sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Rakkaudesta ruokaisiin murhiin (Torinossa)

Saimme tärkeitä vieraita luoksemme, kun mieheni Bolognassa asuvia sukulaisia tuli käymään. Olen ennenkin maininnut, että anoppini lisäksi myös mieheni tädit ovat olleet suuria inspiraationlähteitä kyökkiorjan urallani. Mieheni suku on siis alunperin Emilian maakunnasta, joka noin yleisellä tasolla tunnustetaan Italian kulinarismin kehdoksi. Siis kun puhuu italialaisen kanssa ruoasta, hän kehuu tietenkin aina oman maakuntansa ruokaa maan parhaaksi, mutta kaikki myöntävät Emilian olevan selvä kakkonen, mikä ainakin formulapistein laskettuna nostaa Emilian tietenkin koko maan ykkösalueeksi, mitä herkutteluun tulee. Emiliasta ovat kotoisin myös monet suomalaisten tuntemat herkut parmankinkusta parmigiano-reggianoon ja Barillan pastaan ja pastakastikkeisiin. Jälkimmäisiin ei tosin turvaudu Italiassa kukaan muu kuin joku suomalainen maahanmuuttaja ensimmäisinä italianvuosinaan, luulen ;)

Kaikki iphonella ottamani kuvat ovat jostain syystä vähän vinoja

Tuli tälläkin kerralla rupateltua tätien kanssa ruoanlaitosta. Mikä oli oikein hyvä, koska minulla olikin seuraavaksi kirjoitettavana ruoanlaittokohtaus. Dekkarisarjan päähenkilö Arianna on perinyt minulta rakkauden ruoanlaittoa kohtaan. Minusta dekkareissa pitää olla ruoka- ja /tai ruoanlaittokuvauksia. Niitä oli Viisikoissa, niitä on Kalle Mestarietsivässä, P.D. Jamesin Adam Dalgliesh on varsinainen herkkusuu, Patricia Cornwellin Kay Scarpetta rakastaa ruoanlaittoa ja mitä olisivat Donna Leonin dekkarit ilman kuvauksia Brunettin perheen aterioista? Dekkarigenre nojautuu pitkälti perinteisiin. Ruokakuvaukset luovat turvallisen hengähdystauon jännittävämpien kohtausten keskelle.

Torinossa käppäillessä ei gelato tai paninit ole ainoita välipaloja. Varsinkin helteellä maistuu myös tuore hedelmäsalaatti.

Itse innostuin ruoanlaitosta oikeastaan vasta, kun aloitin seurustelun mieheni kanssa. Olin asunut Italiassa jo sen verran monta vuotta, että ymmärsin tien italialaisen miehen sydämeen kulkevan ihan oikeasti mahan kautta. Tietenkin tosi hemaisevat tapaukset saavat anteeksi myös ruoanlaittokyvyn puutteen, mutta meilel tavallisille kuolevaisille ainoa tapa saada mies harkitsemaan yhteistä tulevaisuutta on soppakauhan ottaminen kiltisti käteen. Ensin keräsin reseptejä lentoemäntä- ja stuerttikollegoilta ympäri Italiaa, sitten siirryin kokeilemaan respetikirjojen ja lukuisten Italiassa myytäviä pelkkään ruoanlaittoon erikoistuneiden lehtien pariin. Kun olin treenannut tarpeeksi, uskalsin kysellä vinkkejä anopilta ja mieheni tädeiltä. Hehän eivät osaa sanoa mitään desimääriä tai ruoanlaittoaikoja 10 minuutin tarkkuudella, vaan luottavat silmiinsä ja makuaistiinsa. Mausteita on tarpeeksi sitten, kun kastike maistuu hyvältä.

Torino on kuuluista holvikaarin katetuista pylväskäytävistään.

Sittemmin huomasin, ettei ruoanlaitto ollutkaan enää pelkkä velvollisuus, vaan suorastaan nautin siitä. Tähän tilaan pääseminen vaati kuitenkin pitkän tien. Aivan alussa kiristelin hampaitani ja purskahdin itkuun, kun raviolit eivät onnistuneetkaan niin kuin toivoin. Mutta purin hammasta ja jatkoin sinnikkäästi kokeilujani. Hetken kuluttua mies kehuikin, että teen muutamia ruokalajeja paremmin kuin hänen tätinsä. Sitten ylsin sille korkeimmalle tasolle, jolla kokataan paremmin kuin miehen oma mamma. Ja nykyään tädit kysyvät aina silloin tällöin reseptejä myös minulta. Ihan hyvin poropeukalolta, jonka ensimmäinen kuivakakku ristittiin "kumikakuksi" johtuen sekä ulkonäöstä, pompahtelevasta koostumuksesta että mausta.


