keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kiittämättömyys on äitiyden palkka

Tuli ulkosuomalaisten nettiryhmässä puhetta äitiydestä. Ja kiitollisuudesta. Ja uhrautuvaisuudesta. Pidän kiitollisuuden odotusta yhtenä äitiyden suurimmista ansoista. On niin helppoa odottaa, että joku kiittäisi, kun vaihtaa vauvalle 5. kakkavaipan saman yön aikana. Tai kun herää 15. kerran saman yön aikana. Kun siivoaa puklut tai soseet lapsen kasvoilta, rinnuksilta, vaatteista, syöttötuolista, syöttötuolin pehmusteista, syöttötuolin ympäriltä lattialta sekä hiukan sieltä sohvan takaa 10. kerran samalla viikolla.

Olimme taas kauneuskävelyllä.
Äidit sen jo tietävätkin, että kiitosta on turha odottaa. Itse havahduin tähän tosiasiaan vauvavuoden aikana. Mieskään kun ei aina päässyt kiittelemään, koska vietti reissussa 20 päivää ja yötä kuukaudessa. Minä vietin ensimmäisen äitienpäiväni kahdestaan vauvan kanssa. Kukaan ei tuonut aamiaista sänkyyn. Tai siis no, minä tarjoilin kyllä 3 kuukautiselle vauvalle aamiaisen sängyssä. Ja aika monta muutakin ateriaan. Mutta kiitosta en vauvalta saanut. Ensimmäisten viikkojen aikana pieni egoisti ei edes hymyillyt takaisin. Oli aika karua tajuta, ettei kukaan tule koskaan kiittämään minua yöheräilyistä. Tai vaippojen vaihtamisesta. Päinvastoin, minun pitää olla kiitollinen siitä, että on ollut pylly jota pestä ja suu, jota ruokkia.


Jossain tunnin kestävän nukuttamisen ja kymmenen minuuttia kestäneen uudelleen nukuttamisen välissä se sitten valkeni: minun on kiitettävä itse itseäni. Eikä missään tapauksessa ajauduttava tilanteeseen, jossa odotan kiitosta lapseltani. Tyytyväisyys on haettava jostain muualta, ei kiitoksesta, jota ei koskaan tule. Yllättävää kyllä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, huomasin lapsen kehityksen olevan se suurin kiitos. Kun näin, että lapsi on onnellinen, saatoin nostaa hännän itse ja todeta, aivan mönkään ei ole mennyt tämäkään päivä. Kun annan lapsen kasvaa omaksi itsekseen, kun annan lapsen olla oma itsensä, kun hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, siis juuri sellaisena, väliin mankuvana, väliin hermostuneena, niin kovin usein iloisena ja hauskana, niin silloin voin kiittää itseäni siitä, että annan lapselleni mahdollisuuden kasvaa.

Antaa kaikkien kukkien kukkia.
Miksi sitten niin moni vanhempi odottaa kiitollisuutta lapsiltaan? Miksi on niin vaikea tyytyä siihen, että vanhemmuuden tyydyttävin palkka on lapsen onnellisuus. Lapsen kehitys. Lapsen kypsyminen itsenäiseksi, kykeneväiseksi ihmiseksi. Miksi on niin vaikea hyväksyä, että äidin tärkein tehtävä tässä maailmassa on tehdä itsensä tarpeettomaksi?

Uhrautuminen. Jostain syystä moni äiti kokee sen osaksi äitiyttä. Ja kun ihminen uhrautuu, hän odottaa kiitosta. Ja kiitollisuutta. Ja pian muut ovat kiitollisuudenvelassa.

Entäpä, jos äiti päättäisi olla itse vastuussa omasta onnellisuudestaan? Jos onnellisuus ei enää riippuisikaan lapsista tai miehestä tai muista sukulaisista tai tuttavista. Vaan ainoa ihminen, joka päättää yksilön onnellisuudesta, on ihminen itse.

