keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kiittämättömyys on äitiyden palkka

Tuli ulkosuomalaisten nettiryhmässä puhetta äitiydestä. Ja kiitollisuudesta. Ja uhrautuvaisuudesta. Pidän kiitollisuuden odotusta yhtenä äitiyden suurimmista ansoista. On niin helppoa odottaa, että joku kiittäisi, kun vaihtaa vauvalle 5. kakkavaipan saman yön aikana. Tai kun herää 15. kerran saman yön aikana. Kun siivoaa puklut tai soseet lapsen kasvoilta, rinnuksilta, vaatteista, syöttötuolista, syöttötuolin pehmusteista, syöttötuolin ympäriltä lattialta sekä hiukan sieltä sohvan takaa 10. kerran samalla viikolla.

Olimme taas kauneuskävelyllä.
Äidit sen jo tietävätkin, että kiitosta on turha odottaa. Itse havahduin tähän tosiasiaan vauvavuoden aikana. Mieskään kun ei aina päässyt kiittelemään, koska vietti reissussa 20 päivää ja yötä kuukaudessa. Minä vietin ensimmäisen äitienpäiväni kahdestaan vauvan kanssa. Kukaan ei tuonut aamiaista sänkyyn. Tai siis no, minä tarjoilin kyllä 3 kuukautiselle vauvalle aamiaisen sängyssä. Ja aika monta muutakin ateriaan. Mutta kiitosta en vauvalta saanut. Ensimmäisten viikkojen aikana pieni egoisti ei edes hymyillyt takaisin. Oli aika karua tajuta, ettei kukaan tule koskaan kiittämään minua yöheräilyistä. Tai vaippojen vaihtamisesta. Päinvastoin, minun pitää olla kiitollinen siitä, että on ollut pylly jota pestä ja suu, jota ruokkia.


Jossain tunnin kestävän nukuttamisen ja kymmenen minuuttia kestäneen uudelleen nukuttamisen välissä se sitten valkeni: minun on kiitettävä itse itseäni. Eikä missään tapauksessa ajauduttava tilanteeseen, jossa odotan kiitosta lapseltani. Tyytyväisyys on haettava jostain muualta, ei kiitoksesta, jota ei koskaan tule. Yllättävää kyllä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, huomasin lapsen kehityksen olevan se suurin kiitos. Kun näin, että lapsi on onnellinen, saatoin nostaa hännän itse ja todeta, aivan mönkään ei ole mennyt tämäkään päivä. Kun annan lapsen kasvaa omaksi itsekseen, kun annan lapsen olla oma itsensä, kun hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, siis juuri sellaisena, väliin mankuvana, väliin hermostuneena, niin kovin usein iloisena ja hauskana, niin silloin voin kiittää itseäni siitä, että annan lapselleni mahdollisuuden kasvaa.

Antaa kaikkien kukkien kukkia.
Miksi sitten niin moni vanhempi odottaa kiitollisuutta lapsiltaan? Miksi on niin vaikea tyytyä siihen, että vanhemmuuden tyydyttävin palkka on lapsen onnellisuus. Lapsen kehitys. Lapsen kypsyminen itsenäiseksi, kykeneväiseksi ihmiseksi. Miksi on niin vaikea hyväksyä, että äidin tärkein tehtävä tässä maailmassa on tehdä itsensä tarpeettomaksi?

Uhrautuminen. Jostain syystä moni äiti kokee sen osaksi äitiyttä. Ja kun ihminen uhrautuu, hän odottaa kiitosta. Ja kiitollisuutta. Ja pian muut ovat kiitollisuudenvelassa.

Entäpä, jos äiti päättäisi olla itse vastuussa omasta onnellisuudestaan? Jos onnellisuus ei enää riippuisikaan lapsista tai miehestä tai muista sukulaisista tai tuttavista. Vaan ainoa ihminen, joka päättää yksilön onnellisuudesta, on ihminen itse.

