sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kuvakimara joulukuulta

Tähän alkuun pitäisi varmaan vetäistä sama vanha virsi kiireistä ja ajan puutteesta, mutta idea lienee tullut jo tutuksi, ja menen sen sijaan suoraan kuvakimaraan joulukuulta. Nyt on meneillään kolmannen dekkarin ensimmäinen editointikierros ja lisäksi kirjoitan "tilaustöitä" (kolumneja jne.) kolmelle eri taholle, joten työtä riittää. Kun äitini tuli käymään ennen joulua, ehdimme kuitenkin käväistä Torinossa ihailemassa jouluvaloja.


Torinon jouluvalot ovat joka vuosi eri artistien suunnittelemia. Tänä vuonna yhtenä teemana olivat tähtikuviot.


Torino on kuuluisa kahviloistaan, joissa löytyy valinnanvaraa ja varsin tyylikkäitä, vanhanaikaisia puitteita. Niinpä mekin kävimme välillä levähtämässä kaakaon ja teen merkeissä.


Yksi tämän vuoden hienoimmista valoideoista on koko kadun mittainen valokirjaimin kirjoitettu runo, jonka ensimmäinen lause "La città era piena di rumore" tarkoittaa: "Kaupunki oli täynnä meteliä".



Omassa kotikaupungissamme taas jouluperinteisiimme kuuluu kirkon seimen ihailu.


Seimi kuvaa niin isoa vuoristokaupunkia, että sitä on pakko käydä ihailemassa useampaan otteeseen joulun tienoilla.


Iso osa seimeen kuvatuista henkilöhahmoista liikkuu, joten jo niiden liikkumisessa riittää ihmeteltävää. Lisäksi siinä on kuvattu lukuisten eri työläisten puuhia, kuten sepän, puunhakkaajan, pyykkärin, nuohoojan jne.


Lisäksi seimessä vaihtuu koko ajan vuorokauden aika, illalla sataa lunta, yöllä syttyvät taivalle tähdet jne. joten liekö ihme, että se lumoaa niin lapset kuin aikuiset, jotka tulevat myös muualta Piemontesta seimeä ihailemaan.

Tänään sunnuntaina kävimme lounaalla vuoristossa Ceresin kaupungissa.




Eturuoaksi oli itse tehtyjä tagliatelleja kauriin lihasta tehdyssä ragùssa.


Pääruokana naudan sisäfilettä perunagratiinilla.


Sitten juustoja kastikkeilla, jotka korostivat oivallisesti sekä miedompia että kypsytetympiä juustoja.


Jälkiruoka oli tehty jäätelöstä, kermasta, marengista sekä italialaisista joulumakeisista, torroncineista.


Lounaan jälkeen pieni kävely raittiissa ulkoilmassa oli tarpeen.


Lumi taivaan sineä vasten on aina yhtä hätkähdyttävä näky.


Talvinen vuoristo ei kyllä vedä vertoja kesäiselle, vaikka on vuoristo toki viehättävänä minä vuodenaikana tahansa.


Oikein ihania vuoden viimeisiä päiviä kaikille!

torstai 28. marraskuuta 2013

Vuodet vierivät

Jahas. Eräs on taas vanhentunut vuodella. Keski-ikä kurkkii jo nurkan takana. Vielä onneksi sokeri sulaa suussa, mutta sellaisia synttäreitä jo vietetään, ettei ainakaan huonosti nukuttujen öiden jälkeen vanheneminen ole pelkkä ilonaihe.


Mutta vanheneminenkin muuttuu toki iloksi, kun sitä juhlistetaan hyvällä ruoalla.


Söimme synttärilounaan Torinon Casellen lentokentän läheisyydessä sijaitsevassa Vecchio Macello -ravintolassa.


Olemme käyneet ravintolassa aiemminkin juhlistamassa merkkipäiviä.


Päivän menu oli kirjoitettu liitutaululle.Tuosta ehkä saa juuri ja juuri selvää, että valkoista tryffeliä oli tarjolla vaatimattomaan 3500€ kilohintaan.


Leipätikut eli grissinit ovat piemontelaisia erikoisuuksia.


Hauska yksityiskohta ovat nämä pöytään kiinnitettävät laukkukoukut, joita saisi olla kaikissa ravintoloissa.


Talo tarjoaa alkupalaksi piemontelaisesta vasikasta tehtyä raakaa lihaa.


