perjantai 7. syyskuuta 2012

Maljapuhe

Ahmu kilisteli minun suuntaani ja pyysi pitämään maljapuheen. Säännöt ovat seuraavat: 

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.



1. Kun viime yönä kasvattelin jo entuudestaan huikeaa univelkaani jatkamalla Pekka Hiltusen Sysipimeän lukemista, olin äärimmäisen kiitollinen siitä, että a) kotiovemme saa lukkoon b) maailmassa on yhä paljon mukaansatempaavaa luettavaa. 

Minä keskeytän paljon kirjoja, joten kun löydän sellaisen, joka on pakko lukea loppuun tunnen syvää kiitollisuutta kirjailijalle siitä, että hän kykenee yhä lumoamaan kaltaiseni vanhan kyynikon, joka aivan liian usein alkaa lukiessaan miettiä tekstin rakennetta ja kirjailijan käyttämiä teknisiä ratkaisuja ja kirjan loppuun lukemisen sijaan siirtyy koneelle miettimään omaa työn alla olevaa tarinaansa.

2. Olin todella onnessani eilen, kun ensimmäinen Suomesta lähettämäni kirjapaketti saapui. Mukana oli mm. Piia Kaikkosen Kuoleman varjo, Katja Kaukosen Vihkivedet, Annukka Salaman Käärmeenlumooja, Kristiina Vuoren Näkijän tytär, Hannu Rajamäen Kvanttivaras, Marko Kilven Elävien kirjoihin, Camilla Läckbergin Majakanvartija. Muunmuassa. Ei varmaan tarvitse eritellä sen kummemmin, miksi olen niin kiitollinen paketin saapumisesta?

3. Suomen loman parasta antia olivat ehdottomasti ihmiset. Tapasin muutamia vanhoja ystäviä aikojen takaa, ja nämä hetket, vaikkakin usein pikaiset, olivat hyvin tärkeitä. Muistaessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan ihminen muistaa myös itsensä, kuka löytyy kaikkien elämänkokemuksen kuorruttamien muutosten sisältä.

Sain solmittua myös uusia ihania tuttavuuksia. Tapasin monia ihmisiä oikeastaan vain siksi, että dekkarini on julkaistu. Kuten moni jo tietää ja loputkin arvaavat, minä olen ekstrovertiksi naamioitunut introvertti. Siis samalla, kun sisäinen erakkoni jännittää kovasti uusien ihmisten tapaamista, tuo astetta sosiaalisempi sivupersoonani nauttii suunnattomasti siitä tunteesta, joka syntyy, kun ventovieraista ihmisistä tulee vähintäänkin hyvänpäiväntuttuja. Lisäksi sain napattua itselleni materiaalia tulevien kirjojen henkilöhahmoihin. Osalle olen tunnustanutkin, että aion käyttää häikäilemättömästi hyväkseni täysin subjektiivista ja epäreilua tulkintaani heidän persoonistaan. Useimmille en kyllä tunnusta mitään. Eivätkä he varmaan itseään kirjan sivuilta lopulta tunnistakaan, sen verran pahasti ekstrovertiksi naamioitunut introvertti tekee heille vääryyttä tulkinnoissaan.

4. Annan taas spesiaalikiitokset siipalleni, joka tässä 9 yhteisen vuoden aikana on oppinut tuntemaan minua varsin hyvin. Hän tietää, kuinka tärkeää kirjoittaminen on minulle ja tekee parhaansa auttaakseen minua tavoittamaan viikottaisen liuskapäämääräni. Mikä tarkoittaa muunmuassa tyttären viemistä pyöretkille ja sisäleikkipuistoihin niiden ulkotiloissa sijaitsevien ohella samalla, kun mamma naputtelee koneelle murhamysteereitä.

5. Elämänkokemus on tuskallista saavuttaa, mutta ah kuinka palkitsevaa onkaan huomata, että myös niistä kivuliaimmista ja noloimmista kokemuksista on hyötyä jossain vaiheessa elämää. Kaksikymppisenä minua uhkasi pahasti kokemuksellinen näivettyminen keskiluokkaiseen oravanpyörään, mutta tempaisin itseni ajoissa irti, ja tässä sitä ollaan: tutkintoja on kesken peräti kaksi kappaletta, työpaikkoja ja poikaystäviä olen vaihtanut kuin Uuno Turhapuro aluspaitojaan. Lapsia, aviomiehiä ja julkaistuja kirjoja sen sijaan on kertynyt vasta yksi kappaletta kutakin, mutta voi pojat millaista materiaalia minulla on koossa tuleviin käsikirjoituksiin.