Muuttuisiko elämä radikaalisti? Menisikö lasten elämä pilalle, kun äiti ei enää uhraisikaan kaikkea vapaa-aikaansa lasten hyväksi? Olisiko mahdollisuuta löytää kultaista keskitietä kotoa karkaamisen ja marttyyrinroolin välille? Sellaista, jossa äiti kuluttaa aikaansa ja energiaansa myös itseensä. Mutta lapset ja mieskin saavat äidin huomiosta osansa. Hm... vastatkoon viisaammat. Minulla on vain yksi lapsi tästäkin syystä. Oman ajan löytäminen tuntuu vaikealta jo yhden lapsen kanssa. En tiedä, kuinka se onnistuisi kahden. Tai kolmen. Neljästä puhumattakaan. Jossain vaiheessa mietimme myös toista lasta. Mutta minun energiatasollani se olisi merkinnyt ainakin silloin kirjoittamsiesta luopumista. Ja kirjoittamisesta luopuminen olisi merkinnyt uhrautumista. Ja uhrautuminen olisi merkinnyt kiitoksenkipeyttä. Ja lapsen asettaminen kiitollisuudenvelkaan olisi merkinnyt... ei ainakaan onnellisuutta.

Hm jälleen. Onneksi joillakin naisilla riittää enemmän energiaa kuin meikäläisellä. Muuten presidentti Niinistöllä olisi vakavia ongelmia väestönkasvun laantumisen kanssa.

P.S. Kun lapsi sanoo kesken leikkiensä rakastavansa, niin se on kyllä kauniimpi kiitos kuin yksikään äitienpäiväkortti.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Jos minä saisin päättää

Sain Markelta omnipotenttiseen vaiheeseen jumiutunutta minääni miellyttävän haasteen.

JOS MINÄ SAISIN PÄÄTTÄÄ

..kukaan ei kohtelisi huonosti lapsia tai eläimiä.
...lapsille opetettaisiin pienestä pitäen toisten ihmisten, eläinten, luonnon ja eriarvoisuuden kunnioittamista.
...kenenkään ei tarvitsisi kantaa harteillaan suurempaa taakkaa kuin jaksaa kantaa.
...kenenkään elämä ei olisi puhdasta kärsimystä.
...kaikilla olisi päivässään ainakin muutamia selviä onnenhetkiä.

...vuorokauteen tulisi ylimääräiset 8 tuntia ihan vain nukkumista varten.
...ihminen voisi syödä ihan mitä vain lihomatta tai ilman, että terveys tai ulkonäkö kärsivät.
...ihmisten välillä ei olisi väärinkäsityksiä.
...maapallo ei olisikaan tuhoutumassa ja matkalla kohti itseeiheutettua maailmanloppua, vaan luonto olisikin parhaimmillaan.
...suurin osa sateista tapahtuisi yöllä niin, että maa kyllä kastuu, mutta päivisin sadetta olisi vain harvoin. Eikä tällä olisi mitään tuhoavia vaikutuksia ekosysteemiin.
...JFK:n murha, Area 54 ja kaikki muut salaliittoteoriat paljastettaisiin (vain minulle) ja saisin myös tietää, kävikö Armstrong todella kuussa.
...Bambin äiti EI kuolisi.


...lopettaisin stressaamisen turhasta.
...lopettaisin kaikenmoisen lusmuilun ja kävisin tehokkaammin tehtävien asioiden kimppuun.
...lopettaisin enenn kaikkea lusmuilun täällä blogissa ja ryhtyisin kirjoittamaan käsistä.

Ei, kun hetkinen. Noista viimeisistähän minä VOIN jo päättää itse. Niin että moikka.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Positiivisesta elämänasenteesta

Viikon sateiden jälkeen pääsimme taas pyöräretkelle.


Luin taannoin Hesarista hyvän jutun siitä, kuinka positiivista elämänasennetta voi kehittää eri tavoin. Monia listatuista keinoista olen pyrkinyt käyttämään jo vuosikausien ajan, mutta ei niiden uudelleenlukemisesta haittaakaan ollut. Yksi tehokas tapa, jota olen vaistonvaraisesti harrastanut niin kauan kuin muistan, on päivittäinen kauneuskävely. Siis kahdenkymmenen minuutin ajan kävellään ja kiinnitetään huomiota vain ympärillä näkyviin kauniisin asioihin. Jos eteen tulee jotain epämiellyttävää, se sivuutetaan ja palataan niiden kauniiden asioiden tarkkailuun.


Eikä niiden kauniiden asioiden tarvitse olla mitään hämmästyttävän värisiä orkideaviljelmiä. Ankeimmistakin sementtilähiöistä löytyy jotain kaunista. Vaikka asfaltin välistä esiinpuskevat voikukat. Tai lätäkön pinnasta heijastuva auringonvalo. Tuulen humina puunlatvoissa. Ensimmäiset, ujon vihreät ruohonkorret. Iloisen värinen oksennuslätäkkö pitkaripaisen vieressä. Sorry, kieroutuneen huumorintajun omaava sivupersoonani ei voinut vastustaa kiusausta. Eli siis sivuutetaan oksennuslätäkkö ja ihaillaan valon helmeilyä Alkosta hymysuin ulos tulevan vakiasiakkaan tuliterässä putelissa.


