisimmässäni. Kustannustoimittajan näkemys on aina tärkein heijastuspinta, mutta myös lukijoiden palautteessa olen saanut peilata omia näkemyksiäni sekä dekkareista yleensä että omasta kirjoittamisestani. Rakentavasta palautteesta on siis ihan käytännön hyötyä. Poimin konkreettiseksi esimerkiksi palautetteen, jota muutamat ovat antaneet KSV:n laajasta henkilögalleriasta. Jotkut ovat siitä nauttineet, mutta varsinkin alussa osa lukijoista on mennyt henkilöissä sekaisin. Itse nautin sekä henkilöiden keksimisestä että heihin tutustumisesta muiden kirjoja lukiessani. Mutta ei palvele ketään lukijaparan hämääntyminen liian monen henkilöhahmon keskellä. Niinpä rakensin pikku kakkosen henkilögallerian tietoisesti hiukan suppeammaksi. En liian pieneksi, koska se olisi oman makuni vastaista. Mutta sen verran, että esikoisen alussa hetkeksi eksynyt koelukija ei tällä kertaa kärsinyt lainkaan samasta vaivasta.



Käytännössä homma toimii siis niin kuin kaikessa muussakin palautteessa, jota saamme elämässämme: jos ulkoatulevat näkemykset osuvat yksiin omien kanssa edes piilotajuisella tasolla, niin niitä ei ainoastaan harkita, vaan ne muistetaan panna käytäntöön. Silloin kuin yksittäisen lukijan maku, mielipide ja näkemys ei sen sijaan vastaa edes piilotajuisesti kirjailijan omia, niistä kiitetään kohteliaasti ja toisen vaivannäköä aidosti arvostaen, mutta mitään konkreettista vaikutusta niillä ei ole kirjoittamiseen. Siis ihan sama juttu kuin lastenkasvatuksessa: luimme sitten lastenkasvatusoppaita, kolumneja tai kuuntelemme kavereidemme mielipiteitä, poimimme neuvoista lopulta vain ne, jotka joka tapauksessa käyvät yksiin ennakkokäsitystemme kanssa. Tämän on aikoinaan todennut Bruno Bettelheim, ja omien kokemuksieni perusteella olen aivan samaa mieltä. Tässä myös yksi selitys sille, miksi kaverimme jatkuvasti kyselevät meiltä neuvoja mitä erilaisimpiin asioihin, mutta tekevät lopulta kuitenkin vain oman päänsä mukaan. Turhauttavaa, mutta ymmärrettävää, jos miettii Bettelheimin sedän näkemystä asiasta. Loogistakin tämä on. Eihän siitä tulisi mitään, jos kirjailija/vanhempi ottaisi onkeensa joka ainoasta mahdollisesta neuvosta tai mielipiteestä. Tuloksena olisi sillisalaattia sekä lapsen että kirjan kohdalla.


 Myös kehut vahvistavat kirjailijan näkemystä, ja ovat siksi kritiikin kanssa yhtä tärkeitä oman äänen kehittämisessä eteenpäin. Ilman kirjailijuuteen liittyvää itseluottamusta kirjailijan energia kuluu puolustautumiseen. Kun palautteessa on ollut myös paljon positiivista, on kritiikkiinkin helpompi suhtautua objektiivisesti. Sen uskaltaa ottaa huomioon, kun ei tarvitse asettua piikit pystyssä puolustuskannalle.



