keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Esikoisdekkaristi pääkaupungin humussa

Olin tässä taannoin Helsingin kirjamessuilla. Ensimmäistä kertaa, jos totta puhutaan. Minut oli tuomittu Dekkarilauantain puitteissa järjestettyyn esikoisdekkaristipaneeliin. En siis joutunut istuskelemaan yleisön edessä aivan yksin, vaan seuranani oli onneksi kiinnostaviakin kirjailijoita: Tiina Forssman (Annikki Nissinen selvittää murhan), Jyrki Erra (Kaunasin sivut) sekä Jyrki Heino (Kellari). Haastettalijana oli ammattitaitoinen Tiina Torppa, joka onnistui pitämään puoli tuntia kestäneen esityksen rytmin reippaana. Kysymykset olivat kiinnostavia ja kaikki saivat puheaikaa. Tämä jälkimmäinen asia huoletti minua hiukan, koska parantumattomana lörppönä pelkäsin etukäteen monopolisoivani keskustelua, mutta onneksi haastattelija osasi antaa vuoron jokaiselle.

Vau, kun näkee itsensä kuvassa lysähtäneen perunasäkin näköisenä, ei voi kuin olla tyytyväinen, ettei kuvia ole muista kuvakulmista.




Valmistauduin kirjamessuihin huolella. Aloitin psykosomaattisen, hermoja raastavan jännittämisen noin viikkoa ennen itse tapahtumaa. Kuvaan kuuluivat luonnollisesti kynsinauhojen repiminen, katkonaiset yöunet, epämääräiset vatsavaivat, luulotauti sekä lorvikatarri. Tartutin hermoilun siippaankin, joka ilmensi sitä niin armottomana otsalohkon tulehduksena, että kun paria päivää ennen messuja lapsellekin nousi kuume, päätimme lopulta, että puolet perheestä jäisi Pohjanmaalle potemaan. Onneksi löytyi myös terveitä kannustusjoukkoja, ilman heitä tuskin olisin osannut edes oikealle lavalle. Tai muistanut, että millä nimellä minun olikaan tarkoitus esiintyä, valinnan varaa kun on. Ja myönnän, että aivan erityisen helpottavaa oli nähdä kustannustoimittajani Nina ennen esiintymistä. Hänen sijassaan olisin kieltänyt vakaasti tuntevani epämääräisellä aksentilla sönköttävää esikoisdekkaristia, mutta siinä lieneekin se ero epämääräisellä aksentilla sönköttävän esikoisdekkaristin sekä ammattitaitoisen toimituspäällikön välillä. Ei varmaan ihme, ettei minusta tullut koskaan kustannustoimittajaa, vaikka siitäkin urasta joskus aikoinaan haaveilin.


Tässä Gummeruksen rautaiset ammattilaiset sekä ihanat naiset Eeva viestinnästä sekä toimituspäällikkö Nina. Tuo keskellä kuikuileva linssilude tunki jostain syystä joka kuvaan, en tiedä kuka hemmetti se oikein luulee olevansa.
Mietin tietenkin myös vaatteitani. Kovastikin, koska joku pirulainen oli näemmä käynyt kutistamassa kaikki hynttyyt sekaisessa vaatekaapissani. Epäilen Tyylikkäiden Kirjailijoiden Salaliittoa, joka ei halua minua jostain syystä tyylikkääseen joukkoonsa. Niinpä Suomenmatkaa edeltävänä päivänä tungin lopulta matkalaukkuun ainoan mekon, joka päälleni mahtui. Myönnän, että on pieni mahdollisuus, että vaatteiden kutistuminen voisi johtua stressisyksyyn kuuluneen armottomasta syöpöttelystä. Ensi kerralla aion asentaa vaatekomeron eteen valvontakamerat ja tarkistaa asian. Valvontakameroita ei sen sijaan kaivata jääkaapin edustalle.