Muuttuisiko elämä radikaalisti? Menisikö lasten elämä pilalle, kun äiti ei enää uhraisikaan kaikkea vapaa-aikaansa lasten hyväksi? Olisiko mahdollisuuta löytää kultaista keskitietä kotoa karkaamisen ja marttyyrinroolin välille? Sellaista, jossa äiti kuluttaa aikaansa ja energiaansa myös itseensä. Mutta lapset ja mieskin saavat äidin huomiosta osansa. Hm... vastatkoon viisaammat. Minulla on vain yksi lapsi tästäkin syystä. Oman ajan löytäminen tuntuu vaikealta jo yhden lapsen kanssa. En tiedä, kuinka se onnistuisi kahden. Tai kolmen. Neljästä puhumattakaan. Jossain vaiheessa mietimme myös toista lasta. Mutta minun energiatasollani se olisi merkinnyt ainakin silloin kirjoittamsiesta luopumista. Ja kirjoittamisesta luopuminen olisi merkinnyt uhrautumista. Ja uhrautuminen olisi merkinnyt kiitoksenkipeyttä. Ja lapsen asettaminen kiitollisuudenvelkaan olisi merkinnyt... ei ainakaan onnellisuutta.

Hm jälleen. Onneksi joillakin naisilla riittää enemmän energiaa kuin meikäläisellä. Muuten presidentti Niinistöllä olisi vakavia ongelmia väestönkasvun laantumisen kanssa.

P.S. Kun lapsi sanoo kesken leikkiensä rakastavansa, niin se on kyllä kauniimpi kiitos kuin yksikään äitienpäiväkortti.

24 kommenttia:

  1. TÄMÄN takia äidit rakastavat lapsiaan niin paljon!

    Kiitos kun herätit sydämessäni syyllisyyden piston. >:P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah hah, syyllisyyden herättäminen on yksi olennaisimmista äitiyteen kuuluvista taidoista ;D Kyllä minäkin itse asiassa muistin kiittää äitiäni kaikista niistä vaipanvaihdoista, kun olin itse lapselle vaihtanut 15. vaipan samana päivänä :D

      Poista
    2. Luen tätä jälkijunassa, sillä sekä suomalainen, amerikkalainen että ruotsalainen äitienpäivä ovat jo menneen talven lumia, mutta ranskalainen sentään vielä edessä, ensi sunnuntaina.

      Vera, tämä on hienoin julistus aiheesta "äidin ja lapsen kiitollisuus" mitä olen ikinä lukenut! Olisi ollut hyvä tajuta todellisuus jo 50 vuotta sitten Suomessakin.:-)

      Tsemppiä kirjailijalle, sinulla on sujuva kynä ja omia ajatuksia!

      Poista
    3. Kiitos Anneli kannustuksesta :)

      Poista
  2. Melkein aina kun teen jotain yli tavallisten lastenhoito- tai viihdytystoimien - keksin lapsille jonkun mielestäni tosi kivan jutun tai leikin, tai laitan pitemmän kaavan kautta jotain heidän erikoisherkkuaan, huomaan odottavani noita kiitoksia. Ja sitten hikeennyn kun lapset ovat lapsia ja tekevät mitä tekevät, eivätkä hiljenny olemaan kiitollisia. Tämä on tässä vähän kerrallaan minulle kirkastunut, ja pyrinkin nykyään keskittymään enemmän elämään lasten kanssa ihan tavallista arkea sen sijaan, että yrittäisin liikaa ja hikeentyisin. Silloin ei ole enää kellään niin kovin kivaa nimittäin. Tavallinen arki meiltä onneksi sujuu: minusta on kiva olla lasten kanssa, se ei itsessään tunnu uhrautumiselta. Tavallisesta arjesta en odota kiitoksia; olen kiitollinen, että saan näitä lapsia hoitaa ja vähän kerrallaan auttaa kasvattamaan heistä itsenäisiä ihmisiä. Nyt kun vielä oppisin tekemään noita "ylimääräisiä" juttuja samalla tavoin rennosti ja ilman kiitoksia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että kun näkee "ylimääräistä" vaivaa, niin toki sitä toivoisi jotain kiitosta. ja yleensähän ihmiset kiittävätkin - mutta eivät lapset ;) Paitsi sitten omalla tavallaan :) Kun oma lapsi sanoo rakastavansa, tai että mamma, olet ihana, niin eihän sitä muuksi voikaan tulkita kuin kiitokseksi <3