Muita hyväksi havaittuja keinoja petrata positiivista elämänasennetta ovat mm. meditaatio (muoks. edit. vaikka mediaatio onkin varmaan hyvä juttu myös, minä hain tähän meditaatiota...), kiitollisuudenaiheiden listaaminen päivittäin, näkökulman vaihtaminen (sen sijaan, että manailisi sadetta, kannattaa iloita, kun ei tarvitse kastella nurmikkoa...) ja myös muiden yllyttäminen positiivisuuteen. Siis ihan siihen tyyliin, että jos joku on kertomassa sinulle jotain hänelle tapahtuneesta myönteisesta asiasta, kiinnostu ja kysele lisää, eli elä hänen onnessaan ja positiivisuudessaan, niin koet sitä itsekin. Itselläni myös liikunta saa endorfiinit jylläämään,. joten niiden ansiosta olo on parempi jo ihan fyysisellä tasolla, ja kun kroppa voi hyvin, ei mielelläkään aivan päin prinkkalaa voi mennä.


Vanha tuttumme kääpiökuttu oli kerrankin jalkeilla. Yleensä se vain torkkuu auringossa. Hetken aikaa kuvittelin ruohon maistuneen söpöliinille vähän turhankin hyvin, ennen kuin huomasin sen kylkien liikkuvan. Kuttu odottaakin pieniä kilipukkeja!

Kauneuspyöräily tuli tarpeeseen, sillä päikkäreiden jälkeen Neiti Auruinkoinen heräsi kuumeisena. Ja sillä välin, kun minä olin käymässä kaupungilla, Neiti oli pitänyt isänsä kiireisenä oireilemalla mahataudillaan koko sohvakaluston uuteen uskoon. En tiedä kumpi oli kärsivämmän oloinen palatessani, reppana lapsonen vai reppana isänsä, joka oli kaiken lisäksi kaatanut pesusangon sisällön lattaille siinä yrittäessään puhdistaa paikkoja.

No, parempi tauti nyt kuin viikon kuluttua, kun meidän on tarkoitus lentää Suomeen. Ja tämä annos positiivista elämänasennetta tuli ihan luonnostaan :)

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Uutisten janoa

Oho. On muka ollut niin kiirettä, etten ole ehtinyt edes blogia päivittämään. Itse asiassa en ole lusmuillut ainoastaan FB:ssä vaikka niin kaikki kuvittelevatkin. Ei, olen myös kirjoittanut.

Ja lukenut uutisia. Viime aikoina olen tehnyt uutisten lukemisesta itselleni toisen työn. Toinen dekkarihan sijoittuu Roomaan, joten tarkistan päivittäin parinkin eri sanomalehden Rooman uutiset. Olo on välillä surrealistinen, kun tiedän paremmin, mitä tapahtuu Italian pääkaupungissa 20 kilometrin päässä sijaitsevan Torinon sijaan.

Sanomalehtien lukemiseen saa vierähtämään yllättävän paljon aikaa. Koskaan ei tiedä, mikä uutinen on kirjoittamisen kannalta tärkeä, joten on pakko lukea lähes kaikki. Silmäillä ainakin otsikot. Ja siinäkös aikaa tuhraantuu.

Mutta jotain iloakin hommasta on. Jo parista artikkelista olen saanut oikeasti inspiraatiota kirjoittamiseen. Sen lisäksi, että nyt voin fiksusti kommentoida mihin tahansa Rooman periferiaa koskevaan keskusteluun. Rooman periferia on tietenkin hyvin suosittu puheenaihe pohjois-italialaisten keskuudessa.

Joo, arvasit oikein. Ei minulla mitään oikeaa asiaa ollut. Kunhan näpyttelen konetta lämpimikseni.

Ja toivotan rentoa viikonloppua kullekin säädylle.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kirjoittamisen iloja ja karppiruokaa

Kyllä nyt on ollut hyvä näpytellä huollosta tulleella koneella. Nettikin toimii taas vaihteeksi. Toka osa etenee. Hitaasti, mutta varmasti. On tullut taas mieleen, kuinka kirjoittaminen on ihanaa. On huikea tunne, kun lukee jotain kirjoittamaansa, eikä se olekaan aivan niin lemuavaa sontaa kuin alunperin on kuvitellut. Kyllähän se aina vähän haisee, mutta pienellä puunauksella katinkultakin kiiltää.

