perjantai 23. maaliskuuta 2012

Aurinkoa Alpeilla eli kuinka dekkaristi luo suspensea blogiinsa

Torstaiaamulla uskalsin viimein lähettää käsiksen kustannustoimittajalle editoitavaksi. Bye bye baby, bye bye. Näemme pian uudelleen, jos ja kun kustannustoimittaja toipuu korjausten vaatiman työn aiheuttamasta hermoromahduksesta ja lähettää käsiksen maitojunalla takaisin. No ei kai, rautainen ammattilainen ei helposta hätkähdä. Onneksi. Joka tapauksessa olen ilmoittanut, etten ole herkkähipiäinen, ja että punakynä vain viuhumaan vaikka joka sanan kohdalle, jos tarvetta löytyy. Sitä todennäköisesti löytyy.


 
Totuuden hetki siis lähestyy, apua. Tieto kustannustoimittajan viime vuonna toimittaman esikoisdekkarin erinomaisuudesta ja menestyksestä voisi aiheuttaa tällaisen kynäilijänalun harteilla kohtuutonta painetta.  Tai sitten armelias realisti sisälläni voi tuntea vain helpotusta siitä, että k-toimittaja on tottunut niin hyvään, että kritiikinkin voi ottaa melkein kehuina...?   (vinkiksi dekkarigenreä tuntemattomille, että tätä hienovaraisten Vuoden johtolankojen ripottelun strategiaa dekkaristit käyttävät antaessaan lukijalle vinkkejä syyllisen arvaamiseksi. Ei dekkarikirjailija kirjoita, että niin muuten syyllinen ei kun siis kustantamoni on G... vaan lukijan on laskettava yksi plus yksi, tehtävä omat päätelmänsä syyllisestä ei kun siis kustantamosta ja sitten henkeään pidätellen luettava sinne viimeisiin lukuihin tai siis postauksiin saakka saadakseen selville, onko arvaus mennyt nappiin vai ei.)

Hah hah, kuulen, kuinka oivallukset syttyvät teidän lukijoiden päässä akuankkamaiseen hehkulampputyyliin.
Tai sitten olen vain kääntänyt liikaa akkaria ja tuo pöydällä pomppiva Pikku apulainen ei olekaan kuin mielikuvitukseni tuotetta.


Torstai oli joka tapauksessa toivoa täynnä, ja niin matkasimme pitkästä aikaa lounaalle aurinkoiseen anoppilaan Alpeille.


Juu, antakaa kun arvaan: olette jo kyllästyneet tähän meikäläisen photoscapella kikkailuun...? Kamoon, minähän olen vsta päässyt alkuun. Okei, lupaan hillitä jatkossa ainakin noita liu'utettuja kehyksiä.

Tehän odotitte tälta postaukselta suspensea, vai mitä. Nyt sitä alkaa tulla. Ensin kuva viattomista alkupaloista.

Mikään, ei sitten mikään anna olettaa tässä rauhallisessa lounaspöydän idyllissä mitään pahaenteistä, eikö totta? Päinvastoin, me tuudittaudumme myös primo piatton ja secondo piatton ajaksi tortellinien ja paistin aiheuttamaan turvallisuudentunteeseen. Eihän maailmassa voi olla mitään pahaa tai vaarallista, kun masu on täynnä anopin herkkuja. Mutta oih! Ole varuillasi! Mikään ei ole dekkareissa tai anopin ruokapöydässä sitä, miltä se näyttää...

Juustotarjottimen nähdessämme epäilyksemme alkavat pikku hiljaa herätä. Kaikki näyttää liiankin tutulta ja turvalliselta. Varo, haluamme huudahtaa! Pikkulinnut ovat lopettaneet liverryksensä! Jotain on tekeillä! Tunnen sen luissani!


Argh! Murhajuoni on paljastunut! Päähenkilö yritetään myrkyttää tuon juuston avulla. Todella ovela murha-ase, varsinkin kun appivanhemmat ovat treenanneet sen syömistä jo vuosikausia, eikä itsestään Kävelevän Juuston kirous siis vaikuta heihin. Mutta viaton, pahaa-aavistamaton päähenkilömme sen sijaan... mitä hän tekee? Juokseeko hän kirkuen ulos ovesta? Vai leikkaako hän palan tuosta tummanpuhuvasta juustosta? Asettaako hän palan huulilleen? Kaatuuko hän kouristellen maahan? Onnistuuko Kävelevän Juuston kammottava murhajuoni vai pelastuuko päähenkilömme viime tingassa?

Se nähdään ensi jaksossa... (tähän loppuun siis tällainen cliffhangeri, joka koukuttaa niin, että teidän on pakko lukea myös seuraava postaus)

13 kommenttia:

  1. Uskon arvanneeni kustantamosi... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vuoden Suurennuslasi-palkinto kuuluu sitten selvästikin sinulle :)

      Poista
  2. Onko tuo sitä "toukkajuustoa"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sentään :) Vaikka kyllä tuohonkin toukat pian pesisivät, jos se jätettäisiin sopivaan paikkaan ,)

      Poista
  3. Huijui, aika häijyn näköinen juustokimpale! Taitaisi jäädä minulta syömättä...

    Toivottavasti kustantajalta tulee hyvää palautetta ja päästän pian lukemaan valmista dekkaria! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, jäi kyllä minulta syömättä... pitää ensin totutella mahaa vähän pehmeämmillä juustoilla ;)

      Poista
  4. Hui mikä juustokimpale,varmaan sitä haisevaa sorttia;D Photoscape on kyllä kiva ohjelma;yksinkertainen ja hyvä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli melkoinen lemahdus kyllä keittiöön, kun juustot otettiine siin ;) Photoscape on vähän liiankin kiva, kuten ehkä huoma...? :D

      Poista
  5. Täytyy kyllä tunnustaa, etten uskaltaisi maistaa tuonnäköistä juusta ilman että muu pöytäseurue olisi jäänyt todistettavasti henkiin sitä maistettuaan. Suloisia kukkia lapsen pikku kätösissä ja ihkun mageet saappaat, mukavan keväisiä kuvia.
    Hyvään seuraan olet esikoisesi saamassa, jos arvasin kustantamosi oikein...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mies on kyllä vielä hengissä :) En silti uskaltanut... juustosta jäi kuulemma uskomattoman hyvä jälkimaku. Onneksi ei jälkihajua :D

      Juu, vähän liiankin hyvään seuraan pääsee esikoiseni. Liikaa paineita ;)

      Poista
  6. hups, ei tuo juustoksi ilmoittamasi ole ollenkaan niin pahannäköistä, kun oli ensimmäinen MUSTA pastani, tyttären calabrialaisen anopin valmistama - mutta ah, se oli paras pastakokemukseni sitten minkään pastan. sittemmin olen tilannut sitä myös ravintolassa - totuus on, että anopin oli ehdottomasti maukkaampaa.

    tuo G oli kyllä hämäystä?
    tsemppiä kirjallesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliko siis mustekala-pastaa? Se on ainoaa mustaa pastaa, jota olen itse syönyt ja totisesti herkullista!

      Hm... lieneekö tuo G hämäystä...?

      Vilpittömästi sinun,

      V.V ;)

      Poista

Kiva kun kävit!