Itse valitsin lisäksi pannulla paistettua artisokkaa parmigianolla.


Eturuokaa varten paikalle tuotiin aarteet, eli Alban tryffeli. Nuo tummemmat ovat myös vaaleita, niitä vain ei ollut vielä puhdistettu.


Tryffeli eli tartufo sopi erinomaisesti yksinkertaiseen pasta-annokseen, jossa oli voi-keltuaiskastike.


Pääruoaksi piemontelaista vasikkaa. Se oikeasti suli suussa itsekseen.


Toinen eturuoka oli tässä ihanassa padassa tarjoiltu kikherne -keitto, zuppa di ceci, josa oli makua antamassa myös itse tehtyä makkaraa. Pala chilipippuria oli mukana siltä varalta, että asiakas haluaa keitosta vielä tulisempaa.


Kaikki huuhdottiin alas erinomaisella Nebbiololla. Oikeasti vanheneminen ei ole lainkaan hullumpaa. Jos mietin eroa kymmenen vuoden takaiseen ja tähän päivään, niin on selvää, että koko elämä maistuu ihan erilaiselta. Mutta on myös selvää, että kaikista kokemuksista on lopulta ollut vain hyötyä. Jos jostain tapahtumasta ei löydy sillä hetkellä selkeää opetusta, niin vähintään kirjallisessa tuotannossa on tullut hyödynnettyä kaikenlaista. Elämäni on ollut aina hyvin tapahtumarikasta, mutta viime vuosina sentään on mukaan tullut hieman seesteisempi sivumaku. Ainakin ajoittain. Koska on myös aikoja, jolloin rauhallisempikin tahti riittäisi.


Mutta elämä on laiffia, ja sivumakuja siinä pitää ollakin. Erilaiset jännittävät mausteet luovat harmonisen kokonaisuuden. Kippis sille.

maanantai 25. marraskuuta 2013

On se hengissä

Blogitauko näyttää venyneen. Tällaista se on, kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, mutta kirjailijalla hektisessä vaiheessa oleva käsikirjoitus, oma kolumnivuoro, mielessä liikkuvia ja silloin tällöin kirjoitusaikaa kaipaavia uusia käsikirjoituksia, selkä kuntoutettavana, lapsi ja mieskin, jotka kaipaavat oman osansa noista kovin rajallisista tunneista.


Lokakuussa ehdin käväistä Suomessakin. Koska kysymyksessä oli vain työmatka, viivyin synnyinmaassa vain reilun viikon verran. Sain kuitenkin ahdettua 7 päivään kolme esiintymistä: Kauhavalla, Helsingin Kirjamessuilla ja Turussa. Esiintymiset olivat mukavia tilaisuuksia. Oli sekä hauskaa että kiinnostavaa itsellenikin. Minulla ei ole käytännössä lainkaan esiintymisjännitystä, joten otan nämä tilaisuudet vain ja ainoastaan kivojen kokemusten kannalta. Helsingissä tosin jännitin ihan mahdottomasti esiintymislavalla kanssani istuneiden Leena Lehtolaisen ja Outi Pakkasen tapaaamista. Eihän sitä nyt joka päivä kahta idoliaan tapaa ensimmäistä kertaa livenä!



Turhaan jännitin, niin ihastuttavan välittömiä ja ystävällisiä kummatkin dekkarikuningattaret olivat. Onneksi mielenkiintoista keskustelua vetänyttä Leena Korsumäkeä ei tarvinnut sentään jännittää, sillä hänet olin jo havainnut hauskaksi ja kiinnostavaksi ihmiseksi aikaisemmin. Tarkkasilmäiset huomaavat blondin muuttuneen punapääksi. Koska olen ollut punapää aikaisemminkin, henkisesti punainen tukka tuntuu paremmalta kuin blondius, joten päätin jatkaa Arianna-linjalla vähän kauemmankin. Seuraavaksi voin kyllä harkita vaikka vihreää?


Maisemakuvat ovat sunnuntaiselta pyöräretkeltä Madrian luonnonpuistossa. Tai no käytännössä lapsukainen pyöräili järkyttävää vauhtia ja me yritimme juosta parhaamme mukaan perässä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin saatoimme kävellä rauhassa lapsen pyöräillessä hitaasti ja epävarmana vieressä.


Ensilumikin on ehditty kokea. Tosin ohut lumiharso sulaa aina päivässä pois.