Onkohan muilla kynäilijöillä tapana napostella jatkuvasti kirjoittamisen ohessa? Vai onko pahe ainoastaan minun? Saattaa liittyä myös siihen, että kirjoitan kotona aina keittiössä. Samalla voi pitää silmällä hitaasti hautuvia palapaisteja ja kastikkeita. Ja napostella. Onneksi mekko venyy ja paukkuu sen verran, että on varaa nauttia vielä Suomiherkuista alias salmiakista ja pipareista. Niin ja ainahan on keksitty spandeksit ja niiden halpisversiot, joilla voi aina litistää vaatteiden alle ainakin pari kahvilla nautittua munkkipossua.

Tässä messuneitseellinen esikoisdekkaristi ennen kuin hän tiesi, mitä tuleman pitää:

Ollaanpa sitä muikeana. Pian hymy hyytyy, kun messutodellisuus alias järkyttävä ryysis konkertisoituu messuhallissa
Paneelissa oli siis kivaa. Suurin osa kirjailijoista kuitenkin nauttii siitä, että saa puhua vauvelistaan alias kirjastaan. Yleensähän kaikille tutuille tulee sellainen pakokauhuinen ilme, kun esikoiskirjailija lähestyy ja alkaa jankata siitä hengentuotteestaan. Vähän sama kuin uunituoreet vanhemmat, jotka tunkevat kuolasuisen huutosuolensa kuvia kaikkien vastaantulevien silmille. Kirjamessuilla kirjasta lavertelu sen sijaan ikäänkuin kuuluu asiaan. Joten kun ihanat kaverit tulevat katsomaan esikoisdekkaristia, he eivät kehtaa haukotella tämän jutuille kovin näkyvästi. Kun itsehän lähdit, kikkelis kokkelis ja niin pois päin.

Kiertelin messuilla jonkin verran, ostin Pekka Töpöhäntiä lapselle, mutta lähinnä nautin ihmisten tapaamisesta. Pikaisetkin moikkaukset ilahduttivat. Perheenjäsenten ja vanhojen kavereiden lisäksi tapasin blogikavereita. Kiitos teille vielä siitä, että tulitte juttelemaan, vaikka epämääräisellä aksentilla sönköttävä hyypiö olisikin voinut pelästyttää aremmat tiehensä. Myös kustantamon väen tapaaminen on aina tärkeä hetki, ei siitä mihinkään pääse.

Jotta messuilu ei kuitenkaan olisi ollut pelkkää hortoilua sinne sun tänne, istahdin myös kuuntelemaan toista dekkaripaneelia. Tästä joukosta halusin tervehtiä erityisesti Mia Vänskää ja Pekka Hiltusta, koska sen lisäksi, että he ovat lahjakkaita ja vetäviä kirjailijoita, he ovat myös hurjan sympaattisia ja kannustavia ihmisiä. Paneelin seuraaminen oli todella antoisaa yleisön ominaisuudessa.

Vasemmalta oikealle: Pekka Hiltunen, Jukka Niskanen, Mia Vänskä, Paulus Maasalo sekä haastattelija Keijo Kettunen.
Eli kova meno päällä oli pohojalaasflikalla, kun ihimisten ilimoolle hiihti. Muuten kuulumiset liittyvät lähinnä käsiksen kakkososaan. Viimeisiä viedään. Sanamäärä on jo ylittänyt Kuolema sypressin varjossa -dekkarin lopullisen version, mutta turhat hiotaan ja höylätään taas pois, jos ja kun kirja pääsee editointivaiheeseen. mitäänhän ei ole kirkossa kuulutettu, kun käsistä ei ole vielä ehtinyt lukea kukaan muu kuin minä. Tosin ensimmäinen koelukija saa sen käsittelyynsä ensi viikonloppuna. Apua. Pitäkää peukkuja!

Ja hauskaa viikkoa sekä messuilijoille että niille, jotka tulevat sinne vasta ensi vuonna.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Kateus kaunistaa

Kateus, tuo henkisistä voimavaroista vähätellyin. Firenzen oma poju Dante Alighierikin oli kateudelle niin kateellinen, että asetti sen toiseksi vakavimman synnin asemaan heti ylpeyden jälkeen. Pöh, sanon minä. Pelkkää kateellisten panettelua.

