perjantai 30. maaliskuuta 2012

Julkkiskirjailijan tunnustuksia

Seiskasta soitettiin, haluavat neljän aukeaman yhteisjutun Räikkösen ja Tukiaisen siskosten kanssa. Otsikolla "Kulttuurin laaja kirjo eli uudet julkkisystäväni". Hymystä soitettiin myös, blogi siirretään heidän nettisivuilleen. Joo, itse asiassa se on jo siellä, siirto oli niin ovela, että te lukijat vain ette ole tajunneet, mutta pian tähän mätkähtää iso mainos... tuota... ööh.. mitähän Hymy mainostaa? No jotain, pianpa näette.

Kävin myös Huomenta Suomessa ja saman tien Tuomas Enbusken ohjelmassa, annoin vastalausunnon varsinkin uusiseelantilaisten epäystävällisille ja täysin harhaanjohtaville piruiluille suomalaisten työttömyydestä ja murhatilastoista, kyllä mä tiedän, kun olen kotiäitinä Italiassa ja kirjoitan dekkareita. Ne ovat tappoja, eivätkä murhia, ja kyllä on pälli liikenneministeri, kun ei moista eroa tiedä.

Rupesin myös Iltalehden Rooman kirjeenvaihtajaksi, vaikka en siellä asukaan, niin olen asunut ja se on ihan sama, siellä mikään kuitenkaan ehdi kymmenessä vuodessa muuttua, Luigi vohkii yhä käsilaukkuja ja Berlusconi järjestää pippaloita kesämökissään.

Hesarista tilattiin pari pääkirjoitusta, en ehtinyt siihen hätään sorvata mitään ajankohtaisista asioista, piti mennä siis bilettää Räikkösen ja Tukiaisen sisarten kanssa, että saatiin sitä matskuu sinne Seiskaan, mutta annoin sinne Hesariin pari vanhaa blogikirjoitusta ja ihan täydestä meni, joten homma hanskassa silläkin saralla.

Sale pyysi kabinettiinsa ulkomaiden vastaavaksi, kieltäydyin, koska mulla sinne ole aikaa, kun pitää bilettää myös Seiskan ensi viikon lehteen, sinne tulee neljän aukeaman juttu musta ja Tuomas Enbuskesta jatkoilla ja ketä muita siellä nyt olikaan.

Nobel-komiteasta soitettiin, dekkarin esittelyteksti oli vakuuttanut, mutta eivät vielä osaa päättää, että tuleeko kirjallisuuden vai rauhan palkinto, sanoin, ettei ole niin nuukaa, raha ei haise.

Finlandia-palkintolautakunta otti myös yhteyttä. Oli vähän kipakka puhelu, olivat hiukan vittuuntuneita. Kun kuulemma voitan kaikki tulevat Finlandiat, niin koko palkintohommeli lakkautetaan tarpeettomana, saan seuraavien kymmenen vuoden valuutat kivana könttäsummana, sitten kymmenen vuoden jälkeen kattotaan, että saako siihen jotain lain mukaisia korotuksia vai ei.

Niin tai sitten tuli nukuttua vähän huonosti viime yö, kun lapsi 3v. on ottanut tavakseen käydä vessassa klo 2 ja kukkua sitten hereillä seuraava tunti tai puolitoista. Oli hiukan vetämätön olo aamulla. Tai siis ollut aika lailla joka aamu tällä viikolla. Tai siis ei kun aivan mieletön fiilis, kokeilkaapa tekin olla hereillä pari tuntia joka yö, antaa buustia luovuuteen ja mitä vielä. No, itse asiassa kirjoitin just 5 liuskaa tunnissa, että on se ihan hyvä rytmi, ehkä unen puute oikeastaan sopii minulle.

Joo. Taidan mennä tästä koisimaan. Hauskaa ja unentäyteistä viikonloppua kaikille.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Öhöm

Jos joku haluaa ihailla dekkarin kantta, niin se on näkyvissä katalogin sivulla 6. Älkää sen sijaan katsoko sivua 7, älkää ainakaan kovin tarkkaan...

Gummeruksen syksyn 2012 katalogi 

Jos suora linkki ei toimi, niin käykää katsastamassa syyskatalogi 2012 suoraan Gummeruksen sivuilta

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Sielunmaisema

Sielunmaisema on keväinen: on ollut ihana käydä Roomassa viime päivinä. Via Giulian etsivätoimistolla on jännät paikat. Uusia asiakkaita. Toivon mukaan myös maksukykyisiä. Tosin uskon, että Arianna onnistuu sotkemaan itsensä jälleen johonkin, josta kaltaiseni kunniallinen kotiäiti pitäisi itsensä kaukana.

Tämän puun ohi kipitän juoksulenkeillä.

Koneen ääreltä on kyllä pakko lähteä aina välillä jonnekin. Kävelemään, juoksemaan, autoajelulle. Tänään tein kaikkea kolmea: aamulla juoksulenkki ja iltapäivällä koko porukka ajelulle. Sitten kävelimme hetken metsässä, jota peitti kukkamatto.

Ei oikein tiennyt, mihin jalkansa asettaisi näiden kukkien keskellä.
Ovatko nämä sini- ja valkovuokkoja vai mitä? tv. Kukka on kukka

Näettekö taimenen poikasia?
Autoajelu - kävelyretken jälkeen  teimme huikean kauppareissun: oli juhlavaa, kun menimme ostoksille pitkästä aikaa koko perheen voimin. Ostimme myös simpukoita, ja illalliseksi mies teki yhtä lempiruoistani, eli simpukkapastaa. Nyt on hyvä mennä mammimaan. Hyveli yöteli yökyöpeleille ja hauskaa loppu viikkoa aamuvirkuille.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Ankeat sunnuntait

Onkohan maailmassa paljon muita ihmisiä, jotka inhoavat sunnuntaita. Sunnuntai on viikon ankein päivä, ei suinkaan maanantai. Sunnuntaissa ei ole lupausta mistään, sunnuntai on lopun alkua. Maanantaina taas voi aloittaa kaiken uudelleen. On jotain odotettavaa. Nimittäin viikonloppu ja sunnuntai.

Totta puhuen kävelylläni oli näin ankeaa ja harmaata viikko sitten. tänään on paistanut aurinko. Mutta ei kai aurinkoinen kuva sovia ankeaan tekstiin?
Eihän minulle ole tosi asiassa ollut viikonpäivillä mitään merkitystä enää vuosiin. Oikeastaan sen jälkeen, kun pääsin eroon lukiosta. Työni ovat olleet aina sen verran epäsäännöllisiä, että lauantait ja sunnuntait ovat menettäneet merkityksensä. Sama se, paiskitko duunia lentoemäntänä, kääntäjänä tai kotiäitinä. Sunnuntait eivät ole kuitenkaan vapaapäiviä kuin satunnaisesti.