Sitä paitsi kirjoittamisessa ei ole antoisaa ainoastaan mahdollisuus leikkiä kaikkivoipaista ja päättää henkilöhahmojen kohtalosta muutamalla napin painauksella. Siinä oppii itsekin kaikenlaista uutta. Tämä toinen osahan sijoittuu Roomaan, jonka historia on aina kiehtonut minua. Exäni tuli arkkitehtiperheestä ja oli harrastaja-arkeologi, joten olen ollut tietenkin onnekas saadessani aikoinaan ensiluokkaista opastusta ikuisen kaupungin saloihin. Nyt, kun kirjoittaessani sitten tarkistelen muutamia faktoja, huomaan kuitenkin oppivani aina vain enemmän uusia yksityiskohtia.

Kuten sen, että Monte Testacciossa lasketaan olevan ainakin 25 miljoona amforan sirpaleet. Tai sen, että kuuluisat 1800-luvun ottobrate romane:t eivät olleet ihan miten tahansa järjestettyjä retkiä Rooman lähiympäristöön. Ensinnäkin lokakuisten intiaanikesien retkiä järjestettiin käytännössä vain sunnuntaisin sekä mahdollisesti torstaiaamuisin, ja toisekseen eri kaupunginosista lähti virallisia retkikärryjä, joihin istahti seitsemän juhlavaatteisiin pukeutunutta neitosta ja muu popula talsi sitten määränpäähän kärryjen perässä. Varmaan kiroten uusien kenkien jalkoihin hiertämiä rakkuloita.

Ei näistäkään tiedonjyvistä dekkariin päädy kuin murto-osa, mutta niistä voi olla aina hyötyä lempipelissäni Trivial Pursuitissa. Sitä paitsi tämä on hyvää valmistautumista kirjailijanurani toiseen osaan, jossa väsään ainakin pari historiallista dekkaria. Notta.

Sitten tuohon sapuskapuoleen.

Italiassa on luonnollista syödä Välimeren ruokavalion mukaisesti. Joskus dieettailu kyllä saattaa lipsahtaa sieltä kasvisten ja hedelmien suosimisesta suomalaisempaan suuntaan, jolloin maistuu karkki, suklaa ja kaikki muu kaamosväsymyksen karkottamiseen tarkoitettu ape. Vastaiskuna pitää sitten tietenkin karpata, jotta ne pari kuukautta aiemmin ostetut pökät mahtuisivat ylle ilman akrobaattisia taidonnnäytteitä.

Helppo ja hidas karppiruoka kulkee nimellä täytetyt kesäkurpitsat.



Tarvitset:

Pari isoa kesäkurpitsaa per nuppi
Sipulia
Tonnikalaa
Tomaattikastiketta (tai murskaa)
Parmigianoa
ja ellet ole tehnyt karppauksesta uskontoa, niin myös korppujauhoja
suolaa
pippuria
chiliä

1) Aivan ensiksi kesäkurpitsat pestään huolella, ja niiden päät leikataan pois. Sitten koverretaan kahtia leikatut kesäkurpitsat tyhjiksi. Homman voi hoitaa kiroillen normaalilla, terävällä leikkuveitsellä tai sitten voit olla kaukaa viisas ja lällätellä aikoinaan epäluuloisesti ostostasi kummasteelle miehellesi, kun sille koverrusveitselle tuli kerrankin käyttöä. Vähän kannattaa jättää laitoja, ettei kesäkurpitsa luhistu täysin kypsyessään uunissa.

2) Sitten kuullotetaan pilkottu sipuli oliiviöljyssä yhdessä tonnikalan (n. yksi purkki per nuppi) kanssa. Mukaan voi laittaa myös kesäkurpitsan silputtua täytettä, itse en kyllä käytä sitä kokonaan, koska muuten täytettä tulee vähän liikaakin.

3) Kun nämä sörsselit on kypsennetty pannulla, lisätään paseerattu tomaattisoossi ja annetaan muhia jonkin aikaa pannulla. Maustetaan suolalla, pippurilla, chilillä. Pane uuni 200 asteeseen, täyte muhikoon sen aikaa, että uuni lämpenee.