Tämä on normaalimpi maisema kävelyreitilläni. Toivotan oikein ihanaa marraskuun loppua kaikille. Toivon mukaan piakkoin saan taas bloggausrytminikin takaisin ja pääsen päivittämään säännöllisemmin.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Kirjallisiakin kuulumisia

Ei voi auttaa, kun käsikirjoitus on aktiivisessa kirjoitusvaiheessa, blogille jää ihan liian vähän aikaa. Kaikki liikenevä on omistettu käsikirjoitukselle. Kun raakaversio valmistuu, aikaa on vihdoin myös muulle, mutta tällä hetkellä voin vain pahoitella harvaa päivittämistahtia.


Lupasin kertoa blogissa, kun mainitsemani novellini ilmestyy. Tänä vuonna uudistuneen, viihteelliseksi kirjallisuuslehdeksi muuttuneen Reginan syyskuun numero saapui eilen postissa. Novellia oli kiva kirjoittaa romaanikäsikirjoituksen lomassa, ja oli kunnia, että se julkaistiin kuukauden tähtinovellina. Lisäksi vastailin "pikaisesti" kirjoittamista koskeviin kysymyksiin, jotka ovat aina yhtä mukavia.


Naisten- ja perhelehtien lukijat ovat bonganneet minut tai Kosto ikuisessa kaupungissa -dekkarin muutamista aikakausi- ja iltapäivälehdistä kesän mittaan, pyydän anteeksi, etten ole niitä täällä mainostanut, mutta se ei ole tuntunut luontevalta. En myöskään ole ilmoittanut erikseen jokaisesta lehti- tai blogiarviosta, koska useimmille riittää kirjan lukeminen itse, tai jos on vielä harkintavaiheessa, niin yhden tai korkeintaan kahden arvion lukeminen ennen omaa päätöstä. Löytämäni blogiarviot ja tähän mennessä lukemieni lehtiarvioiden olennaisimmat lauseet olen kuitenkin linkittänyt tuonne yläpalkin arvio-osaan.

Olen kiittänyt kirjan lukeneita ja siitä palautetta antaneita jo FB:n kirjailijasivullani , mutta käytän tilaisuutta hyväkseni ja kiitän teitä vielä täälläkin. Useimmat kirjabloggarit kyllä jo tietävätkin, kuinka iso merkitys rakentavasti annetulla palautteella on kirjailijalle, mutta ei kai yksi kiitos lisää ketään haittaa?


Kerta kiellon päälle, Ilkassa julkaistussa kirja-arviossa oli niin kiva otsikko, että laitetaan se nyt tännekin, kun arviota ei nettiversiosta löydy. Keskisuomalaisessa taas julkaistiin hiljattain todella kiinnostava, Päivi Kujalan kirjoittama juttu kirjojen omistuskirjoituksista, ja yhdessä mieheni kanssa ideoima omistuskirjoitus Kosto ikuisessa kaupungissa- dekkarissa pääsi muiden hienojen omistuskirjoitusten kanssa hauskasti esille. Ei voi auttaa, olen aina aivan onnessani, kun lehdissä kirjoitetaan mistä tahansa kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvästä.


Siksipä tämän viikonlopun lukemistoksi on valikoitunut myös Hesarin kirjoittamisen ympärille keskittynyt Teema-numero 3/13, jonka sain lahjaksi HS:n kolumnini editoivalta iki-ihanalta tuottajalta. Suosittelen myös kaikille muille kirjoittamisesta kiinnostuneille, ainakin tähän mennessä lukemani kirjoittamista koskevat viisaudet ovat olleet todella kiinnostavia.

Näin kirjallisissa merkeissä toivotan kaikille kirjavan kivaa viikonloppua. En ole unohtanut myöskään kesää koskevaa haasteta, johon onkin mukava palata syyssateiden alkaessa. Toistaiseksi täälä on ollut ihastuttavan leuto ja lempeä syyskuu, lähetän aurinkoa suomalaisille lukijoille, joista ainakin osa lienee voivotellut ensimmäistä lumisadetta.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Uskomatonta, mutta totta. Fiktion uskottavuudesta.