Tämmöisiä lenkkimaisemia täällä on.
Mutta jotenkin se kouluaikojen sunnuntaiankeus on jäänyt päälle. Aamuisin sitä voi herätä reipaana, mutta viimeistään formuloita katsellessa olo alkaa nuutua ja sitä tietää, ettei koko päivänä saa mitään järkevää aikaiseksi. Lauantaina uuden käsiksen kirjoitus luisti, ja siinä samalla tuli suunniteltua reseptikirjaa. Mutta sunnuntaina voi korkeintaan tarttua uusimpaan Patricia Cornwelliin, eikä sitäkään jaksa lukea kuin 100 sivua. Ei sen jälkeen, kun on lukenut edellisenä päivänä Johanna Hulkon Jostakin kotoisin. Jo Säkeet Pietarista saivat itkemään, ja niin sai tämäkin. Kieli oli välillä niin kaunista, että kielikuvia piti maistella ääneen. Cornwellin kieli vaikuttaa harvinaisen lattealta kauniin suomen kielen jälkeen.

Ruokaa pitää kyllä laittaa sunnuntaisinkin. Varsinkin sunnuntaisin. Silloin on lohturuoan paikka. Yleensä Italiassa kaikki itseään kunnioittavat mammat heräävät joskus kukonlaulun aikaan ja aloittavat sunnuntailounaan pakertamisen teurastamalla lampaan tai kanin tai kylvämällä potut, joita sen paistin kanssa sitten mässytetään. Tällaiset sunnuntaiankeudesta kärsivät päästävät itsensä helpommalla ja tekaisevat suht nopean sienirisoton.

Tarvitset
kasvislientä
kuivattuja metsäsieniä (herkkutatit jyrää)
valkosipulia
persiljaa
oliiviöljyä
riisiä
parmigianoa
kermaa


1) Pane joutesnas sienet turpoamaan lämpimään veteen. Paloittele sillä välin valkosipuli muutamaksi palaksi.

Pese kädet, etteivät sormet haise vielä huomennakin, kun tapaat sen vasta ylennetyn pomosi ekaa kertaa. Istahda hetkeksi netin äärelle: on aikaa, kun niiden sienien pitää turvota ainakin puoli tuntia. Valittele kovaan ääneen ruoanlaiton rankkuutta miehellesi, että ymmärtää leikkiä netissä haahuilusi ajan lapsen kanssa eikä vaadi sinua osallistumaan prinsessaleikkeihin; ne sopivat paremmin äijänköriläille kuin FB-riippuvaisille nettituttujen ongelmia ratkoville ruoanlaittajille.

Kun lapsi tulee viereen kitisemään nälkäänsä, anna sille pala parmigianoa ja nosta se ahterisi tuolista ja hilaa itsesi taas työtason ääreen.

2) Kuullota valkosipuli öljyssä. Sanoin kuullota, älä polta ruskeaksi. Heitä ne palaneet pois ja keskity nyt hiukan paremmin. Pane kasvisliemi kuumenemaan.


3) Pilko huuhdellut ja pehmenneet sienet palasiksi. Lisää pannulle valkosipulin seuraan. Lisää persilja ja hiukan chilipippuria tai mitä mausteita nyt tykkäätkin joukkoon yleensä ripautella.

4) Voit lisätä myös nokareen voita, ellei työterveyslääkärin kuittailut kolesteroliarvoista kaiu korvissa liian tiukkoina. Lääkärit nyt saavat liksansa ihmisten syyllistämisestä, että ehkä kannattaa jättää omaan arvoonsa myös ne vittuilut liikapainosta. Ruvetkoon itse laihikselle, me syödään risottoa. Prkle.

5) Heitä sekaan riisi. Sellainen 1/5 lasia- 1 kokonainen juomalsi per nuppi. Riippuu siitä, kuinka omaan arvoonsa pystyt ne lääkärin piruilut laittamaan. Kuullota riisiä sienten seassa.

6) Lisää sitten aina sopivin väliajoin kasvislientä joukkoon. Riisin pitäisi olla aina liemen peitossa, mutta ei hukkua siihen. Seiso lieden ääressä tärkeän näköisenä, äläkä unohdu vakoilemaan kavereita FB:ssä. riisiä pitää sekoittaa, tai se palaa pohjaan. Kai muistat viime kerrasta?


7) Kun riisi alkaa olla al dente, lisää joukkoon pari desiä kermaa. Sitä ei ole pakko tunnustaa anopille, joka kuitenkin aloittaisi vain sen valitusvirren terveellisistä ruokatottumuksista. Koska kerma kuitenkin tekee melkoisen eron kermaisen ja kermattoman risoton välillä, ainakin salaa sitä kannattaa sekaan tujauttaa.

8) Ja lopuksi reippaasti parmigianoa, kerranhan tässä vain eletään.

Buon appetito!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Aurinkoa Alpeilla eli kuinka dekkaristi luo suspensea blogiinsa

Torstaiaamulla uskalsin viimein lähettää käsiksen kustannustoimittajalle editoitavaksi. Bye bye baby, bye bye. Näemme pian uudelleen, jos ja kun kustannustoimittaja toipuu korjausten vaatiman työn aiheuttamasta hermoromahduksesta ja lähettää käsiksen maitojunalla takaisin. No ei kai, rautainen ammattilainen ei helposta hätkähdä. Onneksi. Joka tapauksessa olen ilmoittanut, etten ole herkkähipiäinen, ja että punakynä vain viuhumaan vaikka joka sanan kohdalle, jos tarvetta löytyy. Sitä todennäköisesti löytyy.


 
Totuuden hetki siis lähestyy, apua. Tieto kustannustoimittajan viime vuonna toimittaman esikoisdekkarin erinomaisuudesta ja menestyksestä voisi aiheuttaa tällaisen kynäilijänalun harteilla kohtuutonta painetta.  Tai sitten armelias realisti sisälläni voi tuntea vain helpotusta siitä, että k-toimittaja on tottunut niin hyvään, että kritiikinkin voi ottaa melkein kehuina...?   (vinkiksi dekkarigenreä tuntemattomille, että tätä hienovaraisten Vuoden johtolankojen ripottelun strategiaa dekkaristit käyttävät antaessaan lukijalle vinkkejä syyllisen arvaamiseksi. Ei dekkarikirjailija kirjoita, että niin muuten syyllinen ei kun siis kustantamoni on G... vaan lukijan on laskettava yksi plus yksi, tehtävä omat päätelmänsä syyllisestä ei kun siis kustantamosta ja sitten henkeään pidätellen luettava sinne viimeisiin lukuihin tai siis postauksiin saakka saadakseen selville, onko arvaus mennyt nappiin vai ei.)

Hah hah, kuulen, kuinka oivallukset syttyvät teidän lukijoiden päässä akuankkamaiseen hehkulampputyyliin.
Tai sitten olen vain kääntänyt liikaa akkaria ja tuo pöydällä pomppiva Pikku apulainen ei olekaan kuin mielikuvitukseni tuotetta.


Torstai oli joka tapauksessa toivoa täynnä, ja niin matkasimme pitkästä aikaa lounaalle aurinkoiseen anoppilaan Alpeille.


Juu, antakaa kun arvaan: olette jo kyllästyneet tähän meikäläisen photoscapella kikkailuun...? Kamoon, minähän olen vsta päässyt alkuun. Okei, lupaan hillitä jatkossa ainakin noita liu'utettuja kehyksiä.

Tehän odotitte tälta postaukselta suspensea, vai mitä. Nyt sitä alkaa tulla. Ensin kuva viattomista alkupaloista.