Minähän EN ole hyvä noudattamaan sääntöjä, mutta sitäkin lahjakkaampi rikkomaan niitä. Parin rivin puheesta tuli siis parin tunnin vuodatus. En usko, että kukaan jaksoi lukea tätä tarinointia loppuun ehkä äitäni lukuunottamatta (terkkuja vaan <3) mutta lähetänpä kippiksen, kulauksen ja maljapuhepyynnön seuraavien bloggaajien suuntaan: 

Marke , Anne, Helmi Maaria, J.S. Meresmaa ja Kristiina V., odotamme virtuaalihuitikkaa ja sen seurauksena syntyvää maljapuhetta!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Arvonnan voittajat

Minulla oli suunnitelmissa leikellä lappusia, kirjoittaa niille arvontaan osallistuneiden nimimerkit ja antaa lapsen toimia onnettarena. Koskapa neiti kuitenkin nukahti (toisen kerran koko Suomen loman aikana) vaarin syliin päikkäreille kaksikon katsoessa formuloita ("Tylsää", oli neiti sanonut ja simahtanut jo ensimmäisen kierroksen aikana, sorry, Kimi), jouduin noudattamaan voimaeläimeni laiskiaisen kehotusta ja suorittamaan arvonnan internetin randon number generatorin avulla ja valitsemaan voittajan kommenttien järjestysluvun mukaisesti. Koska osallistuneita oli kuitenkin niin paljon, päätin arpoa lopulta kolme kappaletta Kuolemaa sypressin varjossa.

Voittajat ovat Sugar, Pihinainen sekä MissJenny.

Ottaisitteko mahdollisimman nopeasti yhteyttä sähköpostitse veravala@gmail.com

niin saan kirjat postiin.

Onnea voittajille, ja häviäjille lohdutus, etten minäkään ole koskaan mitään missään arvonnassa voittanut. Kieltäydyn siltikin pitämästä itseäni tai teitä luusereina.

Mutta kirjastoistakin KSV:tä löytyy, vaikka ainakin Hesan seudulla onkin kuulemma yli sadan kirjan varausjono, mikä periaatteessa tietenkin kertoo kiinnostuksesta ja on kivaa, mutta toisaalta kertoo myös siitä, ettei kirjaa ole taidettu tilata kirjastoon aivan kysynnän mukaisesti.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Kirjailijuus käy terveyden päälle

Niin, sitähän luulisi, että kirjoittaminen on leppoisaa puuhaa: istuskellaan pyjamassa koneen äärellä ja hörpitään kahvia. Ok, sitähän se kirjoittaminen onkin. Mutta vaikeudet alkavat, jos kirja päätetään kustantaa.

Jo kustannussopimuksen saaminen aiheuttaa ongelmia. Tunteet vaihtelevat euforiasta orastavan psykoosin epäilyyn: ehkä saamani puhelu olikin pelkkä liian pitkäaikaisen haaveilun ja vähäisten yöunien aiheuttama hallusinaatio? Todistajiakaan ei ollut paikalla. Onneksi kotiin saapuu ennen pitkää myös itse sopimus kustantamon kuoressa, ja vaikka siippa ei suomea osaakaan, hänkin kykenee tavamaan kustantamon nimen kuoresta ja arvelee, ettei pelkä hylky olisi niin monen sivun pituinen. Unettomia öitä elämänmullistus kuitenkin tuo tullessaan.

Sitten alkaa stressi, kun pitää ottaa kuva kirjan sivuliepeeseen. Ei ole mitään sopivia vaatteita, tukka on kamalan näköinen ja ihan varmaan otsaan ilmestyy kaamea näppylä juuri ennen kuvaa. Jälleen unettomia öitä, eikä kuvaaja edes suostu retusoimaan pois tummia silmäaluksia tai kuvausten aiheuttaman stressin aikaansaamia ryppyjä silmien ympäriltä.

Sitten pitää ruveta jännittämään Gummeruksen Kukanpäivän juhlaa, jossa joudun nolaamaan itseni 200 ventovieraan edessä. Stressivatsa alkaa temppuilun noin viikkoa: paino putoaa kahdella kilolla muutamassa päivässä. Joudun jopa tiputukseen lievän nestevajauksen vuoksi.

Alkaa kauhuelokuvaa muistuttava editointikierros: kustannustoimittaja on säälimätön, sillä häntä kiinnostaa vain mahdollisimman hyvä lopputulos. Jälleen unettomia öitä ja stressivatsa. Jokainen sana on punnittava ja painavaksi havaittava, ennen kuin se pääsee kirjan sivulle. Liian monet sanat havaitsen köykäisiksi, väliin mielen valtaa epätoivo: voiko tekstistä löytyä vielä tsiljoonannenkin lukukerran jälkeen käänteinen sanajärjestys. No, pirulauta, pohjalainen sisuuntuu, ja niin ne viimeisetkin käänteisyydet kiepautetaan suomen kielen mukaisiksi.

