tiistai 27. marraskuuta 2012

Paareilta partyilemaan

Tiedättehän tunteen, kun jalat eivät kanna? Kun makaatte sängyssä kykenemättä liikkumaan. Siis ihan oikeasti pystymättä liikkumaan, ette kykene edes kääntymään kyljeltä toiselle. Tiedättehän, kun yritätte nousta pystyyn ja jalat tärisevät ja romahtaisitte alas, jos se romahdus ei sattumoisin aiheuttaisi tunnetta, että selkäranka katkeaa hetkellä millä hyvänsä. Niin, että jos olette jollain ihmeellä hinanneet itsenne ylös, tyydytte seisomaan kylmää hikeä valuen, lähimpään tuoliin tai pöytään tukeutuen ja toivotte joko nuijanukutusta tai ihmettä pelastamaan teidät.

Joo, näissä tunnelmissa odotin viime viikon maanantaina miestä työreissusta. Minulla on ollut välilevyn pullistumia iän kaiken, vaikka magneettikuvaukseen ehdinkin vasta kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran. Liikunnalla olen pitänyt keskivartalon ruodussa niin, että kivut ovat olleet siedettäviä. Minä en juuri esim. iskiaksesta valita, koska se on ollut elämässäni jo niin peruskauraa vuosikausia. Koska pullistumien kanssa oppii siis sietämään myös kipua, tajusin aika pian viime maanantaina, että nyt ei ollut normikivuista kyse. Kodeiinista oli apua kuin ksylitolipastillista, kortisonipiikeillä kraanaveden vaikutus.

Yhden yön sinnittelin sairaanhoitajan piikittämän kortisonin avulla. Seuraavana päivänä kivun aiheuttama lihasspasmi oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että pääsin Vihreän Ristin ambulanssikyydillä ortopediseen sairaalaan, jossa vietin yön tarkkailussa. Suoneen työnnettiin monenmoista mömmöä, vihdoin Valiumin ja uuden kipulääkkeen avulla saatiin lihasspasmi laukeamaan ja sen alunperin aiheuttanut kipukin alkoi taintua.

Perinteinen synttäripotretti ja huojentunut olo kirurgikäynnin jälkeen.



Magneettikuvauksessa havaittiin yhden normipullistuman levinneen aika rumasti ympäriinsä, siitä oli syntynyt tämä akuutti kiputila, tulehdus ja minut käytännössä halvaannuttanut lihasspasmi. Eilen tapaamani kirurgi kuitenkin vakuutti, ettei pullistuma paina hermoa vaarallisesti, eikä näin ole tarvetta leikkaukselle. Eli ei muuta kuin fysioterapiaa ja taas ruotuun, mitä liikuntaan tulee. Tämän akuutin kiputulehdus-spasmin syyt ovat moninaiset. Genetiikalle ei voi mitään, mutta se, että olin unohtanut aina aktiivisesti harrastamani liikunnan ja tukilihaksiston vahvistamisen on anteeksiantamatonta minun ikäiselleni.

Niinpä, täytin nimittäin tänään 36 vuotta. Siis lähempänä jo 4- kuin 3-kymppiä. Ja vielä pitää kaikki opetella kantapään kautta, prskele. Olen viettänyt koneen äärellä väliin 8-12 tuntia päivässä, jättänyt lenkit ja jumpat väliin ja kaikenlisäksi mussuttanut sokereita, jotka tunnetusti eivät tee hyvää myöskään elimistön tulehdusreaktioille.

Tässä vilauksia neljän ruokalajin synttärilounaalta, joka jäänee historiaan herkullisuudessaan. Pihviä varten tuotiin neljää eri suolalajia mausteeksi. Pannulla paahdettu mustekala oli aivan huikeaa, suklaakastikkeen kanssa tarjotusta pistaasivaahdosta puhumattakaan.


Notta. Oppia ikä kaikki. Maanantaina alkaa jälleen kerran fysioterapia, onneksi on tuttu ja taitava dottoressa valmiina hoitamaan. Joka muuten muistutti minua jo viime vuoden (minulla selkä näemmä oireilee aina synttäreiden tienoilla) niska-hartia -episodin yhteydessä, että minun on oltava varuillani, etten siirrä kipuja ylhäältä alas. Ja nyt on taas riskinä alakipujen siirtäminen ylös, jossa on myös siis pullistuma.

Mutta en nyt valita. Paras synttärilahja oli hyvät uutiset perheenjäsenen terveyden suhteen sekä oman olotilan paluu lähes normaaliin. Eilinen kauppareissu oli upeaa luksusta viikon vuodelevon ja piikitysten ja kipujen jälkeen. Joulupukille lupaan olla nyt kiltti ja pitää huolta itsestäni paremmin. Liikunta ei ole pelkkä kiva  harrastus, vaan selkäongelmaiselle välttämättön lääke.