Mikään, ei sitten mikään anna olettaa tässä rauhallisessa lounaspöydän idyllissä mitään pahaenteistä, eikö totta? Päinvastoin, me tuudittaudumme myös primo piatton ja secondo piatton ajaksi tortellinien ja paistin aiheuttamaan turvallisuudentunteeseen. Eihän maailmassa voi olla mitään pahaa tai vaarallista, kun masu on täynnä anopin herkkuja. Mutta oih! Ole varuillasi! Mikään ei ole dekkareissa tai anopin ruokapöydässä sitä, miltä se näyttää...

Juustotarjottimen nähdessämme epäilyksemme alkavat pikku hiljaa herätä. Kaikki näyttää liiankin tutulta ja turvalliselta. Varo, haluamme huudahtaa! Pikkulinnut ovat lopettaneet liverryksensä! Jotain on tekeillä! Tunnen sen luissani!


Argh! Murhajuoni on paljastunut! Päähenkilö yritetään myrkyttää tuon juuston avulla. Todella ovela murha-ase, varsinkin kun appivanhemmat ovat treenanneet sen syömistä jo vuosikausia, eikä itsestään Kävelevän Juuston kirous siis vaikuta heihin. Mutta viaton, pahaa-aavistamaton päähenkilömme sen sijaan... mitä hän tekee? Juokseeko hän kirkuen ulos ovesta? Vai leikkaako hän palan tuosta tummanpuhuvasta juustosta? Asettaako hän palan huulilleen? Kaatuuko hän kouristellen maahan? Onnistuuko Kävelevän Juuston kammottava murhajuoni vai pelastuuko päähenkilömme viime tingassa?

Se nähdään ensi jaksossa... (tähän loppuun siis tällainen cliffhangeri, joka koukuttaa niin, että teidän on pakko lukea myös seuraava postaus)

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Rakkaudesta

"Sinä olet lohtuni puhtain,
olet turvani, joka ei järky,
sinä olet minulle parhain,
sillä kuin sinä mikään ei koske.

Ei, kuin sinä mikään ei koske.
Sinä kirvelet tulena, jäänä,
kuin teräs sinä sielua viillät -
sinä olet minulle parhain."

Karin Boye 1900-1941, suom. Leena Krohn



ELEFANTTI

Itse asiassa elefantit ovat hyvin sensitiivisiä ja hermoherkkiä. Niillä on hedelmällinen mielikuvitus, jonka avulla ne silloin tällöin voivat unohtaa ulkonäkönsä. Kun ne menevät veteen, ne sulkevat silmänsä. Nähdessään omat jalkansa ne joutuvat ahdistuksen ja hädän valtaan.
       Tunsin kerran elefantin, joka rakastui kolibriin. Elefantti laihtui, ei saanut unta ja kuoli lopulta sydänkohtaukseen. Ne jotka eivät tunne elefanttien luonnetta, sanovat: se oli niin nössö.

Zbigniew Herbert, suom. Pentti Saarikoski

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Kiireisen kokin kasvispasta

Tässä helppo ja nopea pastaohje italialaisen ruoan ystäville eli gnocchi alla sorrentina pikaversiona.

Aivan ensimmäiseksi on syytä hankkia italialainen anoppi, joka valmistaa teille peruna-gnoccheja. Jos tämä pojulistaan mustasukkainen mamma kuitenkin pelottaa liikaa, voitte tyytyä siihen hämäläiseen versioon ja mennä ostamaan gnocchit valmiina kaupasta. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Suosittelen pyörittelemään niitä itse vain silloin kun todellakin olette kyllästyneet peukaloiden pyörittämiseen.




 Gnocchien keitto-ohjeeksi mainittakoon, että ne ovat kypsiä silloin, kun nousevat kiehuvan veden pinnalle. Samalla, kun olet tuijotellut kannen alle malttamattomana (on vaikea uskoa, että vesi kiehuu myös ilman sitä jatkuvaa kannen availua, vai mitä?), olet tietenkin valmistanut kastikkeen. Eli kuullota hienoksi pilkottua sipulia oliiviöjyssä, lisää joukkoon paseerattua tomaattikastiketta tai tomaattimurskaa. Italialaisesta anopista on tässäkin kohtaa etua, eli minä saan San Marzano -tomaateista tehdyn paseeratun tomaattikastikkeen häneltä. Jos Donna Leonin lukeminen tai italialaisen oopperan kuuntelu on aiheuttanut sinulle pysyviä aivovaurioita, saatat innostua tekemään kastikkeen itse kypsistä SanMarzanoista.

Naapurilta kannattaa varastaa huomaamatta pari tuoretta basilikan lehteä. Jos naapuri on pihi yrttiensä kyttääjä tai samanlainen mustapeukalo kuin allekirjoittanut, etsi  Alepasta (työkavereillesi puhut tietenkin vain Stocan herkusta) sellainen tomaattikastike, jossa basilika on jo valmiina. Älä jää nuuhkimaan basilikaa (se nyt mitään pilveä ole), vaan heitä ne lehdet kastikkeen joukkoon.

Intopinkeä napolilainen kotiäiti ottaisi tässä vaiheessa esiin uunivuoan, valuttaisi sille sekä kastikkeen että gnocchit ja lisäisi joukkoon palasiksi kuutioitua mozzarellaa ja parmigianoa. Gratinoisi sitten koko hoidon uunissa grill-toiminolla 200 asteessa vartin verran tai kunnes parmigiano saa hiukan väriä.

Italian-suomalaisella perheenäidillä taas on niskoillaan kaksi matalasta verensokerista kärsivää känkkäränkkää, joten hän päättää välttää tiskivuoren kasvattamista ja kippaa gnocchit, kastikkeen ja mozzarellanpalat lautasille sellaisenaan. Ja katselee, kuinka ruoan minuutissa hotkineista kiukkupusseista sukeutuu pasta-annoksen avulla kaksi hellantelttua.

 Eli ostoslistalle:

Gnoccheja sellainen 100g per nuppi
Pari tölkkiä tomaattimurskaa tai puoli litraa paseerattua tomaattikastikketta
Sipuli
Oliiviöljyä
Suolaa, pippuria ja muuta ravintolasta varastettua mausteenkaltaista
Basilikaa
Mozzarellaa (käytän itse mozzarella di bufalaa, mutta ei se nyt niin nuukaa ole)
Parmigianoa


Buon appetito!

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Unelmista totta

Kirjan julkaiseminen oli pitkään ikuisuusunelmani. Sen toteuttamisessa kesti kaksikymmentä vuotta juuri siksi, että ennen kaikkea haaveilin asiasta. Vain kaksi kertaa otin itseäni niskasta kiinni ja todellakin kirjoitin koko pitkän romaanikäsikirjoituksen. Silloinkaan en suhtautunut puuhaan työntekoa vaativana hommana. Olen tunnetusti alisuorittaja ja kuvittelen mielelläni, että kaiken pitää tulla meikäläiselle tarjottimella. Koulussa kiitettävät arvosanat ilmestyivät yläkoulussa ja lukiossa todistuksiin niin vähän vaivalla, että muuta kuin pohojalaasta hävettäisi. Ainoa suurempi epäonnistuminen oli se lääkikseen pyrky. Sinne kirjan selailu muutamaa tuntia ennen koetta ei sitten riittänytkään.