Pahoittelen blogitaukoa. Olen saanut tässä ihania haasteitakin Kristiina Vuorelta ja Leena Lumilta, joihin yritän vastata, kunhan kerkeän. Tällä hetkellä aika kuluu töiden ohessa leikkikoulusta lomalla olevan lapsen kanssa, ja lisäksi koneaika on selän vuoksi kortilla, joten "oma aika" tulee käytettyä käsikseen.

Olen myös aloittanut uinnin, ortopedi määräsi kolmesti viikossa altaaseen, ja väitti, että "reseptiä" noudattamalla kuntoudun niin, ettei invasiivisempiin toimenpiteisiin tarvitse ryhtyä. Toivotaan. Kävelylenkeillä käyn yhä säännöllisesti. Niistä on hyötyä sekä ruumiille että mielelle, koska kävely on yhä paras tapa saada ajatukset versoamaan kirjoiottamisessa hyödyllisiksi ideoiksi ja tekstinpätkiksi.


Lisäksi bloggausta rajoittaa taustatyö. Jo toista dekkaria varten luin ison pinon kirjoja, mutta kolmatta ja neljättä kirjaa varten luettavia kirjoja tuntuu olevan metrikaupalla. Ja lukemiseen kuluu aikaa. Italian poliittinen historia ja rikoshistoria ovat limittäytyneet yksiin, ja niistä riittää luettavaa. Mistä tuleekin mieleeni muistuttaa, että vaikka monet Italiassa tapahtuvat asiat vaikuttavat suomalaisista mielikuvituksellisilta, ne ovat Italiassa täyttä totta.

Olen saanut myös toisesta Arianna-dekkarista aivan ihanaa palautetta sekä normaaleilta lukijoilta että kirjabloggareilta. On vaikea edes selittää, kuinka paljon tämä tärkeä palaute lämmittää, ja kuinka merkittävää se on kirjailijalle. Kuinka monta kertaa on mieli tehnyt heittää pyyhe kehään jo pelkän selän vuoksi, ja sitten on tullut ihana blogiarvio tai viesti lukijalta FB:n kirjailijasivulle tai sähköpostiin, ja yhtäkkiä saankin taas uskomattoman buustauksen kirjoittamisenergiaa.

Kirjasta saa toki antaa myös kriittistä palautetta. Minä tutkailen aina kaikkea rakentavaa palautetta ja mietin, olenko asiasta samaa mieltä vai en. Yksi asia on, josta en tule koskaan olemaan samaa mieltä, ja joka on muuten yksi ärsyttävimmistä asioista, mitä faktoista tarkalle dekkaristille voi sanoa hänen kirjastaan: ettei se vaikuta uskottavalta. EDIT: Unohtui ensinnäkin se perustavanlaatuinen asia, että fiktio ei ole faktaa, eikä sen jo käsitteensä vuoksi edes täytyisi pidättäytyä todellisuuden rajoissa. Minusta moniin eri kirjallisuuden genreihin kuuluu myös elementtejä, joita ei välttämättä tarvitse pitää realistisina. Itse olen kuitenkin haluan dekkareissa kuvailla vain asioita, jotka voisivat tapahtua oikeasti. Tai jonka kaltaisia asioita on jo tapahtunutkin.

Suurin osa inspiraatioistani on syntynyt tietokirjoja ja vakavasti otettavia lehtiä lukemalla, ja niin itse murhajuonella kuin Arianna menneisyyteen liittyvällä kuviolla ja siihen liittyvillä ihmisillä on ollut esikuvinaan ihan oikeita ihmisiä ja samantyylisiä tapahtumia. El Lobon kaltainen mies on oikeasti olemassa, itse asiassa heitä on useampiakin, samoin kuin Ariannan tavoin dissosiatiivisesta amnesiasta kärsiviä ihmisiä. Tietenkin käytän myös mielikuvitustani ja luon henkilöhahmot sen näköisiksi kuin haluan, koska en kirjoita elämänkertoja vaan fiktiota. Yhdistelen mielelläni useammilta todellisilta ihmisiltä erilaisia asioita omaksi kokonaisuudekseen. Mutta pointtini on, etteivät nämä jutut mitään täysin hatusta vedettyjä ole.