Josko pakkolevossa ihminen oivaltaa jotain elämästään, se jää nähtäväksi. Tällä hetkellä osaan olla kiitollinen siitä, että kykenen ripustamaan pyykkejä ja viemää lapsen hoitoon. Pysäytys oli lyhyt, mutta pelottava.Toivottavasti muistan olla kiitollinen myös huomenna, kun ei millään jaksaisi käydä taas kaupassa tai tyhjentää tiskikonetta.

Ihania hetkeen arkeen ja juhlaan kaikille!

torstai 15. marraskuuta 2012

Säihkettä elämään

Useimmilla ns. normaaleilla ihmisillä on kirjoittamisesta ihanan epärealistisia mielikuvia. Yhdessä he kuvittelevat kirjailijan istuskelevan kahvilassa jättikokoisen latten kera. Siinä hörppyjen välissä sitten väsätään tulevaa Finlandia-voittajaa. (By the way, onnittelut sekä Finlandia Junior - että Finlandia Senior -ehdokkaille. Äh, onnea ihan kaikille kirjan tänä vuonna julkaiseille. Tai no toinen äh, onnea kaikille, jotka ovat kirjoittaneet tänä vuonna käsiksen. Tai ok, onnea kaikille, jotka ovat tänä vuonna ylipäätään kirjoittaneet, oli kyseessä sitten tuleva menestysromaani tai kerrankin mukaan muistunut kauppalista)

Toinen, yleinen mielikuva huokuu glamouria. Kirjailija istuskelee kalliilla jenkkisängyllään tai muhkeatyynyisellä sohvallaan ja naputtelee koneelleen Sinkkuelämän Carrien tyyliin nokkeluuksia nokkeluuksien perään. Välillä siemaistaan sampanjaa ja kilautellaan viimeisen mallin mukaisella älypuhelimella miljardööri -boy friendille.

Tekisi mieli rikkoa illuusiot ja kertoa puoleenväliin takapuolta valuvista pyjamahousuista, leivänmurusista näppäimien välissä. Ehkä myös nenäliinapaketista, joka on tietskan vierellä vakituisena accessorina, ei siksi, että teksti olisi niin raadollista, että se saisi kyyneleet valumaan kirjailijaltakin, vaan siksi, että koneen ääressä nököttäminen ilmeisesti alentaa vastustuskykyä ja kirjailijoiden ammattiatuteihin kuuluu ympärivuotinen lentsu. Tai sitten olevan vain allerginen omalle tekstilleni. 

Mutta en henno. Jätetään mieluummin se glamour-illuusio. Itse asiassa, päätin huiputtaa itseänikin. Kimaltelevat kynnet kieltämättä tekevän naputtelusta loisteliaampaa. Tekstin hiomisesta puhumattakaan. Häikäisevät edes kynnet, jos ei tekstin superlatiiveissa kerrottava taso.


Kuka muka laskeskelee kirjoittamiseen kuluneita tunteja, kun kynnet ovat tällaiset? Tehdystä taustatyöstä puhumattakaan? Ei totisesti masenna, vaikka mieleen hiipii epäilys, että tekstiä on muokattava vielä tsiljoona kertaa. Aivan itsekin alas uskoa, että kirjoittaminen on loistakasta hommaa. Kulahtaneen puuvillapyjaman voi kirjailijan mielikuvituksella kuvitella silkkiseksi ja pesemätön naamakin edustaa vain raikasta naiskauneutta luonnollisimmillaan. Suihkuun ehtii sitten, kun siippa alkaa nyrpistellä nenäänsä. Siihen asti voi naputella hyvällä omallatunnolla lisää sanoja. Ja vielä vähän lisää. Ja ehkä vielä muutaman.

Glamouria loppuviikkoa kaikille. 

torstai 8. marraskuuta 2012

Hämmentäviä ilmiöitä

Kyllä minä kovasti aamulla hämmennyin, kun huomasin ulkona oudon valoilmiön. Hetken aikaa kesti, ennen kuin muistin, että Italiassa aurinko ei ole merkki maailmanlopusta edes marraskuussa.


Ryntäsin terassille nappaamaan todistuskappaleen iphonella. Eihän tuosta muuten mitään selvää saa, paitsi että taivaalla näkyy vain muutama pilvenhattara.