Sukeltaminen Malediiveilla oli yksi unelma, joka muuttui todeksi häämatkallamme
En koskaan halunnut kokeilla mitään vaativaa. Tai jos kokeilin, jätin heti alkumetreillä kesken, etten vain näkisi  vaivaa ainoastaan huomatakseni, että olen hakannut päätä seinään ja saanut palkinnoksi pelkän kuhmun. Kun kirjoitin ekan dekkarikäsikseni, äitini sitä lukiessaan kiltisti huomautti, että kirjailijoilla on tapana kirjoittaa tekstinsä uusiksi ainakin pari kertaa ennen kuin niitä julkaistaan. Minulta huomautus meni ohi: minähän suollan priimaa jo ensimmäisellä pulautuksella. Kai se nyt riittää tällaiselta luonnonlahjakkuudelta, että jaksaa istua siihen koneen ääreen kerta toisensa jälkeen ja tahkoa näppäimistöltä romaanikäsiksen verran sanoja. Kustannustoimittaja korjatkoon ne kirjoitus- ja ajatusvirheet, jos niitä siellä muka on.

Olihan niitä, vaikka hylyn perusteluna olikin tapahtumien puute, jota rikaskaan kielenkäyttö ei kyennyt korvaamaan. En kyllä ottanut tästä kokemuksesta opiksi toisellakaan kerralla. Viisi vuotta myöhemmin naputtelin tekstin koneelle jälleen niin nopeasti kuin opintojen ohessa kykenin, ja panin postiin heti, kun olin kirjoittanut viimeiseen liuskaan sanan LOPPU. En edes lukenut käsistä läpi sen valmistumisen jälkeen. Minulla ei ihan oikeasti käynyt mielessäkään, että käsikirjoitusta pitäisi hioa.

Suhteellisuudentaju kasvaa vasta iän myötä. Ainakin meillä penaalin tylsemmillä kynillä. Ensimmäinen asia, jonka eteen jouduin tekemään tietoisesti töitä, oli parisuhde mieheni kanssa. Opettelin ulkoa Mars-Venus -sanakirjan. Toinen asia oli äitiys. Joillekin nämä lapsiasiat tulevat ilmeisesti luonnostaan, minulla kesti monta, pitkää ahdistuksen värittämää kuukautta ennen kuin pääsin sellaiseen tilaan, jossa saatoin luottaa siihen kuuluisaan äidinvaistoon.

Onneksi opin, että joskus uhrauksien ja ponnistelun tuloksena onkin palkintoja. Muuten tuskin olisi ymmärtänyt kolmannen käsikirjoituksen kohdalla, etteivät kustannusmaailma-Eedenin ovet aukeakaan niin kevyellä koputuksella kuin olin kuvitellut. Tällä kertaa minä satsasin kirjoittamiseen niin henkisellä kuin konkreettisella tasolla rutkasti enemmän kuin aikaisemmin.

Maksoin arvostelupalveluille ja keräsin rohkeuteni, kun lähetin tekstin myös muille koelukijoille. Kannatti ehdottomasti. Varsinainen valaistumisen kaltainen saavutus oli  huomata, että raakatekstin muuttaminen ajan kuluessa ei olekaan osoitus kirjoittajan amatöörimäisyydestä, vaan pikemminkin taitavuudesta. Että osaa punnita tekstiään etäisyyden jälkeen ja huomaa sieltä ne puutteet. Ja jos puutteet on nähnyt joku toinen, niin tunnustaa ne ja löytää niiden korjaamiseksi ratkaisun. Kirjoittaminen on pitkä prosessi. Raakatekstin kirjoittaminen vain osa siitä. Hiomistaidot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin se alkukantainen luovuus, jolla ensimmäinen sanapötkäle pullautetaan uunista ulos. Tämän ymmärrettyäni unelma muuttui projektiksi.

Nyt, kun olen vihdoin saanut kustannussopparin, olen välillä kokenut olevani tyhjän päällä. Eikö minulla muka olekaan muita unelmia? Ajattelin niitä kuuluisia aarrekarttoja, joihin ihmiset liimaavat kuvia konkreettisiksi muistutuksiksi unelmistaan. Mitä omaani tulisi? Kirjaunelma kun näyttää jo toteutuneen. Ainakin pari matkakohdetta tuli mieleeni. Ensimmäisten joukossa Hongkong, Meksiko ja Malediivit. Mutta jos totta puhutaan, niin kartan keskelle olisi tullut kuvat tyynesta, rauhallisesta hymystä. Aivan niin. Järkytyksekseni huomasin, että kaikkein pakottavin unelmani on seesteisyys. Kustannussopparin aiheuttama jännitys on tietenkin ollut kutkuttavaa, mutta ei se onnelliseksi tee. Kaikki äkkinäiset muutokset ovat minulle oikeastaan kauhistus, olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. Haluan totutella asioihin hitaasti.

Tarvitsen tyynen vedenpinnan, johon iltapäivän aurinko paistaa lempeästi. Niin myrskyt kuin keskipäivän kirkas porotus ovat minulle liikaa. Että näin tylsä ihminen täällä ruudun toisessa päässä on.

Olisi kiva kuulla teidän unelmistanne. Tuleeko niistä vielä konkreettisia projekteja, vai onko niiden parempikin jäädä unelmien tasolle?

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kirjailijanalun sairauskertomus

Tytöllä on vesirokko. Alkoi yhdellä näppulällä, jos koko tarhaluokka ei olisi viime viikkona rokosta omaa osuuttaan saanut, en olisi osannut edes aavistaa. Yhden päivän kuume ja oksennustauti, sitten vesikelloja on noussut suht tasaisesti pitkin pientä ja kapoista ruumista. Mamma, sain uusia näppylöitä, katso! Kuinka haavoittuvalta oma lapsi näyttääkään maatessaan vanhempien syynäävään katseen alla. Taas uusi. Ja tuossa! Entäs tuo! Tuo pian tulehtuu...

Lapsen sairastaminen tuntuu kurjalta myös vanhemmasta, mutta vielä lystimmäksi meno muuttuu, kun äitikin sairastuu. Onnettaren lempilapsi. Mitä jos oma äitee olikin väärässä, enkä ollutkaan ehtinyt sairastaan vesirokkoa naperona? Onneksi kirjailijakuvat ehdittiin jo ottaa, toisaalta scarface - vesikello -yhdistelmä olisi lisännyt kirjailijaesittelyyn oman annoksensa hyistä kauhua. Sinä olisi suspensea kerrakseen, kun saisi jännittää, millaiset arvet rokko jättää keski-ikäiseen ihoon.

No, kauhukuvista huolimatta minuun taisi iskeä ihan vain perinteinen flunssa kuumeineen. Oloa voisi tällä hetkellä kuvailla parhaiten sanalla töttöröö. Tuntuu siltä kuin päässä olisi hattaran ja pumpulin sekoitusta, ja yhtä napakalta tuntuu koko muukin kroppa.

Eilen makasin kuumeessa sängyssä. Se oli tietenkin luksusta, koska äidin elämänammatissa ei sairauslomia tunneta. Eivät kuulu työsuhde-etuihin. Mutta eilen kodinhoitajamme toimi aamupäivän lapsenvahtina ja illalla passasi mies. Toi sänkyyn herkkuja, laittoi illallisen, hoiti tytön yöpuulle.