Vannon, että olen mieluumminen onnellinen, mutta rikas kuin onneton ja köyhä. Ihan oikeasti, tämä ei ole pelkkää tekopyhyyttä. Jos oikein totta pitäisi valita, niin käsi sydämellä voin taata, että olisin mieluummin älykäs, mutta kaunis kuin tyhmä ja ruma. Tiedän, tiedän, kauneus on katoavaista, kun taas rumuus senkun lisääntyy, mutta hei, minulla onkin arvot kohdallaan. En peräytyisi valintojeni edessä, jos ihan oikeasti tällainen valinnan paikka tulisi. Paitsi ehkä televisiossa, jos tunnustuksesta maksettaisiin tarpeeksi. Koska on ihan ok joustaa joskus periaatteistaan, jos siitä on globaalia maailmantaloutta ja sitä kautta kehitysmaiden ihmisiä hyödyttäviä seurauksia. Koska sitähän se olisi, jos käyttäisin saamani palkkion johonkin kiinalaisten tai intialaisten alaikäisten väkertämiin tamineisiin, koska muutenhan ne vain laiskottelisivat siellä kadulla häiritsemässä joogamatkalta elämyksiä hakevia kunnon turisteja.

Kateellisilla on kuulemma pikkumainen sielukin. Pikkumainen? Kun uutuuttaan kiiltävällä X5:llä ohi karauttava nousukas hymyilee vastavalkaistua hymyään, niin mitä pikkumaista on siinä, että totean, että yöunet ovat öykkärillä varmasti huonolla tolalla, koska omatunto ei taatusti jätä rauhaan kaikkien niitä luontoa tuhoavia pakokaasuja ajatellessa. Eikö tämän ymmärtäminen kerro pikemminkin kyvystä nähdä laajoja kokonaisuuksia pikkuseikkoihin takertumisen sijaan? Kun yöllä kieriskelen sängyssä unta saamatta, minua lohduttaa ihan vietävästi ajatella, että minua ei sentään valvota ökypröystäilyn synnyttämät tunnonvaivat, vaan hyvät syyt, niin kuin huonosti sulava grilliateria tai se parin kuukausipalkan arvoinen käsiveska, joka olisi ihan pakko saada, ja saankin, kunhan luottokorttiyhtiö ei vain taas rupea nipottamaan jotain minimaksuista ja muista kateellisten pikkusielujen tekemistä rajoituksista.

Niin siitä kauneudesta ja älykkyydestä. Tosiasiahan on, etteivät kauneus ja älykkyys mahdu samaan päähän. Tämä ajatus on lohduttanut minua useammankin kerran, varsinkin aamuisin, kun olen joutunut peilin eteen ilman etukäteisvaroitusta. Eikä tämänkään tosiasian toteamisella ole mitään tekemistä kateuden kanssa. Asiat vain nyt sattuvat olemaan näin. Ja ok, joku Hollywood-tähti voi lätkäistä pöytään mensan testituloksen ja yrittää brassailla sillä, mutta hei: ensinnäkin mensan tulokset ovat naapurini kummin kaiman mukaan ostettavissa ja toisekseen, älykkyyshän ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Meinaan, nykyään löytyy sellainen värisuora erilaisia älykkyyden lajeja, että ihan varmasti jopa Yhdysvaltain presidenttiehdokkaat onnistuvat loistamaan ainakin yhdessä. Vaikka kaikkihan tietävät, että täysin turhantärkeillä keksinnöillään ja Nobelinpalkinnonsaajillaan ja avaruudenvalloituksillaan pröystäilevät amerikkalaiset ovat oikeasti tosi tyhmiä, eikä heillä ole mitään suomalaiseen koulu- tai neuvolasysteemiin vertaavaa. Joten olisivat vain hiljaa ja keskittyisivät tunkemaan hampurilaisia nassuun tai paremminkin mustikkapiirakoita, just niin, tyhmien amerikkalaisten tyhmyydestä kertovat kaikenlaiset tyhmät kisailut, niin kuin eukonkanto ja saappaanheitto. Ei kun hetkinen, perutaan äskeinen, koska ne kisat eivät liitykään vissiin typeryyteen vaan pohjoisen rodun älylliseen ylivertaisuuteen.

