keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Joulunviettoa Italiassa

Ulkosuomalaisuus on yhtä tasapainottelua. Kulttuuriakrobatiassakin auttaa positiivinen asenne. Yritän aktiivisesti unohtaa negatiiviset puolet niin synnyin- kuin asuinmaastakin ja nauttia niistä myönteisistä. Esim. se, että jouluna ei kykene repeämään kahteen maahan, on paitsi realiteetti, myös rikkaus. Viime vuonna vietimme ihanan joulun Suomessa, tänä vuonna oli sitten saapasmaan vuoro. Ensi vuonna taas toivon mukaan Suomeen.

Kuvien laatu on iphonella mitä on, mutta livenä liikkuva seimi on todella hieno.


Sen sijaan, että nyyhkisi Varpunen jouluaamuna -biisin tahdissa lumen puutetta Italiassa, voi ajatella toisen maan joulutapojen olevan kiinnostava lisä omiin vanhoihin perinteisiin. Ja oikein viisas voi lluoda ihan omia perinteitä. Me olemme Italian jouluina järjestäneet pikkujouluillallisen lapsen kummisedän perheen kanssa pari päivää ennen joulua, ja niin teimme tänäkin vuonna.


Joulua ennen vietin pari päivää käytännössä kyökin puolella. Erityisesti Sacher-kakku on sellainen jouluperinne, jonka olen valmistanut varmaan joka joulu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Myös kummisedän perhe ja appivanhemmat osaavat jo odottaa omaa kakkuaan joululahjaksi. Minusta leipominen on rentouttavaa, kuuntelen musiikkia ja juonittelen dekkarin henkilöiden päänmenoksi. Milloin en seurustele lapsen kanssa, koska pari kk vajaa 4-vuotias (nykyään vajaa n-ikäisestä tulee vain se Fingerpori-strippi mieleen...) tykkää jo osallistua leipomiseen ja ihmettelee, kun äiti taikoo munanvalkuaisista kovaa vaahtoa, joka uhmaa maagisesti painovoimaa.


Jouluaatto on monille italialaisille normaali työpäivä. Kaupat menevät kiinni vasta seitsemän, kahdeksan aikoihin illalla. Joulunvietto alkaa vasta myöhäisellä aattoillan aterialla, jolloin tarjotaan perinteisesti kalapohjainen ateria. Mies oli poikkeuksellisesti kotona sekä aattona että joulupäivänä, joten me kävimme aattoiltana ihailemassa kylämme hienointa seimeä, johon on kuvattu konainen alppikylä.

 Iso osa hahmoista on mekaanisia, eli liikkuu. Seimi elää yhden "vuorokauden" eli yhteensä muutaman minuutin kestävän kierroksen ajan. Päivä taittuu aamusta iltaan ja yöhön, jolloin joulutähti eli italialaisittain komeetta-tähti lentää taivaan poikki ja ehtiipä yön aikana sataa luntakin. Sitten koittaa taas aamu, ja kylän ihmiset ryhtyvät erilaisiin toimiin lehmän lypsämisestä puunhakkuuseen. Seimen takana on ollut vuosikausien työ, ja ihmiset toljottavat sitä suu auki. Neitikin halusi tuijottaa sitä monen "päivän" ajan.

Kun tulimme kotiin seimeä ihailemasta, mies meni käymään kellarissa. Ja kas kummaa, juuri, kun isä oli poissa, tuli käymään pukki. Italiassa ei ole tapana, että lapset näkisivät joulupukkia. Vanha valkoparta vieraileekin yön aikana, ja jättää lahjat kuusen alle, josta ne sitten löytyvät jouluaamuna. Usein pukille jätetään maitoa ja keksejä tai grappahörppy odottamaan öistä vierailua. Ottaen huomioon, että neiti pelkäsi pukkia ja purskahti hysteeriseen itkuun tämän pelkästään kuulleessaan saattaa olla, että unohdamme suomalaisen vierailuperinteen ja tästä lähtien pukki käy meilläkin vasta yöllä.

Anoppilan vieressä sijaitseva antiikin Rooman aikainen silta on rakennettu ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun alusta. Sitä pitkin tallustivat siis Roomasta Galliaan ja pohjoisempaankin matkalla olleet roomalaiset sotilaat, tie pohjoiseen kun kävi Valle d'Aostan ja Alppien halki.