Olenkin päättänyt lisätä kolmanteen kirjaan bibliografian, josta epäluuloisimmatkin lukijat voivat halutessaan käydä tarkistamassa, kuinka epäuskottavia juonikuviot todella ovat verrattuna todellisuuteen. Aika harva kun esim. on kuullut hollantilaisnaisesta nimeltä Tanja Nijmeijer, joka teki lähti tekemään Kolumbiaan tutkimusta FARC:ista ja päätyi liittymään guerrigliaan itsekin, ja nousemaan ryhmän johtohahmoiksi. Nijmeijerin kohtalo ei tietenkään ole sama kuin Ariannalla, vaan ainoastaan osoitus siitä, millaisia asioita tapahtuu Suomen ulkopuolella, vaikka Suomen ihanan rauhalliseen elämämenoon tottuneen on niitä joskus vaikea ymmärtää.


Nämä epäuskottavuudesta puhuvat lukijat ovat toki vähemmistössä, suurin osa ensinnäkin ymmärtää lukea fiktiota fiktiona, ja useimmilla lukijoilla on joka tapauksessa niin rikas mielikuvitus itsekin, että vaikka kirjailijan opiskelemat faktat eivät olisikaan kaikkien tiedossa, he kykenevät kuvittelemaan, että mitä oudoimpia asioita tapahtuu maailmassa, eikä välttämättä edes toisella mantereella vaan ihan Italiassa. Minun ei tarvitsisi kuin kopioida ja kääntää suomeksi normaalin italialaisen päivälehden uutisia, ja mitä omituisimmat salaliittoteoriat olisivatkin yhtäkkiä normaaleja italialaisuutisia. Suomi on kyllä yhä melkoinen lintukoto verrattuna Italiaan ja moniin muihin maihin, hyvä niin. Kertoo ihanan turvallisesta yhteiskunnasta, jos jo Italiassakin tapahtuvat asiat vaikuttavat lukijasta hyvin mielikuvituksellisilta, täällä kun ne ovat ihan tavallista arkea.


Jep, nämä kuvat eivät näytä liittyvän mitenkään tähän postaukseen. Selitykseksi kerron, että sunnuntaina kaupungissamme vietettiin sienimarkkinoita, ja tarjolla oli sekä roppakaupalla tuoreita sieniä että muita herkkuja.


Yllä oleva sieni kiinnosti tietenkin dekkaristia, se kun on kuolettavan myrkyllinen. Hm... missäköhän dekkarissa sitä voisi käyttää?


Lapsella on nyt Pipsa Possu -vaihe meneillään, ja hellyimme ostamaan ilmapallonkin.


Risottoon päätyneiden tuoreiden herkkutattien lisäksi ostimme myös paljon muita herkkuja. Kuten sardinialaisa juustoja, hunajaa sekä teetä makeuttamaan että juustolle siveltäväksi että muita ihania juustojen kanssa syötäviä kastikkeita.

Herkullisen hauskaa viikon jatkoa, tällä viikolla typyllä alkaa taas leikkikoulu, joten voi olla, että minulla jää hiukan enemmän bloggauksellekin taas aikaa.

lauantai 31. elokuuta 2013

Joskus sitä miettii

Joskus sitä miettii, että mikä hitto ajaa ihmisen kirjoittamaan, vaikka tekemistä riittää ilman sitäkin. Tai mikä saa tekemään kaiken sen muun, vaikka kirjoittamisenkin pitäisi riittää. Joku puuttuva mutteri?

Tässä on syksyinen lenkkimaisemani Piemontessa. Kukat alkavat olla jo vähän nuupahtaneita, heinä on niitetty jo kahdesti tänä kesänä.

Kuten kerroin, lapsella on kahden kuukauden kesäloma, jolloin minun pääasiallinen hommani on kotiäitiys. Monille se riittäisi. Yhdessäkin lapsessa riittää hommaa lähes jokaiselle päivän tunnille. Lähes jokaiselle, koska välillä nukutaan parin tunnin pätkiäkin. Itse asiassa viime aikoina aina vain enemmän ja pidempiä. Minä tosin heräilen helposti vanhasta tottumuksesta vaikka lapsi ei herättäisikään. Mutta joka tapauksessa, kun lapsi on kotona, tekemistä riittää. Varsinkin, kun meillä on sääntö, jonka mukaan televisiota (lue suomenkielisiä dvd-elokuvia/sarjoja) ei katsota ennen myöhäistä iltapäivää. Niinpä ohjelmassa on kirjojen ääneen lukemista. Paperinuken vaatteiden leikkaamista. Äänikirjojen ja cd-lelujen valkkausta. Piirrosten ihailua. Leikkeihin osallistumista, vaikka olenkin aina pyhästi vannonut, että minusta EI tule leikkivää äitiä, vaan lapseni saa kehittää mielikuvitusta yksin leikkimisellä ja mielikuvituskavereilla, niin kuin itsekin aikoinaan.