Meinasi mennä asian vierestä. Siis siitä kateudesta. Niin siis minähän en ole koskaan ollut kateellinen. Tai jos olenkin, niin vain hyvästä syystä, siis sellaisesta, että on oikeastaan ihmiskunnan etu, jos tuon muiden tietoisuuteen ne kauheat puutteet, joita ykskin tyyppi yrittää muulta maailmalta salailla. Teen siis periaatteessa palveluksen, kun juoruan, tai siis anteeksi informoin muita niistä varsin arveluttavista motiiveista, joita tällä ja tuollakin on ollut mielessään, kun on ryhtynyt tätä ja tuota tekemään. Enkä minä muuten, mutta kun yhteiskunnan etu vaatii. Ja ihmiskunnan. Koska minä olen ennen kaikea hyvä ihminen ja ajattelen vain ihmiskunnan etua.

Ihan eettismoraalisista syistä, joita ei kannata tässä lähteä erittelemään, lopulta ehdottaisinkin, että kateus otettaisiin pois sieltä seitsemän suuremman synnin listalta. Ihan oikeasti. Kateudessahan ei loppujen lopuksi ole mitään vikaa. Pitääpä skarppina kaiken maailman ääliöt, jotka luulevat olevansa jotakin parempaa kuin ovatkaan. Ja hei, tämänkin sanon ihan hyvällä, ilman mitään taka-ajatuksia. Turha loukkaantua, täällä vallitsee sananvapaus ja bloggausvapaus ja kunhan saan paavintohelon ymmärtämän pointtini, minkä siltä pikkulasten nipistelyltä ehtii, niin täällä vallitsee myös kateusvapaus.

Kateuttakin voi tietenkin kadehtia. Koska kyllä minua ainakin ottaa päähän, ettei kukaan näe minussa mitään kadehtimisen aihetta, vaan kadehtivat vain jotain hyvännäköisiä,  rikkaita ja älykkäitä. Prrkele. Lyödäänkö vetoa, että jos nyt tästä kadehtimisen puutteesta sisuunnun ja ampaisen lenkille, kirjoitan heti perään rahaa tahkovan pestsellerin ja menen sitten telkkariin puhumaan fiksu... siis... ok, ei kukaan kuitenkaan kuuntele, mitä sanon telkussa, kun kaikki vain kadehtien vahtaavat uutta ehtoista luukkiani, niin enköhän minäkin saa jonkun kadehtimaan itseäni? Ainakin Sofi Oksanen on varmasti tosi kateellinen, koska hän joutuu kirjoittamaan jostain Virosta, kun taas minä voin kirjoittaa Italiasta, jossa on sentään Kolosseumi tai oli ainakin viimeksi, kun tarkistin, italialaisistahan ei ikinä tiedä, että mitä ne keksivät restauroida pilalle, vai mitkä hispaanot siellä yhdessä kirkossa nyt sähläsivätkään.

Mutta siitä kateudesta. Periaatteesahan se on vain merkki menestyksestä, joten kadehtiminen on oikeastaan pelkkä tunnustus. Jos satun heittämään jotain aavistuksen verran pahansuopaa jostain, niin eikö se nyt ole lopulta ihan kiva juttu, kun selvästikin tarkoittaa, että jossain ihmisessä on jotain kadehdittavaa. Että sillä menee loppujen lopuksi vain tosi hyvin, eikös?

Ihan oikeesti, olen periaatteen ihmisiä ja ihmiskunnan asialla. Enkä minä koskaan, mutta kun ne muut.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Täydellinen paisti

Kirjankin aion jossain vaiheessa lukea, mutta nyt otsikko viittaa kirjoittajalle sopivaan ruokalajiin. Itsekseen kasvis- tai lihaliemellä kostutetussa paistopussissa kypsyvä paisti ja lisukkeiksi kuoritut porkkanat, perunat, fenkolit ja punasipuli ovat täydellinen ateria ihmiselle, joka ei ehdi hämmentämään jatkuvasti risottoa tai muuta manuaalisia otteita vaativia ruokalajeja.