Mitä 38.5 asteen kuumeessa houriva kynäilijänalku tekee sängyssä? No kirjoittaa tietenkin... Ja miettii, onko kyse todella alkukantaisesta, intohimon sekaisesta rakkaudesta kirjoittamista kohtaan vai pelkästä tylsästä riippuvuudesta sanansäilään, kun edes sairasvuoteella ei osaa miettiä muuta kuin kirjoittamista. Ja käsikirjoitusta. Ja niitä ihania, pieniä muutoksia, jotka vielä ehtii ujuttaa sekaan, ennen kuin kustannustoimittaja nappaa käsiksen lopulliselle, lausekohtaiselle editointikierrokselle.

Mietin sanojen paikkaa, joskus lauseiden. Ei kai lukija niihin kiinnittäisi edes huomiota, mutta minä kiinnitän. Otan lopulta kokonaisen kappaleen pois ja muovailen sen uudelleen. Ei sen ensimmäinenkään hullumpi ollut, mutta toinen versio vaikuttaa mielestäni niin paaaaljon paremmalta.

Minun pitäisi kai manata kuumetta ja maata sängyssä kärsivän oloisena, pyytää heikolla äänellä mieheltä juotavaa. Mutta minä puhisen innostuksesta, selitän siipalle viimeisimmät oivallukseni, hehkun iloa, kun saan kirjoittaa oikein luvan kanssa. Ehkä enemmänkin, kustantamossa aivan odotetaan, että kirjoitan. Ihmeellistä!

Ehkä se varsinainen tauti onkin tämä. Kirjoittaminen.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Ja äkkiä on ilta


ED E’ SUBITO SERA

Ognuno sta solo sul cuor della terra
trafitto da un raggio di sole:
ed è subito sera


         JA ÄKKIÄ ON ILTA


         Jokainen yksinään maan sydämellä
         auringonsäteen lävistämänä:
         ja äkkiä on ilta


         Salvatore Quasimodo. suom. Elli-Kaija Köngäs


Rosso di sera, bel tempo si spera. Italialaisen sanalaskun mukaan punainen iltataivas lupaa seuraavaksi päiväksi kaunista säätä. Meidän taivaamme on leimunnut viime aikoina punaisen kaikissa eri sävyissä.




maanantai 12. maaliskuuta 2012

Aprikoosipuu kukkii

Tänään iholla tuntui lupaus kesästä. Kaksikymmentäkaksi astetta, auringon lämmittämä tuuli. Naapurin aprikoosipuu ojentaa oksansa meidän pihallemme, minä nautin sen kukista kuin omistani.


On niitä päiviä, jolloin tekisi vain mieli kellua lämmössä, kuunnella kulman takana kyntävää ruohonleikkuria, käydä haistelemassa leikatusta nurmesta kevään tuoksu.


Mieli karkailee omille teilleen. Pitkältä tuntuneen tauon jälkeen onni, kun taas ehtii kirjoittaa. Helpotus, kun saan vierailla kesän helteissä Rooman seudulla, pulahtaa päähenkilön kanssa auringonkuumentamaa ihoa viilentävään meriveteen.

Ajatella, että minun oli matkattava Italiaan ennen kuin opin nauttimaan keväästä...

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Pienemmät blogit pinnalle!

Sain taannoin vanhaan blogiini kiinnostavan blogi-haasteen sekä Sofielta että Kulkukatilta. Minua pyydettiin listaamaan lukijoitten löydettäviksi viisi sellaista blogia, joissa on alle 200 vakituista lukijaa. Tuossa sivupalkissa on iso osa
(en ole saanut siihen jostain syystä kaikkia lukemiani blogeja, koska blogger ei tunnista niitä, vaikka olisinkin liittynyt lukijaksi, älkää kysykö miksi...)
lukemistani blogeista, ja niistä suurimmalla osalla on alle 200 lukijaa. Klikatkaa niihin ihmeessä!

 Koska tarkoitus on nostaa esille pienempiä blogeja, listaan tähän viisitoista sellaista blogia, joissa onkin alle 50 vakituista lukijaa.

ULKOSUOMALAISTEN blogeista nostan tapetille

Edustusrouvan päiväkirjaa

eli elämää Belizessä.

Sininen huvimaja

Petra Pauliina kertoo elämästään Ranskassa

Sataa sataa ropisee

eli Seattlen kuulumisia

Kahdella kielellä

Italialais-suomalaista elämänmenoa


Elämää auringon alla

Brasilian aurinkoa

KIINNOSTAVIA KIRJOITTAJABLOGEJA PÄIVITYSJÄRJESTYKSESSÄ:

Words like turds

Kyhhäys

Lukuhoukka

Tähtisilmät

Kirjailja(ko)


Ihania KIRJABLOGEJA on pilvin pimein, niillä on ihastuttavan paljon lukijoita, alle 50 lukijan blogeja löysin omalta listaltani vain kolme:

Ja kaikkea muuta

Nannan kirjakimara

Dekkarimania

Koska en varmasti ole saanut linkitettyä sivupalkkiin kaikkia uusia, alle 50 lukijan kirjablogeja, niin mainitkaa ihmeessa vaikka kommenttilaatikossa pienempiä kirjablogeja, niin linkitän ne tähän postaukseen mielelläni.

Tämän haasteen annan eteenpäin kaikille mainitsemilleni blogeille ja myös niille suuremmille, jotka ovat jo löytäneet mukavan suuren vakituisen lukijakunnan. Levittäkää ihmeessä eteenpäin blogien ilosanomaa!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Esikoisdekkaristin ylellinen elämä

Kuten kaikki tiedämme, kirjailijat ovat Suomessa miljonäärejä. Varsinkin esikoiskirjailijat. Tai esikoiskirjailijoiksi havittelevat. Ja aivan erityisesti dekkaristit. Eihän kukaan edes kirjoittaisi dekkareita, ellei rakastaisi ylellistä elämää, sellaista Roope Ankka -tyylistä, jossa kylvetään kolikoiden keskellä. Tällaista luulevat ainakin italialaiset, jos heille mainitsee julkaisuhaaveistaan. Ilmeeet vaihtuvat aika kiusaantuneiksi, ja ihmiset vaihtavat nopeasti puheenaihetta, kun mainitset, että Suomessa tuhannen kappaleen myynti on jo menestys, ja ettei siitä myynnistä saaduilla rahoilla osteta edes koko vuoden cappuccinoja. Tai, no ehkä ne sentään.

This is where writers really do their grocery shopping

Ok, myönnetään, minä en yleensä käy ruokaostoksilla Lidlissä. Ruoasta en osaa säästää. Lihat lihakauppiaalta, hedelmät ja kasvikset kasviskauppiaalta, leipä leipomosta jne. Mutta Lidlilläpä on tarjota jotain, jota ei löydy Torinon kalleimmastakaan herkkuputiikista.

Every once in a while you can get some Nordic gourmet stuff even in Italy
Nimittäin Skandiviikot. Tai pitäisi kai sanoa Fennoskandinavia-viikot, koska suomalainen valikoima oli aivan yhtä runsas kuin ruotsalanenkin.


