keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Joulunviettoa Italiassa

Ulkosuomalaisuus on yhtä tasapainottelua. Kulttuuriakrobatiassakin auttaa positiivinen asenne. Yritän aktiivisesti unohtaa negatiiviset puolet niin synnyin- kuin asuinmaastakin ja nauttia niistä myönteisistä. Esim. se, että jouluna ei kykene repeämään kahteen maahan, on paitsi realiteetti, myös rikkaus. Viime vuonna vietimme ihanan joulun Suomessa, tänä vuonna oli sitten saapasmaan vuoro. Ensi vuonna taas toivon mukaan Suomeen.

Kuvien laatu on iphonella mitä on, mutta livenä liikkuva seimi on todella hieno.


Sen sijaan, että nyyhkisi Varpunen jouluaamuna -biisin tahdissa lumen puutetta Italiassa, voi ajatella toisen maan joulutapojen olevan kiinnostava lisä omiin vanhoihin perinteisiin. Ja oikein viisas voi lluoda ihan omia perinteitä. Me olemme Italian jouluina järjestäneet pikkujouluillallisen lapsen kummisedän perheen kanssa pari päivää ennen joulua, ja niin teimme tänäkin vuonna.


Joulua ennen vietin pari päivää käytännössä kyökin puolella. Erityisesti Sacher-kakku on sellainen jouluperinne, jonka olen valmistanut varmaan joka joulu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Myös kummisedän perhe ja appivanhemmat osaavat jo odottaa omaa kakkuaan joululahjaksi. Minusta leipominen on rentouttavaa, kuuntelen musiikkia ja juonittelen dekkarin henkilöiden päänmenoksi. Milloin en seurustele lapsen kanssa, koska pari kk vajaa 4-vuotias (nykyään vajaa n-ikäisestä tulee vain se Fingerpori-strippi mieleen...) tykkää jo osallistua leipomiseen ja ihmettelee, kun äiti taikoo munanvalkuaisista kovaa vaahtoa, joka uhmaa maagisesti painovoimaa.


Jouluaatto on monille italialaisille normaali työpäivä. Kaupat menevät kiinni vasta seitsemän, kahdeksan aikoihin illalla. Joulunvietto alkaa vasta myöhäisellä aattoillan aterialla, jolloin tarjotaan perinteisesti kalapohjainen ateria. Mies oli poikkeuksellisesti kotona sekä aattona että joulupäivänä, joten me kävimme aattoiltana ihailemassa kylämme hienointa seimeä, johon on kuvattu konainen alppikylä.

 Iso osa hahmoista on mekaanisia, eli liikkuu. Seimi elää yhden "vuorokauden" eli yhteensä muutaman minuutin kestävän kierroksen ajan. Päivä taittuu aamusta iltaan ja yöhön, jolloin joulutähti eli italialaisittain komeetta-tähti lentää taivaan poikki ja ehtiipä yön aikana sataa luntakin. Sitten koittaa taas aamu, ja kylän ihmiset ryhtyvät erilaisiin toimiin lehmän lypsämisestä puunhakkuuseen. Seimen takana on ollut vuosikausien työ, ja ihmiset toljottavat sitä suu auki. Neitikin halusi tuijottaa sitä monen "päivän" ajan.

Kun tulimme kotiin seimeä ihailemasta, mies meni käymään kellarissa. Ja kas kummaa, juuri, kun isä oli poissa, tuli käymään pukki. Italiassa ei ole tapana, että lapset näkisivät joulupukkia. Vanha valkoparta vieraileekin yön aikana, ja jättää lahjat kuusen alle, josta ne sitten löytyvät jouluaamuna. Usein pukille jätetään maitoa ja keksejä tai grappahörppy odottamaan öistä vierailua. Ottaen huomioon, että neiti pelkäsi pukkia ja purskahti hysteeriseen itkuun tämän pelkästään kuulleessaan saattaa olla, että unohdamme suomalaisen vierailuperinteen ja tästä lähtien pukki käy meilläkin vasta yöllä.