Joulupäivä on siis se varsinainen juhlapäivä Italiassa. Sanonnan "A Natale con i tuoi, a Pasqua con chi vuoi"  mukaan joulu on vietettävä perhepiirissä, kun taas pääsiäisen voi viettää kenen kanssa vain haluaa. Kuitenkin monet leipomot ja baarit ovat auki vielä joulupäivänäkin. Me olemme perinteisesti menneet joulunpyhien tärkeimmälle aterialle eli joulupäivän lounaalle appivanhempien luo. Lounas on italialaisittain älyttömän runsas. Emilialainen perinne tarjota eturuokana joko bolognalaisia tortellineja tai parmalaisia cappelletteja (kumpikin lihalla täytettyjä pieniä tuorepastanyyttejä) levisi 1900-luvulla koko maahan. Parmalainen anoppi tietenkin tarjosi meille cappelletteja kukosta keitetyssä liemessä, pääruoaksi oli kukkopaistia sekä vasikanlihpaistia, alkupaloina itseleivottua pitsaa. Lisäksi tietenkin höysteenä kasviksia, perunoita, salaattia sekä juustoja ja leikkeleitä.

Joulupäivänä oli sumuista, eikä Alppeja juuri näkynyt, hyvä jos näkyi anoppilan läheisyydessä sijaitsevan linnan hahmo.


Jouluisia makeita herkkuja riittää Italiassa. Monet suomalaiset tuntevat jo italialaiset joulukakut, joista yleisimpiä ovat panettone ja pandoro. Näitä kakkuja ei muuten leivota kotona, vaan ne ostetaan valmiina. Ylipäätään Italiassa leivontaperinne ei ole yhtä yleinen kuin Suomessa, vaan kakut ja muut makeat leivonnaiset on tapana ostaa valmiina. Joulukakkujen lisäksi on tapana syödä Toscanasta alunperin olevaa panfortea, lituskaista, makeaa leipästä, jossa on kuivattuja hedelmiä sekä torronea, joka on sokerista ja pähkinöistä tai manteleista tehtyä, kovetettua "tahnaa". Suklaa, pähkinät ja taatelit sun mut kuivatut hedelmät kuuluvat myös jouluun. Ja meillä tietenkin myös se sacher-kakku, joulutortut, piparit ja pullat.

Alpeilla ollaan totuttu veistämään puuta. Tämä puuveistos on anoppilan vieresä sijaitsevassa leikkipuistossa.

Ihan mielenkiinnosta punnitsin itseni joulupäivä jälkeen, ja näemmä vain kilo tullut lisää. Ihme, kun varmaan kaksi kiloa tuli syötyä :D Mitään en kadu! Mutta meninpä kuitenkin Tapaninpäivän kunniaksi hölkkälenkille.

Tapaninpäivänä oli ihastuttavan sumuista.

Täällä on ollut varsin sumuista viime päivinä.

Mielikuvitus lähtee liikkeelle näissä maisemissa


Aika goottisia lenkkimaisemia minulla tänään, vai mitä? Puuttui vain nummilta kuuluva, selkäpiitä karmiva ulvonta, ja kauhutarina olisi ollut valmis.

Aurinkoista loppuvuotta kaikille!

perjantai 21. joulukuuta 2012

Sitä tikulla silmään...

...joka menneitä muistelee. Mutta lohikäärmeen vuosi lähenee loppuaan, joten Kirsin Kirjanurkan idea kirjallisen vuoden kohokohdista luikahti jonnekin sahanpurujeni sekaan ja päätin rykäistä ulos listan omankin vuoteni huipennuksista.

1) Yllätys yllätys, kukaan ei varmaan arvaa, että kirjallisen vuoteni huipentuma sattui jo alkuvuodesta, kun sain kustannusopparin dekkarilleni. Pöö!

Sampanjan arvoisia juhlia ovat: tieto kustantamon kiinnostuksesta, kustannussopparin allekirjoitus, kirjan meno painoon, ekan kappaleen selaus sekä kirjan ilmaantuminen kauppoihin. Kirjailijuus käy siis kalliiksi, jos on perso sampanjalle.


2) Siitä alkoi melkoinen hullunmyllytys, kun kotona lorvailuun tottunut lorvikatarrilainen joutui yhtäkkiä ostamaan kalenterin. Ensin otettiin pressikuvat, sitten alettiin jännittää toukokuuta, jolloin Gummerus järjesti syksyn kirjojen esittelytilaisuuden. Ilmeisesti selvisin omasta haastattelustani 200 ihmisen edessä pyörtymättä, vaikka selkeitä muistikuvia tilaisuudesta ei näin jälkikäteen olekaan.