Joka tapauksessa editointia on ollut vähemmän kuin esikoisen kanssa. Ensimmäisen, lähinnä rakennetta koskevan tarkastelukierroksen jälkeen on jo meneillään line editing. Ensin kustannustoimittaja on punninnut käsikirjoitusta sana sanalta ja merkinnyt huomionsa papereihin lyijykynällä. Nyt on minun vuoroni ottaa huomioista kaikki irti. Pilkut ja sisennykset paikoilleen siinä missä liian runolliset lauseetkin. Joo, tämä on yhä vain mielestäni kirjoittamisen tylsin vaihe. Sormet syyhyävät päästä jatkamaan kolmatta Ariannaa. Juonikuvio pyörii päässä aina, kun annan sille luvan, ja tekstiäkin on jo syntynyt, osa jo viime vuoden puolella. Mutta ensin pikku kakkonen julkaisukuntoon. Mamman vauveli. Vielä vaipoissa, mutta kesäkuuhun mennessä jo itsenäinen pikku ihmi  dekkari.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Haastavia kysymyksiä ja tunnustus

Sain jo aiemmin postaamani haasteen 11x3 myös Ireneltä. Mutta koska Irenen kysymykset kutkuttivat huumorihermoani, vastaan niihinkin :) Sitten katson täyttäneeni tämän haastevelvoitteeni.

1. Kuka tai mikä luulet olleesi edellisessä elämässäsi?

Käsien viivoja tulkitsevien mukaan olen vanha sielu, joten entisiä elämiäkin on kertynyt jo mukavasti plakkariin. Olen kuulemma ollut jossain elämässäni myös valaistunut eli Buddha, joten siihen nähden nykyinen on tietenkin pelkkää alamäkeä. Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista ja erityisesti keskitysleireistä lukeminen aiheuttaa minussa aina outoja tuttuuden tunteita, joten epäilen olleeni sellaisella joko uhrin tai syyllisen ominaisuudessa. En haluaisi tietää kummassa.

2. Mitä kieltä haluaisit osata puhua sujuvasti?

Olen aina tykännyt kielten opiskelusta, ja niitä on aika montaa tullut todella opiskeltuakin. Ranska on kuitenkin päässyt pahasti ruostumaan, joten se olisi kiva elvyttää edes espanjan tasolle.

3. Kumpi oli ennemmin, muna vai kana?

Vastaan ihan vaistovaraisesti, osaamatta selittää sen tarkemmin. En oikeasti tiedä, mistä tämä tunne johtuu, herään usein öisin asiaa miettien, mutta jos yritän ajatella toista mahdollisuutta... ei, en vain kykene kuvittelemaan. Mielestäni asia on näin. Paitsi silloin tällöin ullakolla se saattaa olla toisinkin päin. Mutta useimmiten ei.


4. Jos Willy Wonka kutsuisi sinut viikoksi karkkitehtaaseen, menisitkö?

Voisiko joku oikeasti kieltäytyä?

5. Minkä kirjan kansikuvilla tapetoisit olohuoneesi?

Kotiruoka- keittokirjan.


6. Ovatko oranssiin pukeutujat sinusta hulluja? Miksi?

Ottaen huomioon, että minä aina silloin tällöin pukeudun oranssiin, vastaan melkoisella varmuudella, että kyllä, kyllä he ovat.

7. Jos jokin elokuva voisi siepata sinut maailmaansa, minkä elokuvan valitsisit?

Olen aina halunnut asua Ankkalinnassa, joten joku sinne sijoittuva elokuva.


8. Mikä ominaisuus tekee kirjailijasta hyvän? Entä huonon?         

Halu ja pyrkimys kehittyä tekee kirjailijasta hyvän. Jos kuvittelee saavuttaneensa jo huipun kirjallaan, edessä on alamäki.

9. Jos tulisi zombiapokalypsi, mikä olisi sinun vahvuutesi zombeja vastaan?

Juoksen aika lujaa karkuun.

10. Mikä oli lempipiirrettysi mukulana?

Smurffit.

11. Elääkö Elvis, ja jos niin, missä?

Kyllä, ulkoavaruudessa.



Lisäksi sain ihanan tunnustuksen Katalta




Tunnustuksen sääntöihin kuuluu:
- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai
- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)
- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin.

Koska luen vain ihania blogeja, annan tunnustuksen eteenpäin viidelle viimeiseksi päivittyneelle sivupalkissani, joilla en heti huomannut jo samaa tunnustusta, ja joilla on siis alle 200 lukijaa.