Anoppilan vieressä sijaitseva antiikin Rooman aikainen silta on rakennettu ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun alusta. Sitä pitkin tallustivat siis Roomasta Galliaan ja pohjoisempaankin matkalla olleet roomalaiset sotilaat, tie pohjoiseen kun kävi Valle d'Aostan ja Alppien halki.


Joulupäivä on siis se varsinainen juhlapäivä Italiassa. Sanonnan "A Natale con i tuoi, a Pasqua con chi vuoi"  mukaan joulu on vietettävä perhepiirissä, kun taas pääsiäisen voi viettää kenen kanssa vain haluaa. Kuitenkin monet leipomot ja baarit ovat auki vielä joulupäivänäkin. Me olemme perinteisesti menneet joulunpyhien tärkeimmälle aterialle eli joulupäivän lounaalle appivanhempien luo. Lounas on italialaisittain älyttömän runsas. Emilialainen perinne tarjota eturuokana joko bolognalaisia tortellineja tai parmalaisia cappelletteja (kumpikin lihalla täytettyjä pieniä tuorepastanyyttejä) levisi 1900-luvulla koko maahan. Parmalainen anoppi tietenkin tarjosi meille cappelletteja kukosta keitetyssä liemessä, pääruoaksi oli kukkopaistia sekä vasikanlihpaistia, alkupaloina itseleivottua pitsaa. Lisäksi tietenkin höysteenä kasviksia, perunoita, salaattia sekä juustoja ja leikkeleitä.

Joulupäivänä oli sumuista, eikä Alppeja juuri näkynyt, hyvä jos näkyi anoppilan läheisyydessä sijaitsevan linnan hahmo.


Jouluisia makeita herkkuja riittää Italiassa. Monet suomalaiset tuntevat jo italialaiset joulukakut, joista yleisimpiä ovat panettone ja pandoro. Näitä kakkuja ei muuten leivota kotona, vaan ne ostetaan valmiina. Ylipäätään Italiassa leivontaperinne ei ole yhtä yleinen kuin Suomessa, vaan kakut ja muut makeat leivonnaiset on tapana ostaa valmiina. Joulukakkujen lisäksi on tapana syödä Toscanasta alunperin olevaa panfortea, lituskaista, makeaa leipästä, jossa on kuivattuja hedelmiä sekä torronea, joka on sokerista ja pähkinöistä tai manteleista tehtyä, kovetettua "tahnaa". Suklaa, pähkinät ja taatelit sun mut kuivatut hedelmät kuuluvat myös jouluun. Ja meillä tietenkin myös se sacher-kakku, joulutortut, piparit ja pullat.

Alpeilla ollaan totuttu veistämään puuta. Tämä puuveistos on anoppilan vieresä sijaitsevassa leikkipuistossa.

Ihan mielenkiinnosta punnitsin itseni joulupäivä jälkeen, ja näemmä vain kilo tullut lisää. Ihme, kun varmaan kaksi kiloa tuli syötyä :D Mitään en kadu! Mutta meninpä kuitenkin Tapaninpäivän kunniaksi hölkkälenkille.

Tapaninpäivänä oli ihastuttavan sumuista.

Täällä on ollut varsin sumuista viime päivinä.

Mielikuvitus lähtee liikkeelle näissä maisemissa


Aika goottisia lenkkimaisemia minulla tänään, vai mitä? Puuttui vain nummilta kuuluva, selkäpiitä karmiva ulvonta, ja kauhutarina olisi ollut valmis.

Aurinkoista loppuvuotta kaikille!

perjantai 21. joulukuuta 2012

Sitä tikulla silmään...

...joka menneitä muistelee. Mutta lohikäärmeen vuosi lähenee loppuaan, joten Kirsin Kirjanurkan idea kirjallisen vuoden kohokohdista luikahti jonnekin sahanpurujeni sekaan ja päätin rykäistä ulos listan omankin vuoteni huipennuksista.

1) Yllätys yllätys, kukaan ei varmaan arvaa, että kirjallisen vuoteni huipentuma sattui jo alkuvuodesta, kun sain kustannusopparin dekkarilleni. Pöö!