Jee! Pipareita, näkkäriä, hapareita. Piilotin ovelasti kuvasta myös karkkipussin, josta löytyi salmiakkiakin. Olen mainostanut useampaan otteeseen, kuinka olen täysin vieroittanut itseni karkista Italiassa - eihän täällä edes myydä karkkeja. Tämän vieroittumisen saattoi huomata kotona, jossa mässytin karkkeja niin, etten jaksanut syödä enää edes illallista. Kahden päivän sokeritankkauksesta oli yllättävästi hyötyä eilisell lenkillä: vedin 1h 20 minuutin juoksun suorastaan liitämällä.

 Karkkien ylensyöminen tietenkin saattaisi toimia kimmokkeena puolimaratonille myös pidemmällä tähtäyksellä, ellei se todellisuudessa merkitsisi lähinnä sitä, että tällä menolla pääsen puolimaratonin loppuun vain, jos joku jaksaa työntää minua reitillä kottikärryissä. Siellähän kelpaa sitten vaikka mietiskellä, olisiko karkeista murha-aseeksi. Jos haluaisi saada päiviltä vaikkapa jonkun diabeetikon. Hm... inspiraatio voi löytyä mistä tahansa, vaikka Lidlin karkkipussista :D

P.S. Hyvää naistenpäivää niin naisille kuin miehillekin!

P.P.S. Päivitin "vähän" tuota omaelämäkerrallista osuutta.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Hyvä lämmin hellä on mieli jokaisen

Sain ihanalta Maamaalta hyvänmielen haasteen, jossa pyydetään luettelemaan kymmenen syytä hyvään mieleen. Taidanpa tehdä postauksen kahdessa osassa, koska muussa tapauksessa lukijat nukahtavat jo sepustukseni puolessa välissä.


Cappuccino tai latte macchiato saavat minut lähes poikkeuksetta hyvälle tuulelle. Ei ainoastaan itse juoma, vaan kaikki se, mikä liittyy kahvilakäyntiin. Arkiaamuisin menemme kahville yhdessä mieheni kanssa, kun olemme vieneet tyttären hoitoon. Siis vähän sitä kahdenkeskistä aikaa. Iltapäivällä taas, kun haen lapsen hoidosta, lähes poikkeuksetta pysähdymme kotimatkalla uudelleen kahvilassa, minä juon cappuccino chiaron eli hiukan kevyemmän cappuccinon, lapsi saa kaakaojauheella koristeltua maitovaahtoa ja sitten syömme puoliksi occhio di buen eli aprikoosihillolla koristellun jättikeksin.



Tyttäreni. En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä elämälläni ei ollut laajempaa merkitystä ennen kuin tulin äidiksi. Mutta kummasti lapsi vain ujuttautuu sinne prioriteettien huipulle. Ovat tosi ovelia otuksia nuo kakarat. Manipuloiminen alkaa jo kohdussa, kun vauveli muka niin viattomasti vilkuttelee pikku kätösillään ultrakoneen äärellä ihasteleville vanhemmille. Puhumattakaan vauva-ajasta, jolloin pikku diktaattori oppii kujertelemaan vienosti huutamisen lomassa niin, että äiti taantuu tutin ja maitotehtaan väliseen tilaan puoliorjaksi, jossa ei enää osata edes kaivata omaa aikaa, vaan pienikin ero lapsesta on muka sydäntä raastavaa. Imetyksen loppuessa äiti sentään alkaa havahtua hiukan takaisin tähän maailmaan, sitä muistaa, että joskus on ollut kiinnostunut jostain muustakin kuin lapsen kakan koostumuksesta tai älämälö-kielen nerokkuuteen viittaavista ominaisuuksista.


Mistä tullaankin kirjoittamiseen. Tyttäreni täytettyä vuoden, aloitin ensimmäisen blogini. Kun hän täytti puolitoista vuotta, etsin koneelta jo ennen raskautta aloitetun dekkarinalun, ja ryhdyin naputtelemaan sitä sana kerrallaan eteenpäin. Kun lapsi täytti kaksi vuotta, päätin tehdä kirjallisesta haaveilustani projektin. Heräsin usein kirjoittamaan viiden aikoihin aamulla. Kirjoitin myös lapsen päikkäreiden aikaan tai illalla tämän mentyä nukkumaan. Koskaan ei käynyt mielessä, että olisin mieluummin levännyt tai katsonut televisiota. Kirjoittaminen oli lepoa. Jos on vähän vapaa-aikaa, sitä vähää oppii arvostamaan ja myös hyödyntämään tavattoman paljon tehokkaammin kuin silloin, kun viikonloput tai illat voi käyttää miten vain tahtoo. Olen onnellinen kirjoittaessani. Olen onnellinen ajatellessani kirjoittamista. Olen onnellinen kirjoittaessani kirjoittamisesta. Perusajatus tuli varmaan aika selväksi.


Olen onnellinen siitä, että minulla on mies, joka on jaksanut kannustaa ja tukea, vaikka ei ole lukenut kuin pari sivua dekkarin alusta englanniksi käännettynä. Tai, todennäköisimmin hän on erehtynyt kannustamaan juuri siksi, ettei hänellä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä olen oikein mennyt söhertämään. Mieheni tietenkin luulee tehneensä hurjan investoinnin antaessaan minulle mahdollisuuden keskittyä äitiyden ohella kirjoittamiseen. Hän laskeskelee, että kolmen best-sellerin jälkeen hän saa jäädä toy boyksi kotiin lekottelemaan. Hänelle paljastan vasta viimeisenä suomalaisten kirjailijoiden todellisen tulotason.

Ok, vakavasti puhuen ilman miestäni en ehkä olisi kirjoittanut kolmasta käsikirjoitustani. En ainakaan vielä muutamaan vuoteen. Hylyt kahden ensimmäisen käsiksen jälkeen ottivat kuitenkin sen verran koville. Mieheni on hyvin konkreettinen ihminen, joka menee eikä meinaa. Otin siis hänestä mallia, kun päätin tehdä kirjoittamisesta  ruusunpunaisen unelman sijaan työtä vaativan projektin. Myös se, että en ole käynyt säännöllisessä palkkatyössä on ollut elintärkeää. Näillä pätkäunilla ei olisi sekä opetettu englantia kovakalloisille italialaisopiskelijoille että juostu iltaisin lapsen perässä että kirjoitettu. Kirjailijan ammatissa aika on välttämätöntä. Ei ainoastaan kirjoittamiseen käytetty aika, vaan myös se aika, jolloin vain kehittelet ajatuksia eteenpäin omassa päässäsi. Minä teen tätä juoksun ohella myös silittäessäni ja laittaessani ruokaa. Oi, mitä juonenkäänteitä olenkaan kehittänyt ruokaa laittaessani.


Hyvä ruoka. Juu, olen tunnesyöppö. Ja kulinaristi. Ja suhtaudun välillä myös ruoanlaittoon intohimoisesti. Minusta on tullut niin italialainen, ettei sadan kilometrin matka hyvän ravintolan perässä tunnu missään. Rooman seudulla asuessamme teimme pyrähdyksiä Toscanan viinien ja pihvien äärelle, Piemontessa taas olemme käyneet useamman kerran syömässä Albassa, josta kuuluisa Alban valkoinen tryffeli on peräisin. Minusta on myös luontevaa käyttää ruoanlaittoon useampi tunti. Ei toki kaikkina päivinä. Arkisin syömme ihan vain pastaa tai salaattia, pihvit tai kaalipataa. Mutta tietokoneeni on keittiössä työhuoneen sijaan, ja annan lihapadan tai kasviskeiton kypsyä mielellään hellalla samalla, kun naputtelen siinä vieressä jotain älytöntä vaikkapa tänne blogiin.