3) Toukokuussa minulle tehtiin myös ensimmäinen haastattelu dekkarin tiimoilta, kun Kirsin Kirjanurkan Kirsi haastatteli minua Dekkariseuran blogiin.

4) Toukokuussa perustin myös FB:hen kirjailijasivun ja dekkarin nimikilpailu alkoi. Jännittäviä aikoja!

5) Kesäkuussa dekkarin nimikilpailu päätty: voittajaksi äänestettiin ylivoimaisesti Kuolema sypressin varjossa.

6) Kesäkuussa myös Kuolema sypressin varjossa - dekkariin tehtiin viimeinen oikoluku ja kirja meni painoon.

Esikoiskirjailijan uran huippuhetkiin kuului tietenkin itsensä nolaaminen Espan Akateemisessa. Kun kuvaa omaa kirjaansa, kannattaa naamioitua aurinkolaisella ja peittävällä hatulla.


7) Kuolema sypresiin varjossa ilmestyi kauppoihin elokuun alkupuolella. Kirja sai myös ensimmäisen arvionsa Kirsin Kirjanurkassa. Kirsin perässä myös moni muu ihana kirjabloggari on arvioinut kirjan. KSV sai myös ensimmäiset lehtikritiikkinsä. Tähän mennessä kaikki kritiikit ovat olleet ihanan positiivisia, tarkastakaa vaikka! Minua haastateltiin ensimmäisen kerran niin lehteen kuin radioon.

8) Syyskuussa Gummerus järjesti yhdessä Me Naisten kanssa lukijatilaisuuden Helsingissä. Siellä Baba Lybeck haastatteli minua ja dekkaristi Matti Lainetta. Ilta oli todella hauska ja antoisa, oli mahtavaa tavata lukijoita, joista osa oli jo lukenut KSV:n, osa taas oli aikeissa lukea sen illan jälkeen.

Varsinaisesta Dekkari-illasta ei ole kuvia, mutta sentään ravintolaillallisesta esiintymisen jälkeen.


9) Lokakuussa oli sitten elämäni ensimmäiset kirjamessut. Esikoisdekkaristien haastattelu oli hyvin järjestetty, ja niin esiintyjillä kuin yleisöllä näytti olevan hyvät fiilikset. Parasta messuissa oli kuitenkin ihmisten tapaaminen: sain tavata ensimmäistä kertaa livenä muutamia nettikavereita ja lisäksi näin sekä kustantamon porukkaa, omaa sukua että vanhoja luokkakavereita. Oli niin kivaa, että menen mielellään uudelleenkin :)

10) Marraskuussa minua pyydettiin kolumnistiksi päivälehteen. Tämä oli kirjailijan uran kannalta ehkä järisyttävin juttu itse kustannussopimuksen jälkeen. Himskutti, tuntuu, että siitä on vain pari vuotta, kun lueskelin Kari Hotakaisen kolumneja ja unelmoin, että jonain päivänä saisin väkertää omiani, ja näillä näkymin ensimmäinen julkaistaan tammikuussa. Iso kunnia esikoiskirjailijalle!

Joulukynnet, tietenkin! Kelpaavat myös uudenvuoden aattona.


11) Vuoden huippuihin on pakko lisätä ekstrana myös dekkarisarjan kakkososan raakaversion valmistuminen. Lukijoiden mukaan se on parempi kuin ykkönen, joten ehkä olen tässä vuoden aikana ehtinyt kehittyä kirjoittajanakin. Hyvältä tuntuu joka tapauksessa myös kustannustoimittajalta saatu palaute. Nimen keksiminen kyllä kauhistuttaa yhä. Ehkä siitä tuleekin sitten yksi ensivuoden huippukohdista?

Siltä varalta, että en ehdi joulukiireiden vuoksi enää blogiin, toivotan Onnellista ja menestyksekästä Uutta Vuotta 2013 kaikille!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pullantuoksuinen psykopaatti

Sain taannoin toisen käsiksen raakaversion valmiiksi. Kustannustoimittajan kommenteilla varustettu versio on nyt postin hallussa. Kun paketti saapuu saapasmaahan, alkaa käsikirjoituksen muokkaaminen julkaisukuntoon. Raakaversion valmistumisen ja editoinnin välissä on kuitenkin siis pieni tauko, jolloin ehdin leikkiä pullantuoksuista äitiä sen sijaan, että tyytyisin tarjoamaan pelkästään Ikean pipareita.