      Poista
  3. Minä tunnen nauttivani nyt suurta bonusta lasteni hoidosta ollessani nyt kolmen lapsenlapsen mummo. Tätä onnea ei voisi kokea ilman sitä yörääkkiä omien lasten ollessa pieniä.
    Äkkiä se pikkulapsivaihe menee ohi ja jää aikaa omille harrastuksille ja työlle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle 2 ensimmäistä vuotta kotiäitinä olivat tyydyttävää aikaa, mutta kahden vuoden jälkeen havahduin huomaamaan, että tarvitsen jotain muutakin kokeakseni, että toteutan itseäni. Nyt minulla on lapsen leikkikoulupäivinä työaikaa ja kuitenkin aika paljon aikaa myös yhdessä vietettäväksi (lapsen hoitopäivät ovat 6 tuntia), joten kompromissi on ollut ihanteellinen. Varsinaista vapaa-aikaa sitten on vähemmän, mutta totta puhuen oma kirjoitusaika (vaikka osa päivästä kuluisikin kotitöihin jne.) tuntuu täysin siltä omalta ajalta, koska en vielä osaa ajatella kirjoittamista tai edeskääntämistä varsinaisesti työnä. Ne ovat sitä omaa aikaa :) Sitten jsoksu meille jää varmasti aikaa myös miehen kanssa mennä elokuviin jne. kun lapsi menee leffaan oman poikaystävänsä kanssa ;)

      Poista
  4. Hieno postaus Vera! Ja nyt pitääkin mennä viestittämään pojulleni Suomeen,että äidillä on ikävä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Oi, lapsi taitaa olla oma vauva iästä huolimatta <3

      Poista
  5. Laitoin juuri seitsenkuisen yöunille, onneksi se nukahtaa aina viidessä minuutissa eikä nykyään yleensä heräilekään kuin pari kertaa aamuyöstä. Toista oli vielä kuukausi sitten... Ensimmäinen kerta, kun olen hiipinyt makkarista koneen ääreen! Aiemmin oon ollut liian väsynyt, nyt alkaa univelka olla kuitattuna ja aurinkokin paistelee yhdeksän aikaan vielä sen verran, ettei huvita heti nukkua. Saa nähdä, alkaako itse jossain vaiheessa odottamaan jotain kiitosta, tässä vaiheessa sitä ei ole ainakaan vielä kovasti mitään odotellut :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mitä ylellisyyttä, kun ei tarvitsekaan nukkua kaikkea sitä mahdollista "hiljaista" aikaa, mitä päivässä on :D Minulla ei kyllä ole vieläkään univelka kuitattuna, ja jos lapsi menee (päikkäreiden kestosta riippuu myös nukkumaanmenoaika) esim. 21 maissa, niin yleensä minä menen mukana. Tällainen villi yöeläin ;D Tänä iltana taas lapsi meni nukkumaan jo 19.30 8kun ei nukkunut päikkäreitä) niin että minulle jäi omaa aikaa, joka venyy taatusti aivan liian myöhäiseksi. Ja meillä kestää nukahtaminen aina kellonajasta riippumatta tunnin. Pissalla pitää käydä sen seitsemän kertaa ja tarinat on luettava moneen kertaan ja parit isä meidän rukoukset (koulussa opittua) luetellaan italiaksi ja yleensä myös pari laulua. Sitten malttaa sulkea silmänsä ja nukahtaa. Vauvana oli kyllä ihan samanmoinen, sen jälkeen kun lopetin tissille nukuttamisen, siinä kesti ja kesti, että sai nukahtamaan. Välillä nukahtanut kyllä itsekseen, mutta sitten taas vaatii seuraa, menee alloittain, niin kuin koko elämä :)

