sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Kateus kaunistaa

Kateus, tuo henkisistä voimavaroista vähätellyin. Firenzen oma poju Dante Alighierikin oli kateudelle niin kateellinen, että asetti sen toiseksi vakavimman synnin asemaan heti ylpeyden jälkeen. Pöh, sanon minä. Pelkkää kateellisten panettelua.

Vannon, että olen mieluumminen onnellinen, mutta rikas kuin onneton ja köyhä. Ihan oikeasti, tämä ei ole pelkkää tekopyhyyttä. Jos oikein totta pitäisi valita, niin käsi sydämellä voin taata, että olisin mieluummin älykäs, mutta kaunis kuin tyhmä ja ruma. Tiedän, tiedän, kauneus on katoavaista, kun taas rumuus senkun lisääntyy, mutta hei, minulla onkin arvot kohdallaan. En peräytyisi valintojeni edessä, jos ihan oikeasti tällainen valinnan paikka tulisi. Paitsi ehkä televisiossa, jos tunnustuksesta maksettaisiin tarpeeksi. Koska on ihan ok joustaa joskus periaatteistaan, jos siitä on globaalia maailmantaloutta ja sitä kautta kehitysmaiden ihmisiä hyödyttäviä seurauksia. Koska sitähän se olisi, jos käyttäisin saamani palkkion johonkin kiinalaisten tai intialaisten alaikäisten väkertämiin tamineisiin, koska muutenhan ne vain laiskottelisivat siellä kadulla häiritsemässä joogamatkalta elämyksiä hakevia kunnon turisteja.

Kateellisilla on kuulemma pikkumainen sielukin. Pikkumainen? Kun uutuuttaan kiiltävällä X5:llä ohi karauttava nousukas hymyilee vastavalkaistua hymyään, niin mitä pikkumaista on siinä, että totean, että yöunet ovat öykkärillä varmasti huonolla tolalla, koska omatunto ei taatusti jätä rauhaan kaikkien niitä luontoa tuhoavia pakokaasuja ajatellessa. Eikö tämän ymmärtäminen kerro pikemminkin kyvystä nähdä laajoja kokonaisuuksia pikkuseikkoihin takertumisen sijaan? Kun yöllä kieriskelen sängyssä unta saamatta, minua lohduttaa ihan vietävästi ajatella, että minua ei sentään valvota ökypröystäilyn synnyttämät tunnonvaivat, vaan hyvät syyt, niin kuin huonosti sulava grilliateria tai se parin kuukausipalkan arvoinen käsiveska, joka olisi ihan pakko saada, ja saankin, kunhan luottokorttiyhtiö ei vain taas rupea nipottamaan jotain minimaksuista ja muista kateellisten pikkusielujen tekemistä rajoituksista.

Niin siitä kauneudesta ja älykkyydestä. Tosiasiahan on, etteivät kauneus ja älykkyys mahdu samaan päähän. Tämä ajatus on lohduttanut minua useammankin kerran, varsinkin aamuisin, kun olen joutunut peilin eteen ilman etukäteisvaroitusta. Eikä tämänkään tosiasian toteamisella ole mitään tekemistä kateuden kanssa. Asiat vain nyt sattuvat olemaan näin. Ja ok, joku Hollywood-tähti voi lätkäistä pöytään mensan testituloksen ja yrittää brassailla sillä, mutta hei: ensinnäkin mensan tulokset ovat naapurini kummin kaiman mukaan ostettavissa ja toisekseen, älykkyyshän ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Meinaan, nykyään löytyy sellainen värisuora erilaisia älykkyyden lajeja, että ihan varmasti jopa Yhdysvaltain presidenttiehdokkaat onnistuvat loistamaan ainakin yhdessä. Vaikka kaikkihan tietävät, että täysin turhantärkeillä keksinnöillään ja Nobelinpalkinnonsaajillaan ja avaruudenvalloituksillaan pröystäilevät amerikkalaiset ovat oikeasti tosi tyhmiä, eikä heillä ole mitään suomalaiseen koulu- tai neuvolasysteemiin vertaavaa. Joten olisivat vain hiljaa ja keskittyisivät tunkemaan hampurilaisia nassuun tai paremminkin mustikkapiirakoita, just niin, tyhmien amerikkalaisten tyhmyydestä kertovat kaikenlaiset tyhmät kisailut, niin kuin eukonkanto ja saappaanheitto. Ei kun hetkinen, perutaan äskeinen, koska ne kisat eivät liitykään vissiin typeryyteen vaan pohjoisen rodun älylliseen ylivertaisuuteen.

