maanantai 5. maaliskuuta 2012

Ajatus juoksee koipien tahdissa

Tänä aamuna sataa, mutta muuten Torinon seudulla on ollut nyt hiukan yli viikon verran ihanan keväinen sää. Lämpötila on siis kohonnut päivällä yli 20 asteen. Ei täällä ruusut vielä sentään kuki, mutta ilman takkia tarkeni kulkea ainakin torstaina, kun kävimme Valentinon puistossa kävelyllä glamourin mallihetkeni jälkeen.



This is what Valentino's park in Turin looked like the 1st of March

Aloin muuten harkita osallistumista Helsinki City Runille, viimeisen maratonin puolikkaan pituisen matkan juoksemisesta onkin ehtinyt vierähtää jo muutama vuosi. Aloitin treenauksen innolla: viime viikolla yksi 1h10 minsan lenkki, yksi tunnin intervalliharjoitus, yksi nopea lenkki (normaalisti 44 minuuttia kestävä lenkki 39 minuutissa) ja eilen oli tarkoitus tehdä se pitkä lenkki, eli tässä vaiheessa vielä 1h 20 minsaa maksimissaan. Ongelmana vain selkä, joka taisi vähän ärtyä napakasta aloituksesta. Siispä lenkki siirtyi tälle viikolle.

Something is already growing

Minulle juoksu ei ole pelkkä urheiluharrastus. Se on meikäläiselle prozacin korvike. Olen ihan eri ihminen silloin, kun pääsen käymään lenkillä. Tunnustan avoimesti olevani riippuvainen juoksun aikaansaamista endorfiineistä. Lisäksi ajatukseni ovat aina kehittyneet sujuvimmin juostessa. Kirjoitan juoksun aikana lähes koko ajan päässääni. Välillä vain mietin juonta, ja ratkaisut esittäytyvät minulle askelten lomassa, toisinaan näen lenkin ajan juonen jonkinmoisena elokuvana, joskus taas lausun lauseet valmiina päässäni ja kotiin päästyäni kirjoitan ne äkkiä siinä muodossa paperille.

Waterplay

Ei siis ole sattumaa, että dekkarini päähenkilö harrastaa myös kestävyysjuoksua. Olen pitänyt taukoa omassa kirjoittamisessa ja keskittynyt viimeaikoina Aku Ankan käännöksiin. Vaikka Ankkalinnassa on ratkiriemukasta vierailla, niin sormet syyhyävät päästä taas omien tekstien kimppuun.

The Castle in the Valentino park

Kuvausten jälkeen naamalleni jumittui tietenkin pelottava hymy. Onneksi tyttäreni ei juossut kauhusta kirkuen pakoon, vaan kiinnitti huomionsa puiston ihmeisiin.

My very best flight attendant smile


Myös ensi syksynä ilmestyvää käsistä muokataan vielä, itse asiassa epäilen, että haluaisin muokata sitä vielä sen ilmestyttyä painosta ;) Aina tuntuu siltä, että sinne voisi lisätä jotain tai poistaa jotain. Vaihtaa adjektiivien paikkaa lauseessa tai muuttaa niitä kokonaan. Onneksi kustannustoimittajan on jossain vaiheessa pantava stoppi tällekin puuhalle ;) Kustannustoimittajani on muuten huippupätevä ammattilainen. Hän osaa olla samalla sekä hienotunteinen että inspiroiva. En voisi enempää pyytääkään.

Ja tiedän kyllä, että jossain vaiheessa muokkaamisenkin on loputtava, ja on uskallettava antaa käsiksen kävellä omilla, haparoivilla askeleillaan kohti painoa ja ensimmäisiä lukijoita. Huh!

Sitä odotellessa, oikein ihanaa uutta viikkoa kaikille!

8 kommenttia:

  1. Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka saavat liikunnasta endorfiinipiikit -minulle tulee vain ihan mukava olo, that's it. Suklaan syöminen sohvalla sen sijaan on tie taivaaseen... voit vapaasti kuvitella ulkomuotoni :D

    Parhaat kirjoitusajatukset eivät kyllä tule sohvalla eikä koneen edessä, ne tulevat liikkeessä, minun tapauksessani kävellessä tai jotain kotihommia puuhatessa.