      Poista
  6. Vera, niin täydellistä ja oikeaan osuit! Jos päästää itsensä siihen kiitollisuuden odottamisen tielle lapsiensa suhteen on mennyttä. Sitä kiitosta ei tule. On seisottava äidinkin omillaan ja iloittava siitä, että on saanut itkeä ja nauraa, jättää kiinnostavan työnsä, koska lapsella oli maailman vaikeimmat allergiat, mutta se sama lapsi on se pikku Bambi, joka reissasi jo 1,5 vuotiaana Italiaan monen viikon automatkalle ja vaikka ruokarajoitteet olivat kovat ja monta vaikeaa, hän oli naurussa suin kaikki reissut. Lakkasin odottamasta, että joku huomaa uhraukseni. Aloin rakentaa omaa tarinaani ja kasvatin Merin lentokykyiseksi. Nyt hän on upea kaunotar, joka opiskelee yliopistossa. Hän on se pieni, jota minä aina haluan halata, vaikka en ole yhtään halailevaa tyyppiä. Murrosiässä päätin, että teen kaiken toisin kuin oma äitini oli tehnyt kanssani ja osuin napakymppiin;-) Kaksi sarvipäätä kolisteli vähän sarviaan, mutta sitä iltaa ei tullut, että riidassa olisi menty nukkumaan. Äitiys on suuri seikkailu, mutta se on kuitenkin vain yksi juttu muiden joukossa. Minäkin olen aina halunnut tehdä myös muuta. Ja olen niin helpottunut, kun Meri ei aio hankkia lapsia ja minun ei ikinä tarvitse ryhtyä isovanhemmaksi, sillä minulla on aivan muita suunnitelmia. Koira nuorella parilla on ja ottavat vielä toisenkin, joten olen koirien 'mami'.

    ***

    Sinänsä kiitollisuus teemana on kiintoisa, sillä kun puhutaan muista kuin omista lapsista, on minusta merkillistä, että niin monet ovat kuin tunteettomia narsisteja, jotka kuvittelevat kaiken lankeavan heille kuin taivaan mannan, vaikka se manna olisikin ollut ystävän apu. Silloin voi kysyä, että onko kiitollisuus kadonnut maailmasta. Minä osaan olla kiitollinen ja näytän ja sanon sen. Monet eivät osaa eli kiitollisuus ei ole maailman palkka. Mutta vanhakin koira oppii itsekkääksi, enkä ole enää niin aurinkoinen antajaja!

    ***

    Vera, kunpa tietäisit ne vuodet, jotka vietin vaikeasti ruoka-allergisen kuopuksen kanssa vieraalla paikkakunnalla, kaukana suvusta ja aina mies reissussa...Koska selvisin siitä, tiedän, että selviän kaikesta. Ihan mistä tahansa. Olen kiitollinen elämälle, että minusta tuli vahva, mutta ei kova.

    VastaaPoista
  7. Oi kiitos Leena, kun jaoit omia kokemuksiasi aiheesta! <3 Toivottavasti mekin pääsemme tuohon tyttären kanssa: tasapainoon, jossa odotuksiin vastataan, koska ne ovat realistiset ja "oikeat". Ei varmasti ole helppoa, mutta yritys on kova :) Ihanaa, että olet ylpeä tyttärestäsi <3

    Olen aivan samaa mieltä tuosta kiitollsiuudesta ja kiittämisestä. Jo oman puolison kanssa monilla saattaa olla vaikeuksia. Minullakin oli ensimmäisen kanssa, mutta lähinnä niin, etten itse osannut arvostaa tarpeeksi. Vasta vuosien jälkeen näin, kuinka väärin olin myös itse osannut häntä kohdella. Aviomieheni kanssa en olekaan halunnut tehdä samaa virhettä ja yritän muistaa kertoa ja osoittaa tarpeeksi usein, kuinka paljon arvostan.

    Ja muutenkin yritän sanoa ääneen useammin kiitokset ja arvostuksen osoitukset. syytän kuitenkin suomalaisuutta siitä, että joskus sekä kiittäminen, kehuminen että kehujen vatsaanottaminen on niin vaikeaa. Monesti varsinkin oman äitini tai siskoni kanssa minulla on paljon kauniita ajatuksia, ajattelen mielessäni, että onpa toinen kaunis tai tekipä hyvin jne mutta jostain syystä sitä ei sitten tulekaan sanottua ääneen! Italiassa kehutaan vuolaammin, eikä kukaan nolostu kehuista, vaan ne otetaan luontevasti vastaan. Minä olen oppimassa siihen vasta nyt. Mutta lastani olen aina kehunut paljon ja aion kehua vastaisuudessakin :) Toisaalta opetamme myös kiittämistä. Tosin en käske kiittää äidin rakkaudesta ja hoivasta, tietenkään, vaan siitä, jos joku auttaa tai antaa jotain tai vaikkapa ojentaa esineen.