Meinasi mennä asian vierestä. Siis siitä kateudesta. Niin siis minähän en ole koskaan ollut kateellinen. Tai jos olenkin, niin vain hyvästä syystä, siis sellaisesta, että on oikeastaan ihmiskunnan etu, jos tuon muiden tietoisuuteen ne kauheat puutteet, joita ykskin tyyppi yrittää muulta maailmalta salailla. Teen siis periaatteessa palveluksen, kun juoruan, tai siis anteeksi informoin muita niistä varsin arveluttavista motiiveista, joita tällä ja tuollakin on ollut mielessään, kun on ryhtynyt tätä ja tuota tekemään. Enkä minä muuten, mutta kun yhteiskunnan etu vaatii. Ja ihmiskunnan. Koska minä olen ennen kaikea hyvä ihminen ja ajattelen vain ihmiskunnan etua.

Ihan eettismoraalisista syistä, joita ei kannata tässä lähteä erittelemään, lopulta ehdottaisinkin, että kateus otettaisiin pois sieltä seitsemän suuremman synnin listalta. Ihan oikeasti. Kateudessahan ei loppujen lopuksi ole mitään vikaa. Pitääpä skarppina kaiken maailman ääliöt, jotka luulevat olevansa jotakin parempaa kuin ovatkaan. Ja hei, tämänkin sanon ihan hyvällä, ilman mitään taka-ajatuksia. Turha loukkaantua, täällä vallitsee sananvapaus ja bloggausvapaus ja kunhan saan paavintohelon ymmärtämän pointtini, minkä siltä pikkulasten nipistelyltä ehtii, niin täällä vallitsee myös kateusvapaus.

Kateuttakin voi tietenkin kadehtia. Koska kyllä minua ainakin ottaa päähän, ettei kukaan näe minussa mitään kadehtimisen aihetta, vaan kadehtivat vain jotain hyvännäköisiä,  rikkaita ja älykkäitä. Prrkele. Lyödäänkö vetoa, että jos nyt tästä kadehtimisen puutteesta sisuunnun ja ampaisen lenkille, kirjoitan heti perään rahaa tahkovan pestsellerin ja menen sitten telkkariin puhumaan fiksu... siis... ok, ei kukaan kuitenkaan kuuntele, mitä sanon telkussa, kun kaikki vain kadehtien vahtaavat uutta ehtoista luukkiani, niin enköhän minäkin saa jonkun kadehtimaan itseäni? Ainakin Sofi Oksanen on varmasti tosi kateellinen, koska hän joutuu kirjoittamaan jostain Virosta, kun taas minä voin kirjoittaa Italiasta, jossa on sentään Kolosseumi tai oli ainakin viimeksi, kun tarkistin, italialaisistahan ei ikinä tiedä, että mitä ne keksivät restauroida pilalle, vai mitkä hispaanot siellä yhdessä kirkossa nyt sähläsivätkään.

Mutta siitä kateudesta. Periaatteesahan se on vain merkki menestyksestä, joten kadehtiminen on oikeastaan pelkkä tunnustus. Jos satun heittämään jotain aavistuksen verran pahansuopaa jostain, niin eikö se nyt ole lopulta ihan kiva juttu, kun selvästikin tarkoittaa, että jossain ihmisessä on jotain kadehdittavaa. Että sillä menee loppujen lopuksi vain tosi hyvin, eikös?

Ihan oikeesti, olen periaatteen ihmisiä ja ihmiskunnan asialla. Enkä minä koskaan, mutta kun ne muut.


16 kommenttia:

  1. Sääliä saa ilmaiseksi, mutta kateus pitää ansaita, lesoavat tuolla jossain Pohjois-Euroopassa. Vaikka minä tunnen koko joukon ihmisiä joilla (talous)asiat ovat kadehdittavan hyvin, ja jotka totisesti eivät ole ansainneet sitä, ainoastaan perineet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta sellaisiin ei kannata tuhlata kateutta, koska ovat kuitenkin muuten hyvin onnettomia, koska maailmankaikkeudessa pahuus saa aina palkkansa ja myös laiskuudesta rokotetaan. Mutta tuo sääli! Damn, siinä on toinen henkinen voimavara, josta voisi ammentaa pitkäksikin aikaa sekä blogattavaa että hyvää mieltä yksityiskäyttöön.