Sampanjan arvoisia juhlia ovat: tieto kustantamon kiinnostuksesta, kustannussopparin allekirjoitus, kirjan meno painoon, ekan kappaleen selaus sekä kirjan ilmaantuminen kauppoihin. Kirjailijuus käy siis kalliiksi, jos on perso sampanjalle.


2) Siitä alkoi melkoinen hullunmyllytys, kun kotona lorvailuun tottunut lorvikatarrilainen joutui yhtäkkiä ostamaan kalenterin. Ensin otettiin pressikuvat, sitten alettiin jännittää toukokuuta, jolloin Gummerus järjesti syksyn kirjojen esittelytilaisuuden. Ilmeisesti selvisin omasta haastattelustani 200 ihmisen edessä pyörtymättä, vaikka selkeitä muistikuvia tilaisuudesta ei näin jälkikäteen olekaan.

3) Toukokuussa minulle tehtiin myös ensimmäinen haastattelu dekkarin tiimoilta, kun Kirsin Kirjanurkan Kirsi haastatteli minua Dekkariseuran blogiin.

4) Toukokuussa perustin myös FB:hen kirjailijasivun ja dekkarin nimikilpailu alkoi. Jännittäviä aikoja!

5) Kesäkuussa dekkarin nimikilpailu päätty: voittajaksi äänestettiin ylivoimaisesti Kuolema sypressin varjossa.

6) Kesäkuussa myös Kuolema sypressin varjossa - dekkariin tehtiin viimeinen oikoluku ja kirja meni painoon.

Esikoiskirjailijan uran huippuhetkiin kuului tietenkin itsensä nolaaminen Espan Akateemisessa. Kun kuvaa omaa kirjaansa, kannattaa naamioitua aurinkolaisella ja peittävällä hatulla.


7) Kuolema sypresiin varjossa ilmestyi kauppoihin elokuun alkupuolella. Kirja sai myös ensimmäisen arvionsa Kirsin Kirjanurkassa. Kirsin perässä myös moni muu ihana kirjabloggari on arvioinut kirjan. KSV sai myös ensimmäiset lehtikritiikkinsä. Tähän mennessä kaikki kritiikit ovat olleet ihanan positiivisia, tarkastakaa vaikka! Minua haastateltiin ensimmäisen kerran niin lehteen kuin radioon.

8) Syyskuussa Gummerus järjesti yhdessä Me Naisten kanssa lukijatilaisuuden Helsingissä. Siellä Baba Lybeck haastatteli minua ja dekkaristi Matti Lainetta. Ilta oli todella hauska ja antoisa, oli mahtavaa tavata lukijoita, joista osa oli jo lukenut KSV:n, osa taas oli aikeissa lukea sen illan jälkeen.

Varsinaisesta Dekkari-illasta ei ole kuvia, mutta sentään ravintolaillallisesta esiintymisen jälkeen.


9) Lokakuussa oli sitten elämäni ensimmäiset kirjamessut. Esikoisdekkaristien haastattelu oli hyvin järjestetty, ja niin esiintyjillä kuin yleisöllä näytti olevan hyvät fiilikset. Parasta messuissa oli kuitenkin ihmisten tapaaminen: sain tavata ensimmäistä kertaa livenä muutamia nettikavereita ja lisäksi näin sekä kustantamon porukkaa, omaa sukua että vanhoja luokkakavereita. Oli niin kivaa, että menen mielellään uudelleenkin :)

10) Marraskuussa minua pyydettiin kolumnistiksi päivälehteen. Tämä oli kirjailijan uran kannalta ehkä järisyttävin juttu itse kustannussopimuksen jälkeen. Himskutti, tuntuu, että siitä on vain pari vuotta, kun lueskelin Kari Hotakaisen kolumneja ja unelmoin, että jonain päivänä saisin väkertää omiani, ja näillä näkymin ensimmäinen julkaistaan tammikuussa. Iso kunnia esikoiskirjailijalle!

Joulukynnet, tietenkin! Kelpaavat myös uudenvuoden aattona.