    Ihanat on maisemat siellä!
    -Leijona

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, juu, enpä sylje suklaankaan päälle, ettei siinä mitään ;) Mutta liikunta sitä varsinaista huumetta on, sitä kun saisi piikitettyä suoraan suoneen, niin johan pomppaisi. Kävely on kyllä myös hyvä tapa kiihdyttää ajatusvirtaa, nimenomaan paikoillaan minun on vaikea ajatella, paitsi kulkuvälineissä, eli periaatteessa riittää, että maisema vaihtuu ,)

      Poista
  2. Luin juuri kirjoitusoppaan, jossa kerrottiin kuinka amerikkalaisessa taidemuseossa mies oli kävellyt erään arvostetun taulun eteen, kaivanut laukustaan kaikki maalaustarpeet ja ollut juuri sutaisemassa maalia tähän tauluun, kun vartijat saivat tämän hullun tärvelijän selätettyä maahan. Mies vakuutti, että oli taiteilija itse ja hänen piti päästä parantelemaan omaa tauluaan. Poliisin tutkimuksissa osoittautui, että mies tosiaan oli sen taulun maalannut taiteilija, joka ei koskaan ollut työhönsä aivan tyytyväinen.

    Sen jälkeen kirjoittaja kertoi tutustaan, joka oli tunnettu kirjailija. Hän oli löytänyt tämän tutun kotoa tämän kirjoittaman menestysromaanin, joka oli täynnä erilaisia muistiinpanoja. Kävi ilmi, että tämäkään kirjailija ei ollut koskaan täysin tyytyväinen kirjaansa, vaan vielä sen ilmestyttyä ja noustua bestselleriksi tämän oli pakko tehdä siihen "korjauksia" itseään varten. :->

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Öhöm... oliko tämä siis luvussa "Sekopäät, jotka eivät osaa panna tekstiin viimeistä pistettä?" Heh, minä pääsen sinne varmaan klassiseksi sairastapaukseksi :D Yllättävän moni kirjailija kyllä tunnustaa, ettei kykene lukemaan lainkaan vanhoja kirjojaan siksi, että huomaavat niissä (varsinkin...) vuosien jälkeen aina tuhottomasti korjattavaa ja paranneltavaa. Olisiko siis kyseessä kuitenkin ammattitauti vai onko kyseeessä ihan tylsä, perinteinen täydellisyydentavoittelu-syndrooma? ;D

      Poista
    2. Luulen, että kyse on perfektionismista yleisesti. Itselläni on esim. sellainen taipumus, että joskus alan miettiä, miten olisin voinut tehdä jonkin asian paremmin, vaikka asialla saavutettiin haluttu lopputulos. Esim. jos olisin kirjoittanut työhakemuksen ja saanut sillä työn, saatan joskus myöhemmin miettiä, että miten olisin voinut saada hakemuksestani vielä paremman! Minkä ymmärtäisi hyvin, jos en olisi saanut paikkaa, mutta jos paikan on saanut jo, niin eihän tuossa ole mitään järkeä. Eikä kyse ole vain teksteistä, vaan muistakin jutuista.

      Tästä huolimatta pystyn onneksi ihan kohtuudella lukemaan vanhoja kirjojani. Enemmän tulee ehkä sellainen ilmiö, että ne tuntuvat tylsiltä, kun ne on niin miljoona kertaa jo joutunut lukemaan ja siten nokkelinkin ilmaus tai idea kuulostaa väljähtyneeltä.

      Poista
    3. Minä olen totta puhuen yleensä kamala huithapeli, alisuorittamisen aatelinen. Nämä blogipostauksetkin julkaisen tällaisenaan, sen kummemmin edes kirjoitusvirheitä korjaamatta. Mutta dekkari. Ja muut käsikset. Niitä tekee mieli viilata ja höylätä ja rutistaa ja venyttää ja vaikka mitä.

      Outoa :)

      Poista
  3. ONpa kaunis puisto! Meillä nyt lämpeni ja tänään päivällä oli suorastaan lämmintä auringonpaisteessa.
    Jaksaisinpa minäkin juosta puolimaratonit.Tel Avivissa on maratonijuoksu kuun lopussa,mutta taidan jäädä vain katselijaksi. Mutta juoksen sentään kuntosalin juoksumatolla 3 kertaa viikossa;D
    Mukavaa muokkaamista käsikirjoituksen parissa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään meillä sitten taas kylmeni... :) Hyvä sinä, kun hikoilet juoksumatolla! Tekisi varmaan hyvää selälle käydä välillä sielläkin juoksemassa, pelkkä asfaltti ei ole oikein jees :(

      Poista

Kiva kun kävit!