      Poista
  2. Kateus on vaarallista silloin jos esim. se mitä toisella on johtaa likaiseen peliin. Olen nähnyt sen pelin vaikutukset ihan omassa elämässäni ja se touhu voi todellakin olla julmaa. Olen myös saanut sivusta seurata sitä, miten kateuden vuoksi, joitain ihmisiä on pitänyt ns. eliminoida (henkisesti), syitä on ollut "sen toisen oikeus ydinperhe-elämään", "oikeus neljänteen(kin) lapseen, kun itse keksi yrittää lasta ensimmäisen kerran 39-vuotiaana" yms. Kateus on usein siis paitsi tyhmää, se on myös rumaa ja likaista, ei missään nimessä kaunista. Kateus on harvoin irrallinen tunne, joka ei johda tekoihin, teot voi olla todella katalia. Jos tarkoitat ihalilua (jonka takana voi olla ns. positiivista kateutta) niin se on eri juttu. Ihminen voi kääntää kateuden ihaluksi, mutta se onkin ihan toinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kateus on inhimillinen tunne, jota ei ihmisluonnosta taida saada poistettua edes prozacilla. Se onkin sitten hyvä kysymys, että mitä sillä kateudella tekee. Antaako sen kuristaa oman henkisen hyvinvoinnin ja sitä kautta myös luovuuden vai kääntääkö voimavaraksi, joka auttaa tähtäämään samaan tai korkeammallekin kuin alkuperäinen kateuden kohde.

      Poista
    2. Pöh. Kommentti hävisi kesken kirjoituksen.

      Olet oikeassa, tunteita ei voi leikata irti, mutta niitä voi työstää.

      Olen kuitenkin eri mieltä siitä, että sen täytyisi johtaa kilpailuun. Luovassa työssä, focuksen tulisi olla teoksessa, eikä siinä mitä joku toinen on tehnyt/tekee. Kilpailutilanteissahan sitä kampittamista sitten vasta tapahtuukin. Luovan työn hedelmien rikkaus ja aito moninaisuus on koko kulttuurin idea, jokainen voi poimia sieltä omat helmensä. Jos taiteen tehtävä on osoittaa paremmuutta muuta tehtyä taidetta kohtaan se ei ole aitoa.

      Monet kyllä on ihan luonnostaan kilpailuhenkisiä, luovaan työhön se itstuu vain todella huonosti, koska luovuus on aika kaukana suorittamisesta.

      Poista
    3. En oikeastaan ajatellutkaan tuossa samaan tai korkeammalle tähtäämisessä kilpailua juurikin siitä syystä, että luovilla aloilla kilpailu ei ole kovin rakentavaa, jos edes mahdollista.

      Vaan pikemminkin sitä, että jos nyt oletetaan minun vaikka kdehtivan kaikkien suomalaiskirjailijoiden menestyksen ruummillistumaa eli Sofi Oksasta, niin sen sijaan, että pistelisin Sofi Oksasta esittävään woodoo-nukkeen tikkuja ja purkaisin turhautumista omiin keskenkertaisiin söherryksiini haukkumalla kirjailijan tuotoksia ympäri Internettiä, minä mieluummin yrittäisin ottaa selvää siitä, mikä on hänen menestyksensa avain ja pyrkisin kokeilemaan samoja metodeja omaan työhöni.

      Esim. itseäni helpotti suunnattomasti aikoinaan tieto, että Puhdistusta oli aikoinaan muokattu ankaralla kädellä, ennen kuin se julkaistiin, koska ymmärsin, että niin upean kirjan takana oli siis lahjojen lisäksi myös raakaa työtä eikä pelkkää ylimaallista lahjakkuutta. Eli sen sijaan, että olisin ryhtynyt parjaamaan kirjaa ja etsimään siitä pilkkuvirheitä, otin esille oman käsikseni ja aloin muokata siitä julkaisukelpoista.