Jatkuu ensi jaksossa...

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Ajatus juoksee koipien tahdissa

Tänä aamuna sataa, mutta muuten Torinon seudulla on ollut nyt hiukan yli viikon verran ihanan keväinen sää. Lämpötila on siis kohonnut päivällä yli 20 asteen. Ei täällä ruusut vielä sentään kuki, mutta ilman takkia tarkeni kulkea ainakin torstaina, kun kävimme Valentinon puistossa kävelyllä glamourin mallihetkeni jälkeen.



This is what Valentino's park in Turin looked like the 1st of March

Aloin muuten harkita osallistumista Helsinki City Runille, viimeisen maratonin puolikkaan pituisen matkan juoksemisesta onkin ehtinyt vierähtää jo muutama vuosi. Aloitin treenauksen innolla: viime viikolla yksi 1h10 minsan lenkki, yksi tunnin intervalliharjoitus, yksi nopea lenkki (normaalisti 44 minuuttia kestävä lenkki 39 minuutissa) ja eilen oli tarkoitus tehdä se pitkä lenkki, eli tässä vaiheessa vielä 1h 20 minsaa maksimissaan. Ongelmana vain selkä, joka taisi vähän ärtyä napakasta aloituksesta. Siispä lenkki siirtyi tälle viikolle.

Something is already growing

Minulle juoksu ei ole pelkkä urheiluharrastus. Se on meikäläiselle prozacin korvike. Olen ihan eri ihminen silloin, kun pääsen käymään lenkillä. Tunnustan avoimesti olevani riippuvainen juoksun aikaansaamista endorfiineistä. Lisäksi ajatukseni ovat aina kehittyneet sujuvimmin juostessa. Kirjoitan juoksun aikana lähes koko ajan päässääni. Välillä vain mietin juonta, ja ratkaisut esittäytyvät minulle askelten lomassa, toisinaan näen lenkin ajan juonen jonkinmoisena elokuvana, joskus taas lausun lauseet valmiina päässäni ja kotiin päästyäni kirjoitan ne äkkiä siinä muodossa paperille.

Waterplay

Ei siis ole sattumaa, että dekkarini päähenkilö harrastaa myös kestävyysjuoksua. Olen pitänyt taukoa omassa kirjoittamisessa ja keskittynyt viimeaikoina Aku Ankan käännöksiin. Vaikka Ankkalinnassa on ratkiriemukasta vierailla, niin sormet syyhyävät päästä taas omien tekstien kimppuun.

The Castle in the Valentino park

Kuvausten jälkeen naamalleni jumittui tietenkin pelottava hymy. Onneksi tyttäreni ei juossut kauhusta kirkuen pakoon, vaan kiinnitti huomionsa puiston ihmeisiin.

My very best flight attendant smile


Myös ensi syksynä ilmestyvää käsistä muokataan vielä, itse asiassa epäilen, että haluaisin muokata sitä vielä sen ilmestyttyä painosta ;) Aina tuntuu siltä, että sinne voisi lisätä jotain tai poistaa jotain. Vaihtaa adjektiivien paikkaa lauseessa tai muuttaa niitä kokonaan. Onneksi kustannustoimittajan on jossain vaiheessa pantava stoppi tällekin puuhalle ;) Kustannustoimittajani on muuten huippupätevä ammattilainen. Hän osaa olla samalla sekä hienotunteinen että inspiroiva. En voisi enempää pyytääkään.

Ja tiedän kyllä, että jossain vaiheessa muokkaamisenkin on loputtava, ja on uskallettava antaa käsiksen kävellä omilla, haparoivilla askeleillaan kohti painoa ja ensimmäisiä lukijoita. Huh!

Sitä odotellessa, oikein ihanaa uutta viikkoa kaikille!

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Linssilude

Torstai oli toivoa täynnä ja yksi esikoiskirjailijuudesta haaveilevan dekkaripiipertäjän kutkuttavimmista päivistä. Sain nimittäin nähdä kirjan kannen! Kylmät väreet kiirivät selkää pitkin. Mielestäni graafikko oli kyennyt ilmaisemaan upeasti olennaisen kirjasta. Toisaalta osa kannesta aavisteli jotain pahaenteistä, toisaalta hän oli onnistunut ujuttamaan kuvaan myös sen pehmeämmän, runollisemman puolen, joka koskee Italiaa. Siis vaikka kirjani on dekkari, niin täytyy muistaa, että Italia on siinä suuressa osassa. Kauppaan siis kirjaa teillekin halpana nojatuolimatkana - ainakin sitten, kun on jotain kaupattavaa.

Alessandra shooting
Hah, ylläolevasta kuvasta voitte arvata, ettei jännitys loppunut siihen. Minusta nimittäin otettiin myös kirjailijakuva. Tai kuvia. Arvatkaapa kuinka monta otosta tarvittiin, että saatiin kokoon KOLME suht ihmismäiseltä näyttävää kuvaa? Ette arvaa, joten paljastan: 304! Jep, se on aika paljon. No, eivät nyt loput 301 kuvaa kaikki ihan kammottavia olleet, valokuvaaja valitsi finaaliin peräti 15 parasta, joista kustantamo valitsi edelleen voittajan ja kaksi perintöprinsessaa.

Alessandra, Serena and a nice barista organizing the crime scene

Olin elänyt luulossa, että kirjailijakuva on sellainen varttia pidempi versio passikuvan otosta: istut tuolille, hymyilet, ja kuvaaja ikuistaa pärstäsi kirjan takakanteen. Joo, ehkä niin helpolla pääsee Suomessa..? Italiassa kaikki on monimutkaisempaa. Alessandra Tinozzi on kova ammattilainen, jonka kuvia pääsette ihailemaan täältä..

Ensinnäkään maallikon ei ole helppoa löytää ammattitaitoista valokuvaajaa. Minulla oli tiedossa yksi nimi, mutta en osannut arvioida hänen tasoaan millään tavalla. Onneksi kustantamossa osattiin, eikä taso tyydyttänyt. Tässä vaiheessa minulla oli mahdollisuus joko lentää Suomeen kuvauksiin, tai tehdä asiat italialaisittain, eli kysyä neuvoa alalla työskenteleviltä tutuilta. Kävi nimittäin niin kätevästi, että italialaisen ystävättäreni poikaystävä työskentelee isossa mainostoimistossa. Kysyin häneltä neuvoa, ja tuttavani tietenkin auttoi erittäin mielellään. Italialaisista on ihanaa olla avuksi!

Alessandra, me and a very interesting vision of Romeo (the furry one)
En antanut kustantamolle kuitenkaan tuttavani lempparin eli Mario Testinon yhteistietoja, vaikka heebo varmaan olisikin ollut onnellinen saadessaan kuvata tällaista kuuluisaa pimahtanutta kirjailijaa esikoiskirjailijuudesta haaveilevaa. Sen sijaan annoin heille mahdollisuuden arvioida Alessandran töitä.