    Ihana tuo viimeinen lause. Voisin ottaa sen omaksikin motokseni. Siltä minusta usein tuntuu: vahva, mutta ei kova.

    VastaaPoista
  8. Jos vastaisin tähän kuten haluaisin, menisi siihen muutamakin blogisivu.

    Itelläni on neljä lasta- enkä ymmärtänyt tota kiitollisuusasiaa. Koen, että minua on äitinä aina arvostettu, enkä ole siten mitään erillistä kiitosta tajunnut odottaa. Kiitos tulee siinä ihan arjen elämässä. Kun huomaa, ettei kaikki olekaan mennyt pieleen ;)

    En koe myöskään uhrautuneeni. Olin kotona enemmän tai vähemmän lasten ollessa pieniä (pakko sanoa noin, koska jokaisen kohdalla tilanne ei ole ollut sama). Olen varmasti äitinä antanut lapsilleni kaiken, mitä minulla on ollut annettavanani. Täydellinen en ole ja varmasti tästäkin lapset aikanaan minua mielessään kiittävät. Olisi kauhea saada täydellisen ja totaalisen uhrautuvaisen äidin malli, jos itse haluaisikin olla vaikkapa uraäiti... jne.

    Olen myös saanut mennä kouluun aina kun sitä olen halunnut. Olen ollut töissä ja mieheni kanssa meillä on hieno suhde. Rahaa meillä ei koskaan ollut lasten ollessa pieniä, sairauksia oli paljon ja ehkä olet lukenut niistä muistakin huonoista jutuista, joita olemme kohdanneet joskus. Ehkä et ole lukenut, mutta minulla on kiitollisuutta siitä, että lapseni ylipäänsä kaikki ovat terveinä ja hengissä tällä hetkellä.

    Miten voisin pyytää ympäristöltäni kiitosta siitä, mihin koen olevani luotu? Joku toinen haluaa tehdä uraa, minä halusin aina vain lapsia. Nuorena syyt olivat erilaiset kuin sitten myöhemmin, mutta olen aina halunnut vain olla äiti ja saada rakastavan, hyvän miehen. Olen kiitollinen tästä, mutta ei sitä tarvitse näinkäänpäin erikseen joka päivä kiitosta sanoa perheelleni. He huomaavat kyllä teoistani, puheistani ja eleistäni, että ovat minulle kaikki. <3

    Juuri puhuimma siitä, miten ensisijaisesti olen lapsilleni äiti ja vasta sitten kaveri. Vanhempi tytär sanoikin heti, että se on hyvä niin. Kaikilla hänen kavereillaan ei ole noin päin ja hänestä tuntuu, etteivät vanhemmat silloin välitä aidosti.

    Siinäpä miettimistä heille, jotka haluavat olla lastensa bestiksiä. Hyvät välit ja luottamust eivät tarkoita sitä, että lapsesi haluaisi silti jakaa kaiken kanssasi, vaan hänellä on oltava myös ne salaisuutensa, jotka hän jakaa ikätovereittensa kanssa.
    Tämä on luonnollista.

    Minä kommentoin ääneen. Niin hyviä, kuin huonoja asioita. Sanon, että olen ylpeä, mutta sanon myös, jos en ole ollut ylpeä jostain teosta. Sanon myös aina lapsilleni suoraan, että heidän on kohdattava pienestä asti myös pettymyksiä, sillä kuka heitä suojelee aikuisena romahtamiselta, jos ensimmäiset pettymykset koetaan silloin. Tämä on yksi syy, miksi mielenterveyden ongelmat varmasti ovat aika isoja nykyisin. Vanhemmat suojelevat lapsiaan ihan liikaa kaikelta. Olen itse tiikeriäiti, mutta yritän aina säilyttää järjen asioissa. Pettymykset kuuluvat elämään. Lapsi ei voi saada kaikkea, olla aina paras, ensimmäinen. Asioita pitää jakaa, kukaan ei voi (tai ei saisi) tehdä kaikkea toisten puolesta.