Olo on matkan jälkeen vielä hiukan töttöröö, vaikka todellisuudessa lento sujahti kuin sinivalkoisilla siivillä. Lapsi ehti katsoa parit Muumit dvd:ltä ja minä kirjoitin neljä liuskaa. Huomasin muuten aamulla, kuinka ihanalta tuntuu, kun käsis on melkein lopussa ja niin iso bittijoukko, että sen lataaminen sähköpostin liitteeksi on melkein hidasta. Taitaa olla ainoita tapauksia, jolloin hidas lataaminen tuntuu vain palkitsevalta. Olenko tosiaan naputellut noin paljon tekstiä, vaikka tuntuu, etten ole saanut viimeisen vuoden aikana mitään järkevää aikaiseksi? Mistä seuraa tietenkin ajatus, että ei varmaan kannata mainostaa sen kovemmin käsiksen järkevyyttä, ennen kuin muutama koelukija on ehtinyt siitä painavan sanansa sanoa.

Ajatus tulevasta kolumnistin hommasta innostaa. Koko ajan mieleen juolahtaa uusia aiheita. Näillä näkymin aloitan kolumnistina tammikuussa, mutta vinkkaan sitten jos ja kun ensimmäinen kolumni tosiaan ilmestyy. Ramppikuumettakin on, sen verran kovaan seuraan pääsen vuorottelemaan omilla laverteluillani. On se vaan erikoista, kuinka kirjoittamisesta on iloa pienelle ihmiselle.

Tänään ratkaisin ison ongelman, kun jouduin valitsemaan Suomesta roudatun, maustetun vihreän teen ja kotoisen Caffé Vergnanon välillä. Ratkaisin pulman salomonilaisittain: ensin maitokahvi ja nyt on vuorossa sitten vihreä tee.

Aurinkoista loppuviikkoa kaikille, hehkukoon valo elämässänne, jos ei taivaalla, niin ainakin sielussa. Tai jotain muuta tosi korkealentoista ja filosofispohdiskelevaa.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Jos olisin julkkis

Olisi ihanaa olla julkkis, koska silloin voisin todeta dramaattisesti tiedotusvälineille, että olen päättänyt vetäytyä julkisuudesta. Koska en kuitenkaan ole julkkis, joudun tyytymään blogissa marisemiseen ja uhkailla somesta vetäytymisellä. Olen jotenkin lopen kyllästynyt myös Facebookiin. Twitteriä en ole koskaan oppinut käyttämäänkään, vaikka saankin sinne näemmä kiinnostavia seuraajia jostain Valkovenäjältä. Eipä silti, että blogi- tai Fb-taukoa kukaan edes huomaisi, sen  verran laiska olen päivittämään. Kunhan nyt vähän kiukuttelen ja yritän saada huomiota niin kuin lapset, jotka uhkaavat karata pois kotoa, mutta päätyvät lopulta piknikille olohuoneen ikkunan alla sijaitsevaan kukkapenkkiin.

Elämä on välillä vaikeaa. Välillä nihkeää ja nahkeaa, välillä tylsää, välillä ihanaa, välillä jännittävää. Vau, miten nerokasta määrittelyä. Välillä elämä kuitenkin vain sattuu olemaan sellaista, että olisi kiva piiloutua korpikuusen kannon alle leikkimään puhekyvytöntä sosiopaattia.

Väsyttää. Meteopaattinen persoona kärsii Suomen loka-marraskuusta. Sorry, mutta niin se vain nyt on. Tarvitsisin jo rautaisannoksen aurinkoa. On aika järkkyä, kun ulkona näyttää olevan ilta aamusta iltaan.

Lisäksi kärsin kuumeilusta. Joka toinen päivä lämpö nousee juuri sen verran, että olo on hutera, mutta ei tarpeeksi tappaakseen ne kropassa jylläävät mikrobit lopullisesti.

Eilen naputtelin taas kahdeksan liuskaa. Tänään ei kiinnosta sekään. Niin kuin ei takuulla kiinnostanut tämäkään valitus ketään sen lukenutta. Kunhan nyt marisen ja kiukuttelen. Parempi kai netissä kuin samalla tavalla marisevalle ja kiukuttelevalle lapselle. Taitaa meillä olla perheen miespuolistakin jäsentä ikävä. Sellaista se on. Elämä siis. Keskiviikkona yritämme mahtua paluulennolle, niin pääsen kiukuttelemaan sitten miehelle teidän sijaan.

Saa sinne tulla joskus moikkaamaan. Siis sinne korpikuusen kannon alle. Voi nimittäin olla, että sosiopaattileikki kyllästyttää pian ja rupean taas lörpöttelijäksi.

Siihen saakka hellureivei!