4) Vuoraa uunivuoka ensin leivinpaperilla ja sitten oliiviöljyllä. Öljy nimittäin kypsyttää kesäkurpitsaa. Itse sivelen öljyä myös kesäkurpitsan sisäpinnalle, siis sinne, minne täyte asetetaan.

5) Sekoita täytteeseen pari rkl korppujauhoa sekä reippaasti parmigianoa. Sitten täytettä kesäkurpitsoille, saavat olla ihan kukkuroillaan. Päälle vielä lisää parmigianoa. Kypsennä 200 asteessa ainakin vartti. Sitten grill-toiminto päälle ja toiset kymmenen minuuttia. Anna hiukan jäähtyä, ellet halua huutaa ja kiroilla, kun tulikuuma täyte/kesäkurpitsa poltaa kitalaen rakkuloille. Mene heti kokeilemaan niitä housuja, että mahtuvatko jo tämän karppausken jälkeen. jos eivät, niin lohduttaudu suklaalla.

Rentoa viikonloppua kaikille!

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Pääsiäismaisema

Mies oli pyhät töissä, niin kuin yleensäkin. Maanantaina sentään pääsimme anoppilaan lounaalle, kun siippa kurvasi kotiin jo puolenpäivän tienoilla. Turha kadehtia lyhyitä työpäiviä, työt päättyivät niin aikaisin siksi, että herätyskin oli ollut viideltä.


Jostain syystä ilmat kylmenevät Italiassa aina pääsiäiseksi. Erityisesti pääsiäismaanantai on monena vuonna ollut harvinaisen kylmä ja sateinen. Samalla se on Italian virallisen piknik-kauden avaus, joka pitäisi kai sitten viettää toppatakkiin pukeutuneena. Me tyydyimme kuitenkin syömään anopin särpimiä sisätilojen lämmössä. Kuten yleensäkin, pöydästä pääsi lopulta ylös vain nostokurjen avulla. Primo piattona olivat anopin parmalaiset tortellit, joiden sisällä oli mangoldi-juustosekoitus. Pääruokia oli peräti kaksi, ensimmäisenä tarjottiin riistalintua, jonka nimen ole autuaasti unohtanut, ja toisena pääruokana sitä perinteisempää karitsaa. Plus sitten lisukkeet. Ja jälkiruoat. Ja suklaamunat. Ja perinteinen italialainen pääsiäiskakku colomba.  Näitä sitten sulatellaan seuraavat viikot.


Viime yön vietin kuunnellen yläkerran naapureiden tuoreinta perheenjäsentä. Jos olette joskus manailleet, kun olette joutuneet heräilemään oman pikkumussukkanne vuoksi yöllä, niin kokeilkaapa naapureiden lapsen vuoksi valvomista. Voin vakuuttaa, että kiristää hermoja vielä tehokkaammin. Omasta lapsesta sentään suurinpiirtein tietää miksi itkee ja saattaapi jopa olla joku poppaskonsti lapsen rauhoittamiseksi, mutta kun seinän takana tai tässä tapauksessa katon yläpuolella itketään tuntikaupalla keskellä yötä, ei voi vedota edes kaiken kärsivään äidinrakkauteensa. Saas nähdä kuinka monta valvottua yötä naapurisopu kantaa.

Öisen valvomisen tuloksena yksi pöydälle, tuolille, pehmolelulle, tyynylle ja lattialle kaatunut puolikas maitolitra sekä pankkikortin kuoletus, kun unohdin pin-numeron. Siis käytän korttia joka päivä noin tsiljoona kertaa, ja yhtäkkiä minulle tuli black out kun yritin muistella numeroa. Tämä on tulos, kun oman lapsen kolmen vuoden heräilyihin lisätään tuntikausia valvottava naapurinlapsi.

Jos meno jatkuu samanlaisena, minut kärrätään ensi viikolla hermoparantolaan. Ensin kokeilen kuitenkin korvatulppien tehovoimaa, sitten siirryn vierashuoneeseen, joka on asunnon toisessa päässä ja viimeisenä hätävarasuunnitelmana pystytän teltan tuonne lähipellolle ja muutan sinne odottamaan, että naapureiden kuopus huristelee ohi uunituoreen ajokortin kanssa. Ajankuluksi voisin lähetellä uhkaavia teknologian vastaisia kirjeitä pommeineen poliittisille päättäjille. Ei kun se kuuluikin yhteen toiseen suunnitelmaan.

Hauskaa viikon jatkoa ja hyvin nukuttuja öitä!