Joulukoristeet kaivettiin esiin Itsenäisyyspäivänä.
 Leivontakeiju löi halolla päähän ja parissa päivässä leivoin Suomesta tuotujen mausteiden avulla pipareita, sacher-kakun, muffinsseja (meillä EI syödä mitään muffineita) joulutorttuja sekä amerikkalaisia suklaa-cookieita. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin pipareiden leipomisesta vastasivat taikinan valmistamista lukuunottamatta siippa sekä Neiti, joka oli suureksi avuksi myös sacher-kakkua leivottaessa: munien kaataminen kulhoon, jauhojen annostelu sekä vatkaaminen ja taikinakulhon rapsiminen ovat loistavaa puuhaa vajaa neljävuotiaalle.

Ikean piparielementeistä koottu tönö symboloi täydellistä hienomotoristen taitojen puutettani

Onneksi lapsi ei ole visuaalisesti vaativa tapaus. Jos olisi, olisin pahassa pulassa. Minähän olen kuuluisia keskellä kämmentä kasvavasta poropeukalostani. Siis ihan oikeasti, edes tikku-ukkoni eivät näytä tikku-ukoilta, vaan kalanruodoilta. Kun joskus koulaikoina jouduin neulomaan villasukat, ne muistuttivat enemmän muotopuolia pipoja. Leivonnaiseni ovat objektiivisesti arvioituina ihan helkutin herkullisia, mutta saamerin surkean näköisiä. Käteni ja aivojeni välillä on jonkinlainen oikosulku, enkä vain saa sormia toimimaan niin kuin olisi tarkoitus. Se ei kuitenkaan vähennä leipomisesta nauttimista, huom! Ja Sacher-kakut ovat yleensä suunnilleen syötävän näköisiäkin. Leipominen on vielä rentouttavampaa touhua kuin ruoanlaitto.

Ruoanlaittohan on minulle yksi inspiroivimmista hetkistä, mitä kirjoittamiseen ja juonen suunnitteluun tulee. Nyt huomasin myös leipomisen toimivan oivana keinona miettiä henkilöhahmoja ja heidän elämänkertaansa. Tämä vaihe kirjoittamisessa on kiusallinen, sillä yksi käsis odottaa siis yhä editointia, mutta mieleen tuppaa jo elementtejä uudesta käsiksestä. Kolmaskin käsis on jo nimittäin alulla, siitä on viitisenkymmentä liuskaa jo kirjoitettunakin.

Vähän punaista lisäämään joulutunnelmaa.
Niinpä huomasin miettiväni psykopaattisen persoonallisuuden ilmenemistä samalla, kun vatkasin valkuaisia vaahdoksi. Suklaan sulaessa mietteisiin sekoittui lisää väkivaltaan liittyviä ajatuksia. Siinä vaiheessa, kun vatkasin sokeria ja huoneenlämpöistä voita vaahdoksi, mieleen juolahti kyllä tietty ristiriita leipomisen ja psykopaattiin samastumisen välillä. Psykopaateillahan on normaalia ihmistä huonompi hajuaisti, joten suklaasokeriset tuoksut alkoivat hetken kuluttua häiritä ajatuksia, ja oli pakko siirtää pohdinnat miellyttävämpiin henkilöhahmoihin.


Joulukoristeita hankimme ulkosuomalaisille uskolliseen tapaan Ikeasta. Vaikka olipa vanhoja, Suomestakin roudattuja koristeitakin laatikollinen kellarissa jemmassa. Meillä ei siis askarrella joulukoristeita itse. Jos yrittäisin, meillä todennäköisesti juhlittaisiin joulunä Pääsiäistä tai jotain Mämmikourien paskartelu-partya. Mutta toisaalta, eivät kaikki käsistään kätevät kykene samastumaan psykopaatteihin, niin että olen kai vielä voiton puolella, mitä kykyjen jakautumiseen tulee? (huomaa hienoinen itseironia, joka on lahja sekin).

Joulukuisia maisemia Alppien juurella

Rentoa ja pullantuoksuista, vähäpsykopaattista pikkujouluaikaa niin askartelijoille kuin meille vähemmän käteville tontuille.