11) Vuoden huippuihin on pakko lisätä ekstrana myös dekkarisarjan kakkososan raakaversion valmistuminen. Lukijoiden mukaan se on parempi kuin ykkönen, joten ehkä olen tässä vuoden aikana ehtinyt kehittyä kirjoittajanakin. Hyvältä tuntuu joka tapauksessa myös kustannustoimittajalta saatu palaute. Nimen keksiminen kyllä kauhistuttaa yhä. Ehkä siitä tuleekin sitten yksi ensivuoden huippukohdista?

Siltä varalta, että en ehdi joulukiireiden vuoksi enää blogiin, toivotan Onnellista ja menestyksekästä Uutta Vuotta 2013 kaikille!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Pullantuoksuinen psykopaatti

Sain taannoin toisen käsiksen raakaversion valmiiksi. Kustannustoimittajan kommenteilla varustettu versio on nyt postin hallussa. Kun paketti saapuu saapasmaahan, alkaa käsikirjoituksen muokkaaminen julkaisukuntoon. Raakaversion valmistumisen ja editoinnin välissä on kuitenkin siis pieni tauko, jolloin ehdin leikkiä pullantuoksuista äitiä sen sijaan, että tyytyisin tarjoamaan pelkästään Ikean pipareita.

Joulukoristeet kaivettiin esiin Itsenäisyyspäivänä.
 Leivontakeiju löi halolla päähän ja parissa päivässä leivoin Suomesta tuotujen mausteiden avulla pipareita, sacher-kakun, muffinsseja (meillä EI syödä mitään muffineita) joulutorttuja sekä amerikkalaisia suklaa-cookieita. Jos aivan rehellisiä ollaan, niin pipareiden leipomisesta vastasivat taikinan valmistamista lukuunottamatta siippa sekä Neiti, joka oli suureksi avuksi myös sacher-kakkua leivottaessa: munien kaataminen kulhoon, jauhojen annostelu sekä vatkaaminen ja taikinakulhon rapsiminen ovat loistavaa puuhaa vajaa neljävuotiaalle.

Ikean piparielementeistä koottu tönö symboloi täydellistä hienomotoristen taitojen puutettani

Onneksi lapsi ei ole visuaalisesti vaativa tapaus. Jos olisi, olisin pahassa pulassa. Minähän olen kuuluisia keskellä kämmentä kasvavasta poropeukalostani. Siis ihan oikeasti, edes tikku-ukkoni eivät näytä tikku-ukoilta, vaan kalanruodoilta. Kun joskus koulaikoina jouduin neulomaan villasukat, ne muistuttivat enemmän muotopuolia pipoja. Leivonnaiseni ovat objektiivisesti arvioituina ihan helkutin herkullisia, mutta saamerin surkean näköisiä. Käteni ja aivojeni välillä on jonkinlainen oikosulku, enkä vain saa sormia toimimaan niin kuin olisi tarkoitus. Se ei kuitenkaan vähennä leipomisesta nauttimista, huom! Ja Sacher-kakut ovat yleensä suunnilleen syötävän näköisiäkin. Leipominen on vielä rentouttavampaa touhua kuin ruoanlaitto.

Ruoanlaittohan on minulle yksi inspiroivimmista hetkistä, mitä kirjoittamiseen ja juonen suunnitteluun tulee. Nyt huomasin myös leipomisen toimivan oivana keinona miettiä henkilöhahmoja ja heidän elämänkertaansa. Tämä vaihe kirjoittamisessa on kiusallinen, sillä yksi käsis odottaa siis yhä editointia, mutta mieleen tuppaa jo elementtejä uudesta käsiksestä. Kolmaskin käsis on jo nimittäin alulla, siitä on viitisenkymmentä liuskaa jo kirjoitettunakin.