Tässä perjantai-illan ateria meidän huushollissamme. Nyt nautin lasillisen Chiantia ja naputtelen koneelle pari lausetta ennen illallista. Rentoa ja herkullisia hetkiä sisältävää viikonloppua kaikille!

torstai 18. lokakuuta 2012

Elämä on

Ehdin pitää puoli päivää kirjoitustaukoa, kun hanat taas avautuivat. Eli suosittelen taukoa hoidoksi kaikille, joilla kirjoittaminen tökkii. Tiedän, että puoli päivää kuulostaa olemattoman pituiselta tauolta, mutta kysymys olikin periaatteesta. Kun ensimmäistä kertaa pariin vuoteen annoin itselleni luvan olla kirjoittamatta, kaikki kirjoittamiseen liittyvät angstit katosivat. Ideoita syntyi ja tekstiä on pukannut taas normaalissa viiden liuskan päivätahdissa.

Pari päivää sitten tosin luulin, että dekkarin kakkososan työstämiseen (olen kiintynyt tähän sanaan) tulisi  uusi tauko osin minusta riippumattomista syistä. Koin pientä emotionaalista vuoristorataa erään lehtijulkaisun vuoksi. Minulta nimittäin kysyttiin kiinnostusta kolumnin kirjoittamiseen. Ensimmäinen reaktio oli se normaali: alkava sydänkohtaus, joka lopulta paljastuikin vain lieväksi paniikkikohtaukseksi. Oireet lienevät aika samanlaisia. Silmissä mustenee, kuuluu vain oman sydämen kiihkeä tykytys, mieleen ei muodostu yhtään kieliopillisesti korrektia lausetta millään kielellä. Mieleen ei muodostu oikeastaan minkäänlaista lausetta. Minustako kolumnisti? Tarkoittaako se, että minun pitäisi kirjoittamisen jälkeen jopa hioa juttu julkaisukelpoiseksi toisin kuin täällä blogissa, jossa painan julkaise-nappia yleensä sen kummemmin pohtimatta, mitähän tälläkin kertaa on tullut söherretyksi? Ei kun siis millaisia maisemia olen sanallisesti lukijoille maalaillut.

Koska kuitenkin onnistuin kirjoittamaan kuulemma lukukelpoisen kolumnintekeleen, saattaa olla, että tässä joskus aivoituksiani näkyy muuallakin kuin blogissa. Ilmoitan sitten ehkä tarkemmin, jos ja kun ensimmäinen kolumni todella julkaistaan. Paino sanalla ehkä.

Nimittäin huomasin juuri, että blogini lukijamäärä alkaa lähestyä hälyttävästi sitä maagista 100 lukijan rajaa. Tämä ei ole välttämättä hyvä juttu, koska jos ajattelen jonkun oikeasti lukevan sepustuksiani, minuun iskee ramppikuume. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa jotain järkevää. Fiksua ja filmaattista. Näistä ajatuksista on yleensä lopputuloksena vain pitkälle venyvä blogitauko. Ei tulisi mielenkään alentaa tasoani kirjoittamalla painavaa ja ajankohtaista asiaa yhtään mistään. Hyvänen aika, jokuhan voisi kuvitella minun oikeasti osaavan ajatella. Parempi keskittyä lentoemolle sopivaan viehkeään hymyilyyn..

Blogikirjoittelu saattaa siis olla heikoilla kantimilla, mutta osaan minä sentään lukea. Vaikkakaan en oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta olen päivittänyt yhdelle blogin sivuista tänä vuonna lukemiani opuksia, tosin en lukijärjestyksessä enkä edes kaikkia. Unohdin aika monta kuukautta sitten koko päivittäminen. Muutama ilta sitten tuumailin, että olisi kiva kirjoittaa ylös tänä vuonna lukemani kirjat ja niin yritin sitten listata ne, jotka sillä hetkellä muistin.