    Lapseni saavat myös kyseenalaistaa minua, olla vihaisia minulle ja saamme suutahtaa. Olen sanonut lapsilleni, että vaikka suutun jostain, ei se tarkoita, että olisin aina oikeassa tai ettei minulle saisi sanoa kielteisiä tunteita ääneen.
    Lapseni luottavat rakkauteeni ja siihen, etten hylkää koskaan kaikella tasolla, vaikka mitä tapahtuisi. (kaikella tasolla tarkoitan mm. huumeita, jotka aiheuttavat moninaisia ongelmia myös perhesuhteissa)

    Minusta äitiys ei ole ollut minulle kuin luonnollinen jatke nuoren naisen elämään. Olen äiti ja tätsit. Ei sitä tarvitse puhki pohtia... tai minun ei tarvitse, koska se on luonnollisin asia maan päällä. Ymmärrän senkin, etteivät kaikki halua lapsia, sekin on luonnollinen valinta toisille. Ymmärrän senkin, että joku haluaa vain yhden lapsen, toinen kymmenen. Meillä kaikilla on erilainen tausta ja erilainen luonne, erilaiset elämäntilanteet, kumppanit jne. Ajattelemme asioista eri tavoin, enkä lähtisi kovin ruotimaan muiden äitiyttä. Olemme hyviä juur näin ja arvaapa mitä. Koko elämä on oppimista äitiyden saralla... en ole koskaan valmis tässä.

    VastaaPoista
  9. Tanja, kiitos sinullekin ihanasta kommentista, tai oikeastaan enemmänkin tarinasi jakamisesta muiden kanssa. Kirjoitit viisaita asioita, joista olen samaa mieltä. Tosin itse olen pohdiskellut äitiyttä paljonkin, ehkä siksikin, että olin jo 32-vuotias, kun sain lapsen, joten identiteettini aikuisena naisena oli jo osin muodostunut ilman lasta. tosiaalta olen halunnut lapsia siitä lähtien, kun olin 17 vuotta, joten jollain tavalla äitiys tai unelma äitiydestä on aina ollut läsnä persoonassani.

    Koko elämä on oppimista äitiyden saralla... totisesti, paremmin et olisi voinut sanoa!

    VastaaPoista
  10. Vera, sinä olet fiksu nainen, eikä tuota kaikkea olis tarttenu tänne kirjottaa, mutta halusin korostaa sitä, että äitiys on maailman luonnollisin asia, mutta jokaiselle omanlaisensa.
    On varmasti huonojakin äitejä, mutta ehkä hekin ovat parhaansa tehneet?

    VastaaPoista
  11. Vera, tänne kätken nyt sitten aivan eri aihetta olevan kysymykseni: Kirjoitatko kuin Donna Leon vai kuin Minette Walters, Denise Mina tai Camilla Läckberg? Näistä yhtä en ole päässyt kolmea sivua pidemmälle. Äläkä vain vastaa, että 'kirjoitan aivan omaani', aina on joku jota edes hiukan muistuttaa. Tai: Mainitse kolme suosikkidekkaristiasi. Minun pitää just kohta päättää otanko erään Valan kirjan vai en ja ei koske nyt Katri Valaa;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, mikä kysymys :D Ei tuohon ole oikeasti helppo vastata, siis siihen, ketä muistuttaa. Oman tyylin näkee vaaleanpunaisten lasien läpi ;)

      Ehdoton suosikkidekkarini on kuitenkin P.D. James, pidän hänen kuvailevasta kielestään ja keskittymisestä henkilöihin ja heidän motiiveihinsa, en niinkään mihinkään teknilliseen kuten ruumiinavauksiin jne. Toinen suosikkini on Colin Dexter ja kolmas Ruth Rendel.

      Tämä dekkarini on kuitenkin siitä erikoinen, että Italia on siinä isossa osassa. Ja tässä muistutan Donna Leonia: minä haluan solahtaa siihen dekkariperinteeseen, jossa syödään ja puhutaan ruoasta ;) Varsinkaan, kun Italiasta ei voi kirjoittaa uskottavasti kuvailematta ruokaa. En ole yhtä yhteiskuntakriittinen kuten Leon ja minulle juonella on enemmän merkitystä. Mutta Italian kuvaaminen on meille yhteistä.