Lurun luvut, 

Mari A:n kirjablogi

Words like turds

Satun luetut

Calendula officinalis


Kiitos, että ilahdutatte minua blogikirjoituksillanne!

tiistai 19. helmikuuta 2013

Päivän kiehtovin hetki

Päivän odotetuin hetki. Sen voimalla nousen niinäkin aamuina, kun yö tuntuu pelkältä sanalta ja nukkuminen on jäänyt kaukaiseksi haaveeksi. Kun lapsi on suukoteltu ja kutiteltu hereille, tarinoitu päivähoitoon.


Kun minä olen käynyt kävelyllä. Miettinyt niitä näitä, askeltaessani kirjoittanut mielessäni työn alla olevaa käsikirjoitusta eteenpäin. Kun kotimatkalla poikkean lähibaariin ja täytän kupposeni energialla.

.
Kun vihdoin istahdan tietokoneen ääreen ja avaan käsikirjoituksen näytölle. Sukellan luomaani maailmaan.



Otan hörpyn kuumaa lattea. Sormet seuraavat ajatuksia näppäimistöllä. Kun seikkailu vihdoin alkaa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Sunnuntain pirullisuus

Olen ennenkin valittanut täällä sunnuntain ankeudesta. Se on aina ollut mielestäni viikon ankein päivä, ei suinkaan maanantai. Sunnuntaissa on jotain pysähtynyttä. Maailma tuntuu autioituneen. Minä olen aina rakastanut lentokenttiä ja lehtien toimituksia, koska niissä tuntuu olevan aina elämää. Myös sunnuntaisin. Mutta onneksi Italiassa riittää nähtävää pienimmissäkin tuppukylissä. Ja onneksi minulla on mies, joka nauttii kotiseutumatkailusta.


Suuntasimme nimittäin lähiseudulla sijaitsevalle Ponte del diavololle eli pirunsillalle. Legendan mukaan kyläläiset pyysivät pirulta apua sillan rakennukseen, kun se ihmisvoimin ei meinannut pysyä pystyssä.

Tällaista polkua astelimme sillalle

Ponte del diavolo on vaikuttava näky, vaikka päivä olikin harmaa

Tai ehkä nimenomaan päivän harmaus teki näkymistä niin vaikuttavat. Sillan vieressä oleva kirkko on 1500-luvulta


Nähtävyyksien ihailu on kivaa yhteistä tekemistä koko perheelle.
Neiti jaksoi hienosti kavuta hankaliakin polkuja pitkin
Ei hajuakaan siitä, mikä funktio tällä tornilla on ollut.
Lounasta söimme Lanzon kaupungista löytyneestä kuppilasta. Sitten hetki viereisessä leikkipuistossa ja koko porukka oli valmis palaamaan kotiin. Ettei tämä sunnuntai nyt ihan ankeimmasta päästä ollut. Toivottavasti ei myöskään teillä!

lauantai 16. helmikuuta 2013

Niin kaukana, niin lähellä

Kliseet eivät ole syntyneet tyhjästä. Kliseet ja niiden serkut eli stereotypiat syntyvät todellisuudesta.Aivan kuten pikkuserkut eli sanonnat. Ne heijastavat kollektiivista piilotajuntaamme. Ne ovat lukijalle usein liian tuttuja, koska törmäämme niihin päivittäin elävässä elämässä. Siksi lukija ei välttämättä jaksa kohdata niitä kirjan sivuilla.


Mutta joskus voi turvautua vain todeksi toteamaansa. Niin kuin minä, kun Piemonten peitti hento lumivaippa.


Lumi tuntui ihanalta kädessä. Kun asuin Suomessa, en osannut aikuisiällä juuri enää arvostaa lunta. Se oli vain kylmä, elämää hankaloittava tunkeilija. Mutta nyt, viidentoista Italian vuoden jälkeen, viileä lahja kädellä tuntui ihanalta.