Vähän punaista lisäämään joulutunnelmaa.
Niinpä huomasin miettiväni psykopaattisen persoonallisuuden ilmenemistä samalla, kun vatkasin valkuaisia vaahdoksi. Suklaan sulaessa mietteisiin sekoittui lisää väkivaltaan liittyviä ajatuksia. Siinä vaiheessa, kun vatkasin sokeria ja huoneenlämpöistä voita vaahdoksi, mieleen juolahti kyllä tietty ristiriita leipomisen ja psykopaattiin samastumisen välillä. Psykopaateillahan on normaalia ihmistä huonompi hajuaisti, joten suklaasokeriset tuoksut alkoivat hetken kuluttua häiritä ajatuksia, ja oli pakko siirtää pohdinnat miellyttävämpiin henkilöhahmoihin.


Joulukoristeita hankimme ulkosuomalaisille uskolliseen tapaan Ikeasta. Vaikka olipa vanhoja, Suomestakin roudattuja koristeitakin laatikollinen kellarissa jemmassa. Meillä ei siis askarrella joulukoristeita itse. Jos yrittäisin, meillä todennäköisesti juhlittaisiin joulunä Pääsiäistä tai jotain Mämmikourien paskartelu-partya. Mutta toisaalta, eivät kaikki käsistään kätevät kykene samastumaan psykopaatteihin, niin että olen kai vielä voiton puolella, mitä kykyjen jakautumiseen tulee? (huomaa hienoinen itseironia, joka on lahja sekin).

Joulukuisia maisemia Alppien juurella

Rentoa ja pullantuoksuista, vähäpsykopaattista pikkujouluaikaa niin askartelijoille kuin meille vähemmän käteville tontuille.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Paareilta partyilemaan

Tiedättehän tunteen, kun jalat eivät kanna? Kun makaatte sängyssä kykenemättä liikkumaan. Siis ihan oikeasti pystymättä liikkumaan, ette kykene edes kääntymään kyljeltä toiselle. Tiedättehän, kun yritätte nousta pystyyn ja jalat tärisevät ja romahtaisitte alas, jos se romahdus ei sattumoisin aiheuttaisi tunnetta, että selkäranka katkeaa hetkellä millä hyvänsä. Niin, että jos olette jollain ihmeellä hinanneet itsenne ylös, tyydytte seisomaan kylmää hikeä valuen, lähimpään tuoliin tai pöytään tukeutuen ja toivotte joko nuijanukutusta tai ihmettä pelastamaan teidät.

Joo, näissä tunnelmissa odotin viime viikon maanantaina miestä työreissusta. Minulla on ollut välilevyn pullistumia iän kaiken, vaikka magneettikuvaukseen ehdinkin vasta kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran. Liikunnalla olen pitänyt keskivartalon ruodussa niin, että kivut ovat olleet siedettäviä. Minä en juuri esim. iskiaksesta valita, koska se on ollut elämässäni jo niin peruskauraa vuosikausia. Koska pullistumien kanssa oppii siis sietämään myös kipua, tajusin aika pian viime maanantaina, että nyt ei ollut normikivuista kyse. Kodeiinista oli apua kuin ksylitolipastillista, kortisonipiikeillä kraanaveden vaikutus.

Yhden yön sinnittelin sairaanhoitajan piikittämän kortisonin avulla. Seuraavana päivänä kivun aiheuttama lihasspasmi oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että pääsin Vihreän Ristin ambulanssikyydillä ortopediseen sairaalaan, jossa vietin yön tarkkailussa. Suoneen työnnettiin monenmoista mömmöä, vihdoin Valiumin ja uuden kipulääkkeen avulla saatiin lihasspasmi laukeamaan ja sen alunperin aiheuttanut kipukin alkoi taintua.

Perinteinen synttäripotretti ja huojentunut olo kirurgikäynnin jälkeen.



Magneettikuvauksessa havaittiin yhden normipullistuman levinneen aika rumasti ympäriinsä, siitä oli syntynyt tämä akuutti kiputila, tulehdus ja minut käytännössä halvaannuttanut lihasspasmi. Eilen tapaamani kirurgi kuitenkin vakuutti, ettei pullistuma paina hermoa vaarallisesti, eikä näin ole tarvetta leikkaukselle. Eli ei muuta kuin fysioterapiaa ja taas ruotuun, mitä liikuntaan tulee. Tämän akuutin kiputulehdus-spasmin syyt ovat moninaiset. Genetiikalle ei voi mitään, mutta se, että olin unohtanut aina aktiivisesti harrastamani liikunnan ja tukilihaksiston vahvistamisen on anteeksiantamatonta minun ikäiselleni.