      Lisäksi halusin tehdä dekkarista jonkinlaisen irtioton arjesta. Halusin, että lukijalla on sen jälkeen seesteinen olo, että kirjan parissa on viihdytty eikä ole tarvinnut miettiä, että oksentaako vai ei. Ja tässä kauniiden pienten hetkien kuvailussa ihailen paljon Mme Ramotswen Naisten etsivätoimisto nro 1:n kirjailijaa Mc Alexander McCall Smithin kykyä kuvailla luontoa, makuja ja hajuja. Myös kustannuspäällikkö ihastui dekkarissani juuri siihen "tuoksuun" joka siitä kuulemma välittyy. Jos siis ei tykkää aistivoimaisesta kuvailusta dekkarissa, niin minun omani ei ole missään tapauksessa sopiva ;)

      Noista sinun mainitsemistasi olen Donna Leonin lisäksi lukenut vain Camilla Läckbergiä, ja tykkään kovasti hänen ihmiskuvauksistaan, vaikka ne välillä ovatkin vähän yksioikoisia, itse tykkään ristiriidoista ja yllätyksistä henkilöhahmoissa.

      Minette Waltersia ja Denise Minaa en ole edes lukenut, joten en osaa sanoa.

      Dekkarini ei ole inhorealistinen, se ei ole vauhdikas trilleri eikä siinä keskitytä mihinkään teknisiin hienouksiin.

      Siinä pohditaan ihmisiä,ihmissuhteita, ruokaa, kuljetaan maisemassa ja mainitaan etruskit ja erityisesti naisen asema etruskiyhteiskunnassa.

      Kääk! Tuota paremmin en oikein osaa vastata...

      Poista
    2. Tämä riitti oikein hyvin, sillä omistan kaikki Colin Dexterin Morse -kirjat yhtä lukuunottamatta (Neidonmurha), Ruth Rendeliä olen lukenut yhtä paljon kuin Waltersia, P.D.Jamesia ihailin niin, että lähdin täältä äärimmäiseltä saarelta Hesaan kirjojen yöhön vain saadakseni häneltä signeerauksen kirjaan Totuus ja toiveet. Luin vielä Jamesin Yksityispotilaan, mutta se oli jo liian hidas. En pidä nopeatempoisista, mutta psykologisen jännityksen pitää säilyä koko ajan.

      Olen pitänyt Waltersin kirjoista niin paljon, että olen jopa meilannut hänen kustannustoimittajansa kanssa ja kun lähdin isoon leikkaukseen sain Minetteltä terveisiä ja toivotuksia. Esim. Kuvanveistäjä on jo melkein kulttiteos, josta on tehty esseitä, tutkimuksia ja sitä luetaan eri sosiaalialan opiskelijoiden keskuudessa. Ei yhteiskunnallista, vaan psykologista, pään sisäistä. Hirveän kiinnostavaa.

      Ruoka on aina tärkeä juttu. Patricia Cornwellin kirjoissa sekä avataan ruumiita että kokataan italialaista ruokaa. Kay Scarpetta on mahtava tyyppi, mutta viimeisin suomennettu oli ensimmäinen pettymys: Liikaa tietotekniikka ja liian vähän ruokaa ja erotiikkaa.

      Camillan Mereneneito oli minusta kaikkea muuta kuin yksioikoinen. Ja minä olen lukenut elämässäni tuhansia dekkareita.

      Hyppään nyt sitten pimeään ja otan kirjasi lukuun;-) Kääk!

      Poista
    3. Apua! :D Kunhan lupaat, ettet nyt odota kuitenkaan aivan P.D. Jamesin veroista, sille tasolle yltää ehkä vasta 20 kirjoittamisen jälkeen. Minuun muuten upposi ihan täysin Yksityispotilaskin :)

      Meillä on hämmästyttävän samankaltainen dekkarimaku! Pakko siis kokeilla myös Waltersia, kiitos vinkistä!