Joskus on mentävä kauaksi nähdäkseen lähelle. Vasta kun menetämme jotain, osaamme arvostaa sitä. Kauneus on katsojan silmässä.

Niin kliseistä, niin totta.

torstai 14. helmikuuta 2013

San Valentino eli kuinka minut kesytettiin

Ehdin mainostaa FB:ssä, ettei kalenteri määrää romanttisuuttamme mieheni kanssa. Italiassahan San Valentino on rakastavaisten juhla, ei ystävänpäivä. Mutta me olemme romanttisia silloin, kun siltä tuntuu, emme siksi, että on kännykässä vilkkuu joku tietty päivämäärä. Unohdin vain kertoa tämän myös miehelleni.


Nimittäin keskiviikkona mies tuli kotiin mukanaan pari San Valentinon lahjaa, joista toinen oli tuo ylläolevassa kuvassa näkyvä neule. Lentokentällä on vaatekauppa, jos mies ostelee minulle aina silloin tällöin lahjoja. On aika järkyttävää, ettei vielä ole tullut kertaakaan hutia.

 Torstaina hän vei minut San Valentinon lounaalle. Eturuoaksi pastaa speck-kinkku- ja zafferanokastikkeessa.


Pääruokana sisäfilettä viherpippurikastikkeessa.


Jälkiruoaksi semifreddo agli agrumi eli sitrusjäädyke (?)

Ilta vasta romanttinen olikin: menimme silmälääkärille Torinoon. Vastaanotto on ihan kivassa pytingissä.


Tämä silmäkirurgi teki minulle toisen yhteensä yli tunnin kestäneen vierailun kuukauden sisään. Silmistäni ei nimittäin puutu enää suunnilleen kuin kaihi. Olen kärsinyt näköongelmista ja sen lieveilmiöistä jo kauan. Minulle on määrätty vuosikausia vääränlaisia silmälaseja siksi, että silmäongelmieni lista tuntuu loppumattomalta.

Minulla on nimittäin likinäköä, hajataittoa, piilokarsastusta sekä jokin outo pupilliongelma, jonka nimi oli pitkä, eikä jäänyt mieleeni. Joka tapauksessa oireina on huono valonsieto ja heikko hämäränäkö: käytännössä pupillini eivät osaa säädellä hyvin silmien "valotusta", näkyvänä oireena minulla on laajentuneet pupillit. San Valentinon kunniaksi kirurgi julisti minut virallisesti keski-ikäiseksi määräämällä minulle tavallisten silmälasien lisäksi myös lukulasit. Joo, ikänäkö minulta kaihin lisäksi oli puuttunutkin silmäongelmista. Mutta ei puutu enää. Pääsenköhän Guinnessin ennätysten kirjaan maailman ensimmäisenä 36-vuotiaana, jolla on lukulasit?


No, me katsomme miehen kanssa toisiamme joka tapauksessa vaaleanpunaisten lasien läpi...

Loppuun lempikohtani rakastakin rakkaammasta pikku prinssistä. Lueskelen yhä uudelleen lukua, jossa pikku prinssi kohtaa ketun.

"Olisi ihanaa kun kesyttäisit minut. Vehnä, joka on kullankeltaista, muistuttaisi minua sinusta... 
... Ja kun eronhetki lähestyi...
- Mutta nyt alat itkeä! pikku prinssi sanoi. 
- Aivan niin, kettu sanoi.
- Mutta silloinhan et voittanut mitään!
- Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kullankeltaisen värin." 

Toivottavasti te muutkin olette tulleet kesytetyiksi....