Ensi tiistaina suuntaamme kohti Suomea. Lauantaina 27. lokakuuta esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla Dekkarilauantain Esikoisdekkaristi-paneelissa yhdessä Tiina Forssmanin, Jyrki Erran ja Jyrki Heinon kanssa. Paneelikeskustelu alkaa klo 10.30. Minä olen se, jolla on neilikka rinnassa. Saa tulla nykimään hihasta ja haukkumaan blogia. Tai muuten vain morjestamaan. Kuva olisi kiva yllätys. Ei kun se kuuluikin yhteen toiseen juttuun.

Eipä tässä muuta. Tälläkään kertaa. Pitäkää ittenne ihimisinä!

lauantai 13. lokakuuta 2012

Inspiraatiota Alpeilta


Syksyisiä maisemia Alpeilla


Dekkarisarjan toinen osa alkaa olla loppusuoralla. Jos ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa samaan tahtiin kuin esimerkiksi heinäkuussa, niin ensimmäiset koelukijat saisivat käsiksen selailtavakseen parin viikon kuluttua. Mutta jostain syystä juuri nyt, kun loppusuora alkaa häämöttää, juoni on kasassa ja pitäisi vain naputella ranskalaisista viivoista yhtenäisiä kohtauksia, ei kirjailijattarella olekaan kirjoitusiloa. Minähän olen kirjoittanut aina siksi, että nautin kirjoittamisesta. Joten kun nyt sain omassa nahassani todistaa oikeaksi toisen kirjan, kirouksen (sehän on monille vaikeampaa kuin ensimmäisen kirjoittaminen) niin valitin kirujoitusinnon lopahtamista myös FB:ssä. Luojalle kiitos vertaistuesta! Kiva tietää, että niitä haastavampia hetkiä tulee kaikille. Ja yksi neuvoista tuntui lopulta hyvinkin järkevältä: pidä pientä taukoa. Ja minä pidin. Kuvakollaaseissa kotiseutumatkailumme tulos tänä lauantaina. Toistaiseksi tauko on toiminut. Eilen tekstiä syntyi taustatutkimuksen ohella ja tänään ideoita piti raapustaa muistivihkoon jopa kiemurtelevilla vuoristoteillä.

Castello di Rivoli, Rivolin linna, jossa on esillä nykytaidetta


Tämä alimmainen näkyi FB-kirjailijasivullanikin.

Lauantai kuudessa kuvassa

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mahahaavaa odotellessa

Tapanani on pyydellä säännöllisin väliajoin sekä blogihiljaisuutta että vastaamattomuutta ihaniin kommentteihin. Jatkakaamme siis tällä hyväksi havaitulla perinteellä. Olen yhä hengissä, vaikka liha onkin heikko ja kunto vielä heikompi, kirjailijuus ja elämä ovat todellakin käyneet terveyden päälle, ja kun yhdestä flunssasta on selvitty, toinen pukkaa jo ovesta sisään. Puhumattakaan selkäkivuista, rytmihäiriöistä ja muista keski-ikään liittyvistä kivoista sivuoireista. Suomennettuna kärsin varmaan toisen asteen stressistä ja voin vain toivoa, ettei se puhkea kolmannen asteen burn outiksi. Ei kai sentään, mahahaavakaan ei ole vielä ehtinyt oireilla, vaikka onhan tässä vielä hyvää aikaa ennen joulua.

Stressaamisen ohella kävin syyskuun puolessavälissä piipahtamassa Suomessa ihan muutaman päivän verran, kun Gummerus ja Menaiset järjestivät dekkari-illan Menaisten lukijoille. Etukäteisjännityksestä huolimatta tilaisuus oli hurjan hauska, olisiko se voinut muuta ollakaan, kun haastattelijana oli Baba Lybeck ja vieressäni vastailemassa viidennen dekkarinsa julkaissut Matti Laine? Myös yleisön kysymyksiin oli kiinnostavaa ja haastavaakin vastata, ja yllätyksekseni huomasin hervottomasta hermoilusta huolimatta viihtyväni lavalla mainiosti. Esiintyminen on yllättävän helppoa, kun on rennot kanssaesiintyjät sekä sympatia-aaltoja lähettävä yleisö.