      Ja hassua kun huomautit, nimittäin Merenneidossa oli paljon vähemmän sitä yksioikoisuutta, joka vähän häiritsi esikoisdekkarissa. Varsinkin se poliisipäällikön hahmo oli kehittynyt mahtavasti verrattuna ekaan dekkariin, jossa tyyppi oli liian yksiselitteisen epämiellyttävä! Myös juoni oli minusta hyvin kekseliäs, meni kauan, ennen kuin hoksasin jujun. Mutta ihmekö tuo, koska ei siitä mihinkään pääse, että esikoiskirjailija on kuitenkin vasta uransa alussa, ja suurin osa kirjailijoista kehittyy ja paranee ajan kanssa, tietenkin lähtötaso voi vaihdella huomattavastikin :D

      Jos tarkoitat Cornwellin vipalla Kuolleiden satamaa, niin olen ihan samaa mieltä. Olin melkein äimistynyt, että sitä on edes julkaistu. Vaikutti siltä, kuin se olisi irrotettu jostain laajemmasta romaanista, niin outo se oli. Jotenkin hyvin pinnallinen ja pinnallisuudessan välillä jopa vaikea seurata. Kun taas sitä edellisestä eli Scarpettasta pidin kovasti, mielestäni Cornwell voisi kirjoittaa enemmänkin kolmannessa persoonassa. Scarpettahan on italialaissyntyinen, ei ihme, että kirjassa kokataan :D

      Poista
    4. Lähden matalin odotuksin;-) Dame James on ihan tasokas, mutta hieman,vain hieman liian hidas, yksityispotilas oli. Minulle.

      Niinpä: Luemme vain parhaita!

      Nimenomaan Mereneneidossa Läckberg vei sieluni. Waltersille, Dexterille ja Rendellille antauduin heti.

      Lähtötaso voi vaihdella ja myös saman kirjailijan työt. Vain Åsa Larsson on pitänyt tasonsa neljässä kirjassaan aivan samalla viivalla, siellä ylärekisterissä. Nyt jännittää hänen viidentensä sekä tietysti Camillan seuraava. Epäilen, että arktinen Åsa Larsson ei ehkä ole sinun makuusi.

      Sinä tarkoitat Kuolleiden kirjaa (Otava 2008), jonka senkin minä nielaisin;-) Olen patologinen! Ei, tarkoitan Valokeilassa (Otava 2010). En voinut tuoda sitä edes blogiini. Nyt otin seuraavan syksynkatalogista ja sen nimi on Punainen usva. Toivon parempaa eli Kay Scarpetta saa ikääntyä, mutta myös vähän relaantua ja Marinon pitää näkyä enemmän ja Lucyn vähemmän. Myönnän, että Cornwellilla voi olla pinnallisuutta, mutta kun puhutan ruumiista, hän tietää niistä kaiken. Hän on itse työskennellyt patologin avustajana mm. Pidän aina juuri siitä, kun Scarpetta muistaa italialaiset juurensa ja alkaa kokata ja muutenkin relata ja ottaa viiniä;-)

      Ei sun tarvii enää tähän vastata. Sulla on pressiä ja kaikkea, mihin minä en pääse täältä harjukaupungin äärimmäiseltä saarelta. Ehkä tapaamme joskus vaikka Helsingin kirjamessuilla.

      Tie tähtiin eli kirjailijaksi olkoon sinulle auki♥

      Poista
    5. Hih, kyllä minä nyt tämän verran ehdin vastata ;) Harmi, ettet pääse tulemaan, olisi ollut ihana tavata naamakkain. Hesan messuilla sitten, eikös? Hyvää analyysiä myös Cornwellistä. Kyllä minäkin jatkan hänen lukemistaan. Mutta kirja, jota tarkoitin, julkaistiin 2011, Kuolleiden satama, ostin e-kirjana. en kyllä suosittele, et menetä mitään vaikka et lukisikaan, luulen.

      Kiitos ja halit <3

      Poista
    6. PS. Tulin äsken Kirsin blogista ja yksihän unohtui minulta sanoa: Patricia Highsmith! Viimeiseen hetkeen ja Öinen huuto.

      Hesan kirjamessuilla sitten! Meillä on ollut tapana pienellä porukalla kokoontua viettämään iltaa hyvän ruoan merkeissä. Kaikki olisivat ilahtuneita läsnäolostasi. Viimeksi oli kirjailija Marja-Leena Virtanen.

      Poista

Kiva kun kävit!