      Poista
    4. Tässä nostat esiin hyvän pointin. Luovassa työssä on kyse aina jossain määrin traditiosta, mikä on enemmänkin, kuin huomionarvoinen pointti. Oppia voi myös toisten tekemisistä, ei vain omista tuotoksista. Mestareiteosta ei saisi kuitenkaan sellaisenaan pitää esikuvana, koska muuten sorrutaan toisintojen tekemiseen, mutta jos erotetaan sisältö ja ammattitaito toisistaan, olet hyvinkin oikeassa.

      Poista
  3. Mainio kirjoitus:)kateudessahan on hyviäkin puolia;se saattaa kannustaa pyrkimään johonkin päämäärään mihinkä ehkä ei kateellisena pyrkisi;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Zeniläinen asennekysymys siis tämäkin :D

      Poista
  4. Poikkeava postaus, hienoa!

    Semanttisesti olen eri mieltä lauseesta "Kateus, tuo henkisistä voimavaroista vähätellyin", kateushan voittaa uusen suomalaisen sanonnan mukaan jopa kiiman, joten sitä ei ole vähätelty.

    Oikea kateus, halu skarpata on toki voimavara, usein "kateus vie kalat vedestä" vai miten se menikään -asenne on pahasta.

    Kateus, kuten mustasukkaisuus tuhoaa, ja on rumaa. Positiivinen amerikkalainen kateus voi olla voimavara. Naapurilla menee hyvin, skarppaan ja minulla menee vielä paremmin.

    Täytyy ymmärtää, että kaikilla ei ole samoja lähtökohtia, joten täytyy luoda mekanismeja, jotka auttavat niitä, joilla juuri nyt ei mene hyvin, sekin voi olla sattumasta kiinni, ja usein onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh, miksi noin hieno sanonta on jäänyt kokonaan pois rajoittuneesta yleissivityksestäni?

      Kateus saattaa hyvinkin olla evoluution suosima tunne ja selvitymismekanismi, ainakin juoruilu on juuri lukemani uutisen mukaan!

      Poista
    2. Kateus on selviytymismekanismi, koska sen avulla laumaeläimet pyrkii pitämään puolensa ryhmässä. Jäänne siis apinoiden ajoilta :-) Kävin ihan lukemassa asiheesta, kun jäi niin vaivaamaan.

      Poista
    3. Sanonta "Kateus voittaa kiiman" saattaa olla 1990-luvulta, myöhemmin yleistynyt, alkuperää en tunne saattaa olla Sarasvuon, tai jonkun muun. Minusta toimiva sanonta, ainakin kateus on voimakas tunne :)

      Poista
  5. Ei minusta pahansuopuus kateudesta aina johdu. Jos on itse kohdellut toisia huonosti ja saa sen takia pahansuopuutta osakseen, se on vain karman lakia:) jotkut, enkä nyt tarkoita sinua, kuvittelevat toisten kadehtivan itseään kun saavat arvostelua osakseen. Joskus se arvostelu voi olla ihan oikeutettua eikä siis kateudesta johtuvaa. Itse pyrin kateutta tuntuessani pikemminkin kehuvan toista vuolaasti, koska en halua että Mua pidetään pikkumaisena kadehtijana. Uskoisin että aika moni toimii näin. Koska arvostelijat voidaan aina tulkita kateellisiksi, vaikka eivät olisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yleisiä periaatteita on vaikea lausua oikein mistään, kun pitäisi aina tapauskohtaisesti käydä läpi ihmisten motiiveja heidän sanoessaan niin tai näin :)

      Poista
  6. Ajatuksia herättävä postaus, kiitos siitä! Kateuttakin näyttäisi olevan vähintään kahta lajia, toinen kannustaa yrittämään enemmän ja toinen on pahansuopaa ja ihmissuhteita tuhoavaa kateutta.
    Jotenkin näin mamma-psykologin perspektiivistä ilmiötä tarkastelleena on ihan kiehtovaa havaita, että tämä ihmismäisyyden yksi ominaisuus ilmenee niin hiekkalaatikko-ikäisillä kuin aikuisilla työikäisilla ihan samoilla oireilla ja melkein samoista aiheistakin ;-)

    VastaaPoista

Kiva kun kävit!