torstai 15. maaliskuuta 2012

Kirjailijanalun sairauskertomus

Tytöllä on vesirokko. Alkoi yhdellä näppulällä, jos koko tarhaluokka ei olisi viime viikkona rokosta omaa osuuttaan saanut, en olisi osannut edes aavistaa. Yhden päivän kuume ja oksennustauti, sitten vesikelloja on noussut suht tasaisesti pitkin pientä ja kapoista ruumista. Mamma, sain uusia näppylöitä, katso! Kuinka haavoittuvalta oma lapsi näyttääkään maatessaan vanhempien syynäävään katseen alla. Taas uusi. Ja tuossa! Entäs tuo! Tuo pian tulehtuu...

Lapsen sairastaminen tuntuu kurjalta myös vanhemmasta, mutta vielä lystimmäksi meno muuttuu, kun äitikin sairastuu. Onnettaren lempilapsi. Mitä jos oma äitee olikin väärässä, enkä ollutkaan ehtinyt sairastaan vesirokkoa naperona? Onneksi kirjailijakuvat ehdittiin jo ottaa, toisaalta scarface - vesikello -yhdistelmä olisi lisännyt kirjailijaesittelyyn oman annoksensa hyistä kauhua. Sinä olisi suspensea kerrakseen, kun saisi jännittää, millaiset arvet rokko jättää keski-ikäiseen ihoon.

No, kauhukuvista huolimatta minuun taisi iskeä ihan vain perinteinen flunssa kuumeineen. Oloa voisi tällä hetkellä kuvailla parhaiten sanalla töttöröö. Tuntuu siltä kuin päässä olisi hattaran ja pumpulin sekoitusta, ja yhtä napakalta tuntuu koko muukin kroppa.

Eilen makasin kuumeessa sängyssä. Se oli tietenkin luksusta, koska äidin elämänammatissa ei sairauslomia tunneta. Eivät kuulu työsuhde-etuihin. Mutta eilen kodinhoitajamme toimi aamupäivän lapsenvahtina ja illalla passasi mies. Toi sänkyyn herkkuja, laittoi illallisen, hoiti tytön yöpuulle.

Mitä 38.5 asteen kuumeessa houriva kynäilijänalku tekee sängyssä? No kirjoittaa tietenkin... Ja miettii, onko kyse todella alkukantaisesta, intohimon sekaisesta rakkaudesta kirjoittamista kohtaan vai pelkästä tylsästä riippuvuudesta sanansäilään, kun edes sairasvuoteella ei osaa miettiä muuta kuin kirjoittamista. Ja käsikirjoitusta. Ja niitä ihania, pieniä muutoksia, jotka vielä ehtii ujuttaa sekaan, ennen kuin kustannustoimittaja nappaa käsiksen lopulliselle, lausekohtaiselle editointikierrokselle.

Mietin sanojen paikkaa, joskus lauseiden. Ei kai lukija niihin kiinnittäisi edes huomiota, mutta minä kiinnitän. Otan lopulta kokonaisen kappaleen pois ja muovailen sen uudelleen. Ei sen ensimmäinenkään hullumpi ollut, mutta toinen versio vaikuttaa mielestäni niin paaaaljon paremmalta.

Minun pitäisi kai manata kuumetta ja maata sängyssä kärsivän oloisena, pyytää heikolla äänellä mieheltä juotavaa. Mutta minä puhisen innostuksesta, selitän siipalle viimeisimmät oivallukseni, hehkun iloa, kun saan kirjoittaa oikein luvan kanssa. Ehkä enemmänkin, kustantamossa aivan odotetaan, että kirjoitan. Ihmeellistä!

Ehkä se varsinainen tauti onkin tämä. Kirjoittaminen.

8 kommenttia:

  1. On. Tauti se on, kirjoittaminen. Ja tarttuvaa sorttia. :) Editointivaihe on onneksi (ainakin mun mielestä) verrattavissa siihen, kun pahin räkis on helpottanut ja elämä alkaa voittaa.

    Pikaista paranemista (siitä toisesta taudista, ei kirjoittamisesta)!

    VastaaPoista
  2. Raakakirjoitusvaiheessa minulla oli päällä varsinainen kirjoitusputki, oikeita liskojen öitä ja päiviä, kun henkilöhahmoja alkoi jo kiipeillä seinillä ja ilmestyä nurkkien takaa ;)

    Kiitos, toivottavasti olo tästä pian tokenee :)

    VastaaPoista
  3. Voi teitä,paranemisiin! Mutta onneksi kirjoittamistautiin ei taida olla parannuskeinoa.Minä muuten sairastin sikotaudin aikuisena,oli kamalaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, olo on iltaa kohden jo hiukan parempi. Tähän kirjoittamisvimmaan ei taida lääkkeitä ollakaan ;) aikuisena taitavat melkein kaikki taudit olla pahempia kuin leikki-iässä...?

      Poista
  4. Paranemisia teille :) Ja mukavaa kirjoittelua...itse en osaa kirjoittaa yhtikäs mitään, siksi ihailenkin niitä jotka sen taidon omaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nelli L. kirjoittamalla olenkin nyt itseäni hiukan hoitanut illan mittaan ;) Ja minäkin ihailen niitä, jotka osaavat kirjoittaa. Yritän ottaakin mallia sellaisista :D

      Poista
  5. Minä en tiedä onko minulla ollut vesirokkoa, koska äitini ei muista. :D On minulla ainakin poskessa yksi vesirokkoarpi poskessa, olkoon se sitten todisteena.

    Kirjoittamistauti on kiva tauti! En lue oikeastaan ikinä dekkareita, mutta sinun dekkarisi voin lukea, jos se kirjastoihin ilmestyy. (Ostamista en lupaa ennen rikastumista, toivottavasti ymmärrät. :)

    VastaaPoista
  6. Ensin omakaan äitini ei meinannut olla varma, mutta onhan se niin, että jos yksi sisaruksta sen saa, niin aika varmasti sen saa samantien se toinenkin :)

    Aion panna (jos se vain on lupien suhteen mahdollista kun en mitään arpajaislakeja tunne jne.) dekkarin myös blogiin arvottavaksi sitten kun se ilmestyy, että kannattaa kokeilla varmuuden vuoksi onnettarenkin suosiota, jos Italiaan sijoittuva dekkari sattuisikin kiinnostamaan :)

    VastaaPoista

Kiva kun kävit!