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Yksitoista asiaa

Sain haasteen Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta. Tässä tulevat haasteen säännöt:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

1. Olen horoskooppimerkiltäni jousimies ja monien mielestä varsin tyypillinen merkin edustaja.

2. En tosissani usko horoskooppeihin

3. Mutta pidän niitä sään kaltaisena joka paikkaan sopivana puheenaiheena.

4. Lukiossa hain Kulttuurirahastolta stipendiä suorittaakseni kansainvälisen yo-tutkinnon Hong Kongissa. En saanut sitä.

5. Lapsuudessa ja nuoruudessa haaveilin muuttavani Pariisiin. Myöhemmin ajattelin asettuvani angloamerikkalaiseen maahan. Koskaan en kuvitellut päätyväni Italiaan.

6. Rakastan muistoja, ja palaan usein mielessäni menneisyyteen. En siksi, että haluaisin enää elää samoja hetkiä uudelleen vaan siksi, että olen onnellinen saatuani elää niin monipuolista elämää.

7. Lempiruokani on ollut jo vuosikausia lasagne. Erityisesti anopin lasagne on älyttömän hyvää.

8. Olen ruvennut pelkäämään kuolemaa vasta lapsen synnyttyä. En haluaisi hänen kasvavan orpona.

9. Olen yhä hullun lailla rakastunut mieheeni. Kun hän on töissä, soittelemme toisillemme parin tunnin välein.

10. Pidän pienestä kaaoksesta. Samalla haluan suunnitella tapahtumat aina hyvissä ajoin eteenpäin.

11. Olen aina myöhässä joka paikasta.

Sitten Paulan ihanat kysymykset:

1. Kirjoittamisesi inspiraatio? 

Tarinat alkavat syntyä yleensä ihmisistä, joista luon mielessäni henkilöhahmoja.

2. Kuka on kirjoittamiseesi itsesi jälkeen eniten vaikuttanut henkilö?

Äitini. Olen perinyt rakkauden kirjoittamiseen häneltä.

3. Mahdollinen kohdeyleisösi?

Kaikki pientä pakomatkaa arjesta kaipaavat.

4. Minkälaista tukea ja apua olet kirjoittamiseen saanut?

Äitini ja paras kaverini ovat aina olleet koelukijoita, kaikenlaista muuta tukea ja uskoa myös mieheltäni. Hän on lukenut 5 sivua englanniksi käännettynä, mutta on siitä huolimatta (tai siitä johtuen...) suurin fanini.

5. Minkälaista tukea vielä tarvitsisit?

Hm... rautainen itsetunto on tarpeen sekä julkaisemattomalle että julkaisseelle kirjoittajalle. Eli lähinnä tukea itseltäni itselleni.

6. Mikä kirjoittamisessa on hankalinta?

Ajan puute.

7. Mikä sinua estää kirjoittamasta?

ks. edellä

8. Miten olet päässyt yli kohdissa 6 ja 7 mainitsemistasi kynnyksistä?

Nipistämällä yöunista.

9. Kirjallinen esikuvasi - keneltä ehkä olet saanut vaikutteita tai kenen tavalla haluaisit pystyä kirjoittamaan?

Kari Hotakainen ja P.D. James

10. Lempikirjasi, yksi tai useampi?

Ihmisen osa, Kari Hotakainen

11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajaelämässäsi?

Niitä on niin paljon, vaikea asettaa arvojärjestykseen. Mutta muistan yhä tunteen, kun ensimmäinen koelukijani eli paras kaverini soitti minulle ja sanoi lukeneensa käsiksen raakaversion yhdeltä istumalta ja haluavansa sen jälkeen Tolfaan käymään, se oli niin vienyt hänet mennessään. Silloin ajattelin, että käsiksestä saattaisi tulla jotain...

Omat kysymykseni haastetuille:

1) Minkä kirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

2) Jos pitäisi valita, olisitko mieluummin palkittu ja kriitikoiden arvostama, mutta vähän myyvä kirjailija vai mieluummin lukijakunnan rakastama, hyvin myyvä kirjailija?

3) Jos saisit valita kenen tahansa elävän kirjailijan illallisseuraksesi, kenet valitsisit?