Niinpä, täytin nimittäin tänään 36 vuotta. Siis lähempänä jo 4- kuin 3-kymppiä. Ja vielä pitää kaikki opetella kantapään kautta, prskele. Olen viettänyt koneen äärellä väliin 8-12 tuntia päivässä, jättänyt lenkit ja jumpat väliin ja kaikenlisäksi mussuttanut sokereita, jotka tunnetusti eivät tee hyvää myöskään elimistön tulehdusreaktioille.

Tässä vilauksia neljän ruokalajin synttärilounaalta, joka jäänee historiaan herkullisuudessaan. Pihviä varten tuotiin neljää eri suolalajia mausteeksi. Pannulla paahdettu mustekala oli aivan huikeaa, suklaakastikkeen kanssa tarjotusta pistaasivaahdosta puhumattakaan.


Notta. Oppia ikä kaikki. Maanantaina alkaa jälleen kerran fysioterapia, onneksi on tuttu ja taitava dottoressa valmiina hoitamaan. Joka muuten muistutti minua jo viime vuoden (minulla selkä näemmä oireilee aina synttäreiden tienoilla) niska-hartia -episodin yhteydessä, että minun on oltava varuillani, etten siirrä kipuja ylhäältä alas. Ja nyt on taas riskinä alakipujen siirtäminen ylös, jossa on myös siis pullistuma.

Mutta en nyt valita. Paras synttärilahja oli hyvät uutiset perheenjäsenen terveyden suhteen sekä oman olotilan paluu lähes normaaliin. Eilinen kauppareissu oli upeaa luksusta viikon vuodelevon ja piikitysten ja kipujen jälkeen. Joulupukille lupaan olla nyt kiltti ja pitää huolta itsestäni paremmin. Liikunta ei ole pelkkä kiva  harrastus, vaan selkäongelmaiselle välttämättön lääke.

Josko pakkolevossa ihminen oivaltaa jotain elämästään, se jää nähtäväksi. Tällä hetkellä osaan olla kiitollinen siitä, että kykenen ripustamaan pyykkejä ja viemää lapsen hoitoon. Pysäytys oli lyhyt, mutta pelottava.Toivottavasti muistan olla kiitollinen myös huomenna, kun ei millään jaksaisi käydä taas kaupassa tai tyhjentää tiskikonetta.

Ihania hetkeen arkeen ja juhlaan kaikille!

torstai 15. marraskuuta 2012

Säihkettä elämään

Useimmilla ns. normaaleilla ihmisillä on kirjoittamisesta ihanan epärealistisia mielikuvia. Yhdessä he kuvittelevat kirjailijan istuskelevan kahvilassa jättikokoisen latten kera. Siinä hörppyjen välissä sitten väsätään tulevaa Finlandia-voittajaa. (By the way, onnittelut sekä Finlandia Junior - että Finlandia Senior -ehdokkaille. Äh, onnea ihan kaikille kirjan tänä vuonna julkaiseille. Tai no toinen äh, onnea kaikille, jotka ovat kirjoittaneet tänä vuonna käsiksen. Tai ok, onnea kaikille, jotka ovat tänä vuonna ylipäätään kirjoittaneet, oli kyseessä sitten tuleva menestysromaani tai kerrankin mukaan muistunut kauppalista)

Toinen, yleinen mielikuva huokuu glamouria. Kirjailija istuskelee kalliilla jenkkisängyllään tai muhkeatyynyisellä sohvallaan ja naputtelee koneelleen Sinkkuelämän Carrien tyyliin nokkeluuksia nokkeluuksien perään. Välillä siemaistaan sampanjaa ja kilautellaan viimeisen mallin mukaisella älypuhelimella miljardööri -boy friendille.