Nykyään minä nautin ruoanlaitosta. Tottakai korpeaa huhkia hellan ääressä, jos olen väsynyt, kipeä tai kiireinen. Mutta jos aikataulut pitävät ja suunnittelen ruoanlaiton etukäteen, se on minusta vain mieluisaa puuhaa. Kun lapsi oli aivan pieni, ruoanlaitto oli myös suoranainen hengähdystauko, se oli sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Sittemmin ruoanlaitosta on tullut samankaltainen inspiraationlähde kuin juoksusta ja kävelystä. Usein saan suunniteltua juonta tai henkilöhahmoja eteenpäin juuri kyökin puolella. Pilkon kasviksia ja saan niitä kuuluisia välähdyksiä, joiden myötä jokin aiemmin vaivannut pulma näyttää selviävän kuin itsestään. Ja tämän ominaisuuden olen lahjoittanut myös dekkarisarjan päähenkilölle Ariannalle. Hänkin pohtii ja punnitsee asioita ruokaa laittaessaan, ja aina silloin tällöin hänelle valkenee juuri ruokaa laittaessa asioita, jotka siihen saakka ovat pysyneet hämärinä.

Torinossa on paljon kivoja katukahviloita
 Ruoanlaitosta Torinoon: kiertelimme Italian aikaisempaa (ensimmäistä) pääkaupunkia turisteina. Tykkään Torinosta, vaikka se ei toki Rooman veroinen olekaan. Mutta historiaa Torinostakin löytyy, ja jokin katumaisemassa muistuttaa minua Pariisista, kolmannesta lempikaupungistani Rooman ja New Yorkin ohella.






Jos aika antaa myöden, panen tänne myös muutamia kuvia niistä Torinon nähtävyyksistä, joita olemme käyneet töllistelemässä, kuten tässä yläpuolella näkyvää kuninkaanlinnaa.

Hyviä sapuskoita uudelle viikolle toivottaa

Kyökkiorja

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Tutkimusmatkalla Roomassa

Dekkarisarjan toinen osa oli heinäkuun puolessa välissä jo siinä pisteessä, että tuskailin, kun yritin puristaa itsestäni koneelle eläviä, aistivoimaisia kuvauksia helteisestä Roomasta. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu suurimmaksi osaksi Tolfan pikkukaupunkiin, ja sitä kirjoittaessani olin onnellisessa asemassa: oli helppo kuvailla kesäistä maaseutua, kun olin viettänyt siellä viimeiset neljä vuotta ja kävimme siellä kesäisin lomalla vielä Torinon seudulle muuton jälkeenkin.

San Pietro Pinciosta nähtynä

Piazza del Popolo Pinciosta nähtynä


Mutta toinen osa sijoittuu suurimmaksi osaksi Roomaan, jossa päähenkilö Arianna asuu vakituisesti, ja jossa hänellä on etsivätoimisto. Asuin Roomassa kahdeksan vuotta ja olen toki käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti siellä vielä maaseudulle muuton jälkeenkin, onhan Rooma vain tunnin ajomatkan päässä Tolfasta. On kuitenkin eri asia käydä jossain paikassa päiväseltään pikaisella turistikierroksella kuin verestää muistoja niin, että kykenee välittämään eri paikkojen tunnelmat toisille elävinä eikä pelkkinä turistioppaasta kopioitavina kuvauksina.

Roomalaisten kattoterassit ovat ihania


Oman haasteensa kesäiselle tutkimusmatkalle Roomaan tuo näännyttävä helle, jossa tarpominen ei ole herkkua aikuiselle, 3v. lapsesta puhumattakaan. Mieheni ansaitsee super-aviomiehen tittelin kärsivällisyydestään. Hän on pohjoisitalialainen, eikä oppinut 15 Rooman seudulla viettämänsä vuoden aikana edes sietämään Roomaa ja sen elämäntyyliä. Myönnettävä on näin kolmen Pohjois-Italiassa vietetyn vuoden jälkeen, että eroja löytyy. Minulle paluu Roomaan oli ihana, nostalginen matka myös omaan nuoruuteeni ja niihin elämänvaiheisiin, jolloin aikuinen identiteettini on suureksi osaksi muokkautunut nykyiselleen. Miehelleni 35 asteessa kävely (uhmaikäiseksi tosin yllättävän lungisti ottaneen) Neidin ja puolet ajasta omituisesti ääneen mumisseen ja keskelle tietä muistiinpanoja kirjoittamaan pysähtyneen vaimon kanssa tuntui varmaan joltain karman rangaistukselta edellisessä elämässä tehdyistä tihutöistä.