Aah, vihdoin stressi hellittää, ja pääsen takaisin siihen lempipuuhaani: koneen äärelle istumaan pyjamassa kahvikuppi vieressä. Tekstiä syntyy niin, että läppis kuumenee. Jippii, elämä on taas elämisen arvoista.

Sitten painajainen alkaa taas: kirja on tulossa ulos painosta. Ja menossa kirjakauppoihin. Ja päätymässä ihmisten luettavaksi. Siis ihan oikeiden ihmisten, joilla on ihan oikea mielipide kirjasta. Paniikki. Sydämen tykytystä, unettomuutta, tummia silmänalusia ja stressivatsa. Laihdun taas puolitoista kiloa muutamassa päivässä.

Ensimmäinen haastattelu. Ensimmäiset kuvat. Ensimmäinen radiohaastattelu. Ensimmäiset blogiarviot. Ensimmäiset lehtiarviot. Ensimmäinen julkinen esiintyminen kirjailijatilaisuudessa. Hoipun hermoromahduksen partaalta jälleen puolityyneen mielentilaan. Ilmeisesti kirjassa on jotain hyvääkin. Kukaan ei kehtaa haukkua sitä täysin lyttyyn. Useimmat väittävät, että haluavat lukea seuraavankin. Ensin myhäilen tyytyväisenä: julkaisua edeltävän kirjoitusputken aikana olin kehittänyt kakkososaan muutamia elementtejä, joita pari kriitikkoa oli jäänyt kaipaamaan ykkösosasta. Mutta sitten tulee pari niin positiivista arviota, että menen jälleen puihin. Äh, vihaavatko nämä nyt sitten kakkososaa, koska siellä on mahdollisesti enemmän jännitystä ja erotiikkaa? Yritän olla ajattelematta enää yhtään kenenkään mielipiteitä kirjasta ja palata alkuperäiseen ohjelmaan, jossa viiden dekkarin juonet ja niitä yhdistävän taustajuonen eteneminen on jo valmiina. Minun ei tarvitse kuin naputella tarinat koneelle. Saan nukuttua taas pari yötä normaalisti.

Sitten viimeinen niitti: kustantamon järjestämä "virkistyspäivä" kirjailijoille. Olen innoissani. Minulla ei ole ollut koskaan yrityksen järjestämää virkistyspäivää. Koulutuspäiviä iltajuhlineen kyllä, mutta ihan oikeaan kesätapahtumaan en ole koskaan osallistunut. Luvassa on jalkapalloa, saunomista, uimista ja illanviettoa. Olen niin innoissani, että saavun jalkapallokentälle etuajassa. Kenttä vaikuttaa tyhjältä, mutta kun katselen ympärilleni, huomaan laidalla kaksi hahmoa, jotka vilkuttavat minulle. Toinen huutaa: Ciao bella! Hymyilen, hepun täytyy todellakin olla jo entuudestaan tuttu, kun tunnistaa minut italiansuomalaiseksi.

Lähestyn kentän laidalla istujia ja arvioin heidät ulkoisen habituksen ja letkeän elämänasenteen perusteella runoilijoiksi. Juttu luistaa, ja miesten välissä olevasta Alepan keltaisessa kassista tarjotaan alkudrinkkiä minullekin. Ensin hämmästyn: on melko aikaista aloittaa hiilihydraattitankkaus, kun muita ei ole vielä paikalla. Kieltäydynkin kohteliaasti, mutta suon toki toisille inspiraation haun myös nestemäisessä muodossa. Tästä syntyy vielä ajankestävää runoutta, epäilen, kun huomaan kuin hartaasti toinen hemmoista keskittyy inspiraation lipittämiseen. Todella ystävällistä porukkaa nämä runoilijat, ajattelen. Olen hieman arastellut kustannusmaailmaa, mutta kaksikko oon ottanut minut todella lämpimästi vastaan ja jutustelee hilpeinä mukavia.