4) Jos saisit puhallettua yhden illan ajaksi henkiin kenet tahansa kuolleen kirjailijan, kenet valitsisit illallisseuraksesi?

5) Jos sinun pitäisi valita, minkä kirjan päähenkilö olisit?

6) Jos sinun pitäisi muuttaa jonkun kirjan ympäristöön, kuten se tarinassa kerrotaan, minkä kirja valitsisit asuinpaikaksesi?

7) Minkä kirjan (vain yksi!) valitsisit autiolle saarelle?

8) Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

9) Mikä kirja on ollut suurin positiivinen yllätys?

10) Miten haluaisit lukijoiden luonnehtivan sinun kirjoittamaasi kirjaa?

11) Jos pitäisi valita kirjoittamisen ja lukemisen väliltä, kumman valitsisit?

Haastan mukaan Ahmun, Amman Annika K:n  B.N:n  Deen, JonnanJeren, KirsinMarken,  J. S. Meresmaan , Sannabananan

Minun piti kirjoittaa nimet muka aakkosjärjestyksessä, mutta, no, aakkoseni ovat vähän erikoisia... :)

tiistai 12. helmikuuta 2013

Karnevaaliriehaa

Italiassa lapset ovat karnevaalilomalla. Niin myös meidän neitisemme. Vai pitäisikö sanoa Prinsessa Tuhkimo.


Osallistuimme viikonloppuna paikalliseen karnevaaliriehaan. Oli hauska katsella kulkuetta ja nauttia karnevaalihumusta yhdessä ystäväperheen kanssa.


Lapsille oli tarjolla erilaisia käsityöläisten rakentamia pelejä.

Jos ihan totta puhutaan, niin kyllä me aikuisetkin innostuimme leikkimään aivojen ratkaisukykyä kutkuttaneilla peleillä.

Karnevaaliherkkuja kutsutaan Italiassa paikasta riippuen eri nimellä. Joissain paikoissa niitä kutsutaan valheiksi (bugie), toisaalla taas juoruiksi (chiacchiere). Mutta ei nimi herkkua pahenna. Hyvältä ne aina maistuvat.


Karnevaalikynnet.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Valon ja varjon leikkiä

Sitä elämä on. Horisonttiin katoava tie, joka hohtaa auringossa. Ja jonka varjot leikkaavat sysimustaksi epäsäännöllisin väliajoin. Joskus varjoisten kohtien läpi voi juosta. Voi sulkea silmänsä ja hypätä toivoen osuvansa uuteen aurinkoiseen kohtaan.


Tai sitten voi hidastaa. Kulkea tarkkaavaisena ja nähdä kauneuden myös niissä varjoisimmissakin hetkissä. Koska jokainen hetki elämässä on tärkeä. Jokaikinen. Ne varjoisatkin on annattu meille elettäviksi.


Synkimpinä hetkinä pitäisi koota voimat ja kohdistaa katse korkealle. Kauas. Pilvien rikkomalle taivaalle. Pilvet tuntuvat leijuvan yläpuolellamme uhkaavina. Mutta ovatko ne todella niin synkeitä kuin ensisilmäyksellä tuntuu?


Entä jos hattarat eivät enteilekään myrskyä. Korkeintaan pientä sadekuuroa. Niitäkin tarvitaan, että maa voisi kukkia entistä rehevämpänä.


Valon ja varjon leikkejä. Elämää. Hetkiä, jotka on kaikki tarkoitettu elettäviksi. Kaikista löytyy oma kauneutensa. Kaikella on tarkoituksensa. Meille on annettu tie. Meille on annettu aurinko ja varjot. Me päätämme itse kuljemmeko eteenpäin avoimin mielin, jokaista hetkeä arvostaen. Vai juoksemmeko eteenpäin sokeina näkemättä, että määränpää on jo saavutettu. Elämä ei odota meitä tulevaisuudessa. Se on tässä ja nyt.