Villa Torlonia oli Mussolinin Rooman kämppä


Onneksi mieheni on kuitenkin jaksanut osoittaa tukensa kirjoittamiseni kanssa niin myötä- kuin vastamäessä. Kirjoittaminen on jo niin vaativaa hommaa, että ellei puoliso jaksa tukea urakassa täysillä, tulee kirjoittamisesta kivireen vetämisestä, enkä totta puhuen tiedä, pääseekö taakan kanssa kovinkaan pitkälle. Sama homma varmaan missä tahansa aikaa ja energiaa vaativassa työssä: joustavuutta vaaditaan koko perheeltä. Minä olen saanut joustaa toki oman osuuteni miehen reissatessa pitkin maailmaa ilman mitään järkeviä aikatauluja. Vastavuoroisuus lienee avainsana avio-onnesta puhuttaessa.

Protestanttinen hautausmaa on must nähtävyys kaikille kalmanhajusta innostuneille. Kuten kuvasta näkyy, sypressi on Italiassa suosituin hautausmaapuu, sillä on parassiitteja loitontavia vaikutuksia. Sypressi siis yhdistetään myös kuolemaan, ja siitä syystä se esiintyy myös esikoisdekkarin nimessä.


Aviollisista hempeilyistä takaisin kirjoittamiseen. Reissu onnistui yli odotusten, siis kirjoittamisen kannalta. Kuten kuvista näkyy, vietimme aikaa lähinnä turisteja vilisevän centro storicon muurien ulkopuolella. Mutta sain paljon materiaalia sekä juonen että kuvausten kannalta. Kirjoittaminen saikin taas uutta kicksiä, jopa siinä määrin, että esikoisen ilmestyminen joskus 10 päivän päästä on meinanut paikoin unohtua! Vaan eiköhän se taas putkahda mieleen Suuren Päivän lähestyessä...

Okei, myönnetään, nuo ekat kuvat olivat sellaisia sievisteltyjä turistiotoksia. Pannaan nyt tähän loppuun mallia siitä, missä me oikeasti kiertelimme Roomassa...


En viitsi panna tähän kuvia kaikista narkkareista ja muista Testaccion katukuvaan olennaisena osana kuuluvista pittoreskeistä kohteista. Sanotaan vain, että ihan joka paikkaan en olisi lapsen kanssa mennyt, jos kirkkaan keskipäivän sijaan olisi ollut ilta tai yö. Centro storicossa sen sijaan on turvallista liikkua myös pimeällä, ja lapsi innostuikin ihan mahdottomasti Campo de Fiorin ja Piazza Navonan yöelämästä ja erityisesti katukauppiaiden myymistä neonvärisistä, lentävistä hyrristä.


Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin...

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Alassion varjoisat kujat

Siltä varalta, että blogin lukijoissa olisi Italian lomasta innostuneita, julkaisen lisää kuvia Alassiosta.


Alassiossa on varsin kuvauksellisia pikkukujia.





Alassion muuri on yksi kaupungin kuuluisimmista nähtävyyksistä. Siihen on kiinnitetty satoja laattoja, joissa on sekä italialaisten että ulkomaalaisten kuuluisuuksien nimikirjoituksia. Ei, en ole niin sekopää, että olisin käynyt rustaamassa omaani Vittorio de Sican ja Geronimo Stiltonin väliin.





Alassio by night. Italiassahan myös lapset riekkuvat yömyöhään valveilla, joten on ihan normaalia, että koko perhe viettää iltaa yhdessä. Normaali illankulku on rannalta kotiin suihkuun, sitten aperitiiville, josta mennään kävelylle auringonlaskua ihailemaan. Jonka jälkeen juostaan kipinkapin ravintolaan illalliselle, kirotaan, kun parhaat paikat on jo viety, mutta tyydytään sitten ahtaaseen nurkkapöytään, koska ruoka on niin satumaisen hyvää. Tai vaihtoehtoisesti ollaan viisaita ja varataan merinäköalapöytä jo etukäteen ennen aperitiivia. Illallisen jälkeen on kiva kävellä vielä ympäri kaupunkia ja pimeää hiekkarantaa ja kuunnella livemusiikkiesityksiä, joita Alassiossa on kesäiltaisin suunnilleen joka toisessa ravintolassa.



Loppuun photoscapella tekemäni kollaasi aperitiiville parhaimpiinsa pukeutuneesta linssiluteesta. Oli niin kiva poseerata, kun kalpeaihoisena ja mustassa puvussa olen aivan seepraraitojen värinen :)

 Huomatkaa" karppaajan" terveellinen aperitiivilisuke: sipsit. Sekä lentoemännänhymy, joka saattaa jumiutua naamalle vanhasta tottumuksesta tuntikausiksi. Onneksi mieheni on tottunut siihen, eikä säiky sitä enää, paitsi ehkä jos en saa virnettä edes yöllä pois. Aika pelottavaa, jos yöllä vessasta palatessasi näkisit tälla tavalla hymyilevän naisen, vai mitä? Puuttuu vain, että tarjoaisin juotavaa ja suolapähkinöitä.

Toivotan kaikille paljon (aitoja) hymyilyn aiheita uudelle viikolle!