Muutaman minuutin kuluttua kentälle alkaa saapua lisää porukkaa. Tunnistan kustannustoimittajat ja kustannuspäällikön. Ihmettelen, miksi he eivät tunnista kahta runoilijaa. Lainaavat kyllä kustantamon palloa, kun miehet haluavat hiukan pallotella. Alan ymmärtää runoilijoiden kuuluvan ihan eri kustantamon kaartiin siinä vaiheessa, kun he horjuvat paikalta pois, Alepan kassi tarkasti käteen kiinnitettynä. Myötätunto herää, kun katson kaksikkoa, joka kävelee toisiaan tukien pois. Tarvitaan lopulta niin vähän muuttamaan ihmiskohtaloa. Runoilijasta voi tulla rantojen mies yhden ainoa hylyn vuoksi, tai sitten rannoille tarkoitetusta miehestä voikin tulla runoilija vain siksi, että hänen kokoelmansa sattui osumaan kustannustoimittajan pöydälle juuri oikeaan aikaan. Mielessäni toivotan herroille lämpimiä öitä ja vapaata tilaa kodittomien asuntolassa. Ja ymmärrän, että olen naurettava tyhjän valittaja tyhjän nauramisen ohella: minullahan on kustannussopimus, ja jaksan nurista jostain stressivatsasta.

Sitten kentällä alkaakin olla tarpeeksi populaa jalkapallomatsia varten. Sitähän luulisi, että kirjailijat ja kustannusalan ihmiset ovat kalpeita ja heiveröisiä lälläreitä, jotka eivät tunnista palloa pyöreäksi. Hah! Täällä pelataan ihan tosissaan. Suostun maailivahdiksi vain sillä ehdolla, ettei kukaan suutu, kun väistän kohti tulevaa palloa. Yhden kudin torjun vahingossa jalallani, mutta toinen livahtaa taakseni. Vaadin päästä pois maalista, minun on suojeltava geelikynsiäni. Toiveeni toteutuu, ja sitten huomaankin juoksevani itseäni maitohapoille pallon perässä. Aina pallon tullessa kohti suljen silmäni, kyykistyn ja toivon parasta. Onni on minulla myötä, eikä pallo osu minuun kertaakaan. Onnistun jopa huitaisemaan sitä muutaman kerran jalallani. Pallo on yllättävän kova, ja epäilen reiteni venähtävän potkun voimasta.

Ottelun jälkeen olo on kuin hakatulla. Joka paikkaan koskee. Nilkutan muiden joukossa saunalle. Pakotan itseni uimaan viileässä merivedessä, koska uskon kylmän tekevän hyvää tulehtuneille lihaksille. Huom! Minulla ei ole vaikeuksia juosta puolimaratoonia tasaisella vauhdilla. Mutta fudiksen pelaaminen kirjailijoiden kanssa on ihan eri urheilua, huomaan. Että se siitä rautaisesta kunnosta. Päätän ehdottaa kustantamon ideapoksiin ensi vuoden virkistyspäivän teemaksi biljardia tai penkkiurheilua. Tai no ei ehkä biljardia, koska onnistuisin todennäköisesti tökkäämään itseäni tikulla silmään. Mutta voisin oikein mainiosti istua kentän laidalla katsomassa, kun muut puuskuttavat itsensä uuvuksiin.

Illanvietossa kivut unohtuvat. Vain sielu kipuilee, kun muistelen murskatappiotamme vastapuolelle. Onneksi kustantamo tarjoaa hengenravinnon lisäksi myös sitä oikeaa, jonka ansiosta tappion tuska alkaa hellittää. Ja kustantamon porukoiden sydämellisyys ja mukavuus saavat vanhenevan kropan krempat ja kivut tuntumaan pikkujutuilta. On mahtavaa tutustua uusiin kirjailijoihin. Mukana on niin tämän vuoden esikoiskirjailijoita kuin vanhoja konkareitakin. Puheenaiheet vaihtelevat hyvinkin kirjallisista vähän asian vierestä sivuaviinkin. Kunnioitan mukanaolleiden yksityisyydensuojaa sen verran, etten paljasta tarkkoja puheenaiheita, mutta ainakin loppuillasta saattoi hiilihydraattitankkauksen ja inshpiraation ansiosta syntyä parikin ideaa tuleviksi kirjallisiksi mestariteoksiksi. Ainakin ne tuntuivat siinä vaiheessa iltaa varsin nerokkailta.

Aamulla edellisen illan tajunnavirtaa on hiukan vaikeampi hahmottaa. Joka paikkaa särkee, ja mietin olenko joutunut taksijonossa tappeluun, vai oikein tottako pelkkä jalkapallomatsi on saanut aikaan kokoon kiertyneen olemuksen ja mustelmia sääriin. Päätä ei sentään särje, joten teen johtopäätöksen, jonka mukaan inshpiraatiota on tullut kuitenkin nautittua vain kohtuullisessa määrin täydellisen eteläeurooppalaiseen tyyliin. Mutta ai saameri, kun lihaksia särkee. Todellakin, kirjailijuus käy terveyden päälle. Ensi vuonna: penkkiurheilua.

P.S. Lämpimät kiitokset uusista blogiarvioista Lumiomenalle ja hedille <3