Selkääkin pitää hoitaa. Niinpä olen kiltisti noussut kuntopyörän päälle ja polkenut. Olen pitänyt taukoja koneen ääressä istuessani ja venytellyt. Olen käynyt rauhallisilla kävelylenkeillä näiden kuvien tutussa lenkkimaisemassa ja venytellyt lisää. Olen tehnyt pilates-liikkeitä vahvistaakseni keskiruumiin lihaksistoa ja tehnyt toisenkinlaisia vatsalihasliikkeitä. Olen käynyt fysioterapiassa ja harjoitellut rentoutumista. Niinpä selkä onkin ollut niin hyvässä kunnossa, että en ole joutunut ottamaan mitään lääkkeitä. Olo on ollut suorastaan normaali.

Liiankin normaali. Selkäni vuoksi lääkäri kielsi minulta kotityöt, tai ainakin kaikki sellaiset selän hankaliin asentoihin pakottavat. Mutta kun kodinhoitajamme on lomalla ja mies töissä, ja selkäni oli tuntunut niin hyvältä monta päivää, ja lattioilla rymisteli villakoirajengejä, niin eilen ajattelin sitten kuitenkin imuroida. Ja puistella kaikki petivaatteet. Ja kumarrella pesusoikosta märät vaatteet kuivumaan. Ja tyhjentää tiskikoneen. Vaikka tiesin, ettei pitäisi. Mutta kun se puuttuva mutteri. Lapsikin leikki niin tyytyväisenä itsekseen, ettei ollut edes sitä tekosyytä olla siivoamatta.


Ostokset, kahvilakäynti, ruoanlaitto. Lounas meni myöhäiseksi, toisaalta olimme syöneet välipalaa kahvilassa. Kun vihdoin sain lapsen suostuteltua syömään enemmän päivällistä muistuttavan lounaan, panin lapselle dvd:n pyörimään. Sen sijaan, että minä olisin mennyt lepäämään, istuin koneen ääreen ja aloin tehdä töitä. Selkää pakotti. Kun mies tuli kotiin, olin kirjoittanut kuusi liuskaa. Lapsen dvd ei ikuisuuksia kestänyt, joten siinä sivussa tuli myös leikittyä taas vähän lisää. Selkää pakotti aina vain enemmän. Siinä vaiheessa mietin, että mikä hitto saa ihmisen kirjoittamaan kaiken muun homman lisäksi, kun kuka tahansa järkevä ihminen olisi käyttänyt kirjoitusajan lepäämiseen.


Miehen tultua kotiin pääsin kävelylle. Ja venyttelemään. Laitoin ruokaa. Illallisen jälkeen kirjoitin vielä neljä liuskaa lisää. Kymmenen liuskaa on Stephen Kingin normaali päiväsuoritus, itse olen yleensä tyytyväinen 4-5 liuskan päivätahtiin. Viimeaikoina tahti on pitänyt, tai oikeastaan usein ylittynytkin. Siitäkin johtuu blogilaiskuus. Kun koneaikaa täytyy selän vuoksi rajoittaa, käsikirjoitus menee someilun edelle.

Olin siis tyytyväinen kirjoittamiseen. Mutta ilmaista kaikki tuo toimeliaisuus ei ollut. Ilallla selkä oli taas niin pahana, että oli pakko turvautua lääkkeisiin. Ja tänään istun koneen ääressä tukikorsetin kera. Paska.


Miehen niityltä poimivat kukat toki piristävät. Ja kun mies viettää tänään vapaapäivää, hän ehtii viedä lapsen sisäleikkipuistoon. Ja minä ehdin käydä kävelyllä. Ja ehkä kirjoittaa tämän postauksen lisäksi. Ruokasi on luvassa tattirisottoa. Mutta kaiken teen taas tukikorsetin kanssa. Koti on toki siisti, ja 10 uutta liuskaa tekstiä lämmittävät aina. Mutta selkävaivaisen kannattaa harkita, millaisen hinnan on valmis maksamaan. Olkoon intoiluni varoittava esimerkki: liika ahkeruus vie terveytesi.

Laiskaa ja lorvailevaa lauantaita kaikille.