Kiirettä on siis pitänyt, varsinkin kun yritän parhaani mukaan pusertaa dekkarisarjan toista osaa sellaiseen kuntoon, jonka kehtaisi näyttää kustannustoimittajallekin. Juonikuviothan ovat varsin selvät useampaankin osaan, mutta tätä toista kirjoittaessa olen joutunut tekemään enemmän faktapohjaista taustatyötä kuin ensimmäistä osaa varten, ja tutkimustyöhön ja aiheiseen liittyvien kirjojen opiskeluun kuluu yllättävän paljon hyvää kirjoitusaikaa, samalla kun pitää myös olla äiti, vaimo ja välillä aina akkarin kääntäjäkin.

Mitä sitten kuuluu esikoisdekkarille? Ensinnäkin täytyy sanoa, että olen todella otettu ja liikuttunutkin huomiosta, jota Kuolema sypressin varjossa on saanut kirjablogeissa. En todellakaan osannut odottaa, että näin moni sen lukisi ja kirjoittaisi siitä vielä arvion. Kiitos siis kaikille vaivannäöstä, ja tietenkin vielä erityiset kiitokset niille, jotka ovat kertoneet pitäneensä kirjasta niin, että suunnittelevat toisenkin osan lukemista. Se nimittäin auttaa niinä hetkinä, kun kirjoittaminen takkuaa, oli syynä sitten väsymys tai muuten vain uskonpuute.

Ja haluaisin kiittää samalla tavoin myös kaikkia muita lukijoita, jotka ovat antaneet julkisesti tai yksityisesti palautetta, sillä on todellakin kirjoitusmotivaatiota huimasti kohottava vaikutus.

Lehdissä palstatilaa ovat ymmärrettävästi tänä syksynä saaneet enemmän suosikkikirjailijoiden odotetut uutuudet, joten en muutamaa vilausta kummempaa huomiota KSV:lle osannut odottaakaan. Ottaen huomioon nollaa lähentelevän stressinsietokykyni, tätä suurempaa julkisuutta tuskin olisin kestänytkään, eli ainakin tämä asia on mennyt putkeen. Kirjasta on tähän mennessä julkaistu kolme eri lehtiarviota, joista kaksi ensimmäistä kahdessa eri lehdessä, eli yhteensä lehtiarvioita onkin tällä tekniikalla viisi, heh heh. Se viimeisin arvio oli myös kirjailijoiden usein eniten odottama tai siis suomennettuna eniten pelkäämä, eli Hesarin kritiikki, joka julkaistiin viime sunnuntaina. Niin löytämiini blogiarvioihin kuin lehtikritiikkeihin on linkitykset arvioita-sivulla. Olin muuten hurjan liikuttunut myös huomatessani, kuinka moni ihminen on suositellut tuota Hesarin arviota Fb:ssä, otan sen henkilökohtaisena kannustuksena niin Fb-kavereiden kuin ihan tuntemattomien dekkari/Italia -fanien taholta.

Sitä varsinaista lyttäystä vielä odottelen, mutta eiköhän senkin aika jossain vaiheessa koita. Kaikkia ei voi miellyttää, ja kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Niin lukijalla kuin kirjailijalla.

Pyydän anteeksi jo etukäteen, jos en ehdikään vastata kaikkiin mahdollisiin kommentteihin. Saan ne julkaistua sähköpostin kautta, mutta bloggeriin kirjautuminen vaatii jo sen verran aikaa ja energiaa, että kovin stressaavina päivinä se vain jää tekemättä. Kiitän kuitenkin kaikista kommenteista, koska ne lämmittävät ja motivoivat myös bloggaajaa söpertelemään lisää epäkiinnostavia kuulumisia.

Ugh. Esikoisdekkaristi on blogannut. Raikasta ja auringonlämmittämää syksyä kaikille!