Kun kustantamon graafikko oli tarkastanut netistä kuvien yleisen tason, kustantamon edustaja selitti kuvaajalle, millaisia kuvia he kaipasivat jne. Alessandra oli kertonut myöhemmin tuttavalleni, että arvosti todella paljon kustantamon viestintäosaston ihmisen ammattimaisuutta, olisipa hänellä aina mahdollisuus tehdä töitä suomalaisten kanssa. Olinkin yhdessä vaiheesa rivien välistä ymmärtäväni, ettei Alessandran yhteistyö ulkomaisten yritysten kanssa ole aina sujunut kitkattomasti, italialaisista puhumattakaan. Latinomaissa töitä tehdään hiukan eri asenteella kuin pohjoisessa.

Myös minä olin puhelimitse yhteydessä Alessandraan, joka kävi etukäteen muutamilla kuvauspaikoilla. Alunperin ideana oli kuvata minua joidenkin historiallisten kivenmurikoiden keskellä, mutta Alessandra testasi valon ja kuvauskulmia etukäteen ja tuli siihen tulokseen, etteivät ne olleet sopivia lähikuviin: takanani olisi näkynyt korkeintaan tiiliä tai harmaita kivenmurikoita. Niinpä päädyimme kuvauksiin studion lähiympäristössä. Alessandra kuvasi minua yhteensä 7 eri paikassa, ja tämä selittänee osin 304 otoksen joukon: jokaisessa kohteessa kuvia otettiin parisenkymmentä. Ja tästäkin huolimatta lopullisten 15 kuvan joukkoon kelpuutettiin kuvia vain 3 eri ympäristöstä. Joissain oli liikaa valoa, joissain huonon sävyistä valoa, toisissa nauroin liikaa, muutamassa kuvassa superihana maantienharmaa pehkoni näytti siltä, kuin joku olisi kaatanut päähäni kulhollisen spaghettia.

Always smiley and patient assistant Serena
Ammattilaisella on tietenkin mukana myös assari, jonka tehtävä ei ole ainoastaan kantaa kuvattavan höperön aivan liian painavaa laukkua kuvaajan kameralaukun lisäksi. Serenalla oli mukana tuollainen ihme lierula, jolla hän sai vaihdeltua valoa kasvoilleni. Joo, minullekin tuli yllätyksenä, etteivät ammattilaiset käytä salamaa. Tai ehkä käyttävät studiotiloissa, mutta eivät luonnonvalossa.

A nice couple in the restaurant and Romeo, the host.
Kuvaus olisi siis voinut olla raskas, kun siirryimme kapsäkkiemme kanssa paikasta toiseen, mutta eihän työ Italiassa ole koskaan raskasta ;) Yksi kuvauspaikoista oli tämä ihastuttava ravintola/kukkakauppa. Aivan niin, sielä siis myytiin sekä sapuskaa että kukkia. Tutustuimme tietenkin ravintolan karvaiseen isäntään (tuo nelijalkainen) sekä  muihin asiakkaisiin, jotka eivät italialaisittain peittäneet uteliaisuuttaan kuvausta ja sen kohdetta kohtaan. Jostain syystä supermodel -selitys ei mennyt läpi, joten jouduin tunnustamaan kyseessä olevan Joulupukin ulkomaanagenttien pin up -kalenterin kuvaukset.

Alessandra desparate when choosing a decent photo of me
Kuvausten lomassa ehdin juoda tietenkin myös cappuccinoa, mikä oli todella noloa, koska Italiassahan EI juoda cappuccinoa lounaan jälkeen. Annan tämän kammottavan tavan itselleni anteeksi, olenhan blondi. Itse asiassa cappuccinoni taisi päätyä yhteen kuvistakin. Juu, kamalan rankkaa tämä mallin työ.

Koomisin tilanne syntyi, kun yhdessä vaiheessa Alessandra pyysi minua tuijottamaan ensin ulos ikkunasta, ja sitten kääntymään nopeasti häntä kohti pepsodent-irvistyksen luonnollisen hymyn kera. Näpräsin samalla kädessäni yhtä myynnissä olevista ruukuista, kun tuijotin kadulle. Ikkunan toiselle puolelle pysähtyi erittäin kummastuneen näköinen vanhempi rouva, joka vastavuoroisesti alkoi tuijottaa minua. Siinä vaiheessa, kun muutamaan otteeseen käännyin katsomaan Alessandraa ennen kuin palasin taas tuijottamaan ulos, nainen vasta kummastuneen näköinen olikin. Lopulta pokka ei pitänyt enää kenelläkään, vaan räjähdimme nauruun, niin me sisällä olleet kuin kadulla outoa käännähtelevää suomalaista ihmetellyt mummelikin.

Oli siis hauskaa, vaikka kuvattavana oleminen onkin mielestäni jotenkin vaivaannuttavaa, ja koska reagoin noloihin tilanteisiin hysteerisellä naurulla, minulla oli vaikeuksia saada pidettyä ilmeitä kurissa. Jälleen osaselitys 304 otokseen. Yritin muuten pyytää Alessandraa photoshoppaamaan itsestäni ihanan barbiemaisen näköinen, mutta julma Alessandra ei suostunut. Pöh. Näytän lopullisissa kuvissa alakuloiselta virtahevolta. Ei voi auttaa, kustantamosta pyydettiin itseni näköisiä kuvia, ja sellaisia heille lähetettiin. Mahtavat nyt katua, kun joutuvat selittelemään ympäriinsä, kuinka on mahdollista, että alakuloinen virtahepo on kirjoittanut niiiin jännittävän dekkarin.

Ai niin, tämä ei ollutkaan iltasatu tyttärelleni vaan ensimmäinen oikea blogipostaus. Jerelle kiitos ja kunnia blogin ensimmäisen lukijan asemasta, ja tervetuloa myös kaikille muille ihanille vanhoista blogeista tutuille ja tuntemattomille. Niin joo, herätys, tämä postaus loppui viimein!!!

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Benvenuti!

Uudenvuodenlupaukseni oli olla perustamatta tänä vuonna yhtään uutta blogia. Koska uudenvuodenlupaukset on tehty rikottaviksi (vai kuka muka jaksaa sillä kaalisoppadieetillä puolta päivää kauempaa...?)

TADAA! Tervetuloa uuteen blogiin. En lupaa yhtään sen järkevämpiä sepustuksia kuin edellisiinkään, eli jos siinä toivossa olet tänne eksynyt, petyt pahasti. Kysymys oli ainoastaan alisuorittajan laiskasta perusluonteesta, joka lavertelee mieluummin yhteen blogiin kahden sijaan.

Blogi on vielä alkutekijöissään, mutta koska en ole nettiammattilaisuudessa edes puulaakiliigan tasolla enkä ylipäätään erityisen visuaalinen henkilö, ei kannata toivoa erityistehosteita tai edes erityisen selviä kuvia. Ihan samaa kamaa täällä on kuin kahdessa edellisessäkin blogissa. No, päivän asu -kuvat saattavat jäädä kokonaan unholaan eikä lapsenkaan kasvoja varmaan paljastella entiseen tahtiin. Mutta noin niin kuin muuten, lepakot lentelevät ullakolla yhä samalla innolla kuin ennenkin.

Blogin teema ja punainen lanka on sekahedelmäsoppa, jos löydät täältä muka jotain kiinnostavaa, niin paiskaa kommenttilaatikkoon puumerkkisi. Notta.

Tv. Eräs, joka aamulla heräs.