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Tilannetiedotus

Työkone on huollossa. Ainakin perjantaihin saakka. Tässä miniläppärissäni ei ole viruksentorjuntaa, joten nettailu jää toistaiseksi sähköpostien lukemiseen.

Uusi käsis on mallikkaasti työn alla, eilen kirjoitin 8 liuskaa. Hämmästyin, vaikka kakkosen riviväliä käytänkin, yleensä jo 4-5 liuskaa on hyvä saavutus. Pian alan lähestyä viime vuotista 100 liuskan kuukausitahtia. Ja siitähän ei ole pitkä matka Stephen Kingimäisiin kynäilyihin ;)

Mitä muuta jänskää? No, kustannustoimittaja antoi alkupaloiksi syksyllä ilmestyvän dekkarin editoitua alkua. Käytämme oikein kiinnostavaa track changes -ohjelmaa, jossa näkyvät kaikki muutokset tekstissä. Vau. Kyllä editoimisessa hommaa riittää. Toivottavasti kustannustoimittajalle maksetaan ylitöistä... tai jotain...

 Kirjailijat kuulemma aloittavat ryyppyputken, kun saavat kirjan päätökseen. Minä olen syntymähumalassa, joten ei tarvitse korkkia haistella. Kuinkahan kustannustoimittajat juhlivat urakan päättymistä? Polttavat käsiksen tulostetun version ja tanssivat sen ympärillä? Työntävät haihattelevien kirjailjoiden woodoo-nukkeihin piikkejä? Tai kirjoittavat puolestaan koskaan julkaistavan tarinan, jossa pilkkusäännöt unohtanut "kirjailija" löydetään raa'asti kuristettuna kirjoituspöytänsä äärestä? Mainitsiko Haanpää mitään näistä niissä kustannustoimittajia koskevissa säännöissään?

Ainakaan kustannustoimittaja ei saanut olla absolutisti, sen minä muistan. Hyvä juttu, tiedän kustantamossa parikin tyyppiä, jotka ovat ansainneet tuliaisiksi pullollisen piemontelaisen maanviljelyksen bravuurituotetta.

Hyviä kirjoitusviboja kaikille!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Torinon kevät

Yksi Italian parhaista puolista on ilmasto. Eikä tämä ole aprillipilaa. Tällä viikolla on kuljettu t-paidassa, ja välillä on tullut siltikin kuuma. Toinen Italian hyvistä puolista on aviomieheni. Hän nimittäin keksi meille kivaa ohjelmaa sunnuntaiangstin karkottamiseksi. Ok, iltapäivällä siippa lähtee töihin ja angsti yllättää, mutta sitä ennen ehdimme käydä pyöräretkellä Mandrian luonnonpuistossa.


Rooman seudulla kevät on suoranainen spektaakkeli, mutta ei Torinon seudunkaan primavera hullumpi ole. Oikeastaan kevät on hiipinyt kuin varkain lempivuodenajakseni.

 Italiassa huhtikuu ei ole kuukausista julmin, ei todellakaan. Me siis vuokraamme jopot Mandrian luonnonpuistossa ja mankeloimme ympäriinsä Italian entisen kuninkaan metsästystiluksilla.


Tänään kiittelin miestä myös hänen aamuvirkkuudestaan. Minun luonnollisimman biorytmini mukaan nukkuisin klo 03.00-11.00. Ja vaikka heräänkin näennäisesti aikaisemmin, niin aivoni heräävät joka tapauskessa yleensä vasta tuossa 11 tienoilla. Mies taas on täynnä energiaa aamuisin, ja niinpä suuntasimme puistoonkin ensimmäisten joukossa. Italialaisethan ovat tunnettuja aamuntorkkuja, ja niinpä Mandria alkoi olla täynnä populaa vasta, kun me jo lähdimme takaisin kotia kohti.


Mies kiitteli ja ihmettelikin aamuista mielenhäiriötäni, kun ymmärsin valmistaa lounaan valmiiksi aamutouhujen lomassa ennen lähtöä. Kuin paras italialaismamma konsanaan pilkoin ja kuullotin kasvikset palapaistiin, ruskistin lihat ja panin koko höskän kypsymään sillä aikaa, kun söimme aamupalaa (caffé latte ja keksejä) ja peseydyimme. Spezzatino siis kaipasi vain lämmittämistä kotiin tultuamme.


Alpeilla on vielä lumiset huiput.



Keväistä sunnuntaita kaikille!