Tekisi mieli rikkoa illuusiot ja kertoa puoleenväliin takapuolta valuvista pyjamahousuista, leivänmurusista näppäimien välissä. Ehkä myös nenäliinapaketista, joka on tietskan vierellä vakituisena accessorina, ei siksi, että teksti olisi niin raadollista, että se saisi kyyneleet valumaan kirjailijaltakin, vaan siksi, että koneen ääressä nököttäminen ilmeisesti alentaa vastustuskykyä ja kirjailijoiden ammattiatuteihin kuuluu ympärivuotinen lentsu. Tai sitten olevan vain allerginen omalle tekstilleni. 

Mutta en henno. Jätetään mieluummin se glamour-illuusio. Itse asiassa, päätin huiputtaa itseänikin. Kimaltelevat kynnet kieltämättä tekevän naputtelusta loisteliaampaa. Tekstin hiomisesta puhumattakaan. Häikäisevät edes kynnet, jos ei tekstin superlatiiveissa kerrottava taso.


Kuka muka laskeskelee kirjoittamiseen kuluneita tunteja, kun kynnet ovat tällaiset? Tehdystä taustatyöstä puhumattakaan? Ei totisesti masenna, vaikka mieleen hiipii epäilys, että tekstiä on muokattava vielä tsiljoona kertaa. Aivan itsekin alas uskoa, että kirjoittaminen on loistakasta hommaa. Kulahtaneen puuvillapyjaman voi kirjailijan mielikuvituksella kuvitella silkkiseksi ja pesemätön naamakin edustaa vain raikasta naiskauneutta luonnollisimmillaan. Suihkuun ehtii sitten, kun siippa alkaa nyrpistellä nenäänsä. Siihen asti voi naputella hyvällä omallatunnolla lisää sanoja. Ja vielä vähän lisää. Ja ehkä vielä muutaman.

Glamouria loppuviikkoa kaikille. 

torstai 8. marraskuuta 2012

Hämmentäviä ilmiöitä

Kyllä minä kovasti aamulla hämmennyin, kun huomasin ulkona oudon valoilmiön. Hetken aikaa kesti, ennen kuin muistin, että Italiassa aurinko ei ole merkki maailmanlopusta edes marraskuussa.


Ryntäsin terassille nappaamaan todistuskappaleen iphonella. Eihän tuosta muuten mitään selvää saa, paitsi että taivaalla näkyy vain muutama pilvenhattara.

Olo on matkan jälkeen vielä hiukan töttöröö, vaikka todellisuudessa lento sujahti kuin sinivalkoisilla siivillä. Lapsi ehti katsoa parit Muumit dvd:ltä ja minä kirjoitin neljä liuskaa. Huomasin muuten aamulla, kuinka ihanalta tuntuu, kun käsis on melkein lopussa ja niin iso bittijoukko, että sen lataaminen sähköpostin liitteeksi on melkein hidasta. Taitaa olla ainoita tapauksia, jolloin hidas lataaminen tuntuu vain palkitsevalta. Olenko tosiaan naputellut noin paljon tekstiä, vaikka tuntuu, etten ole saanut viimeisen vuoden aikana mitään järkevää aikaiseksi? Mistä seuraa tietenkin ajatus, että ei varmaan kannata mainostaa sen kovemmin käsiksen järkevyyttä, ennen kuin muutama koelukija on ehtinyt siitä painavan sanansa sanoa.

Ajatus tulevasta kolumnistin hommasta innostaa. Koko ajan mieleen juolahtaa uusia aiheita. Näillä näkymin aloitan kolumnistina tammikuussa, mutta vinkkaan sitten jos ja kun ensimmäinen kolumni tosiaan ilmestyy. Ramppikuumettakin on, sen verran kovaan seuraan pääsen vuorottelemaan omilla laverteluillani. On se vaan erikoista, kuinka kirjoittamisesta on iloa pienelle ihmiselle.

Tänään ratkaisin ison ongelman, kun jouduin valitsemaan Suomesta roudatun, maustetun vihreän teen ja kotoisen Caffé Vergnanon välillä. Ratkaisin pulman salomonilaisittain: ensin maitokahvi ja nyt on vuorossa sitten vihreä tee.

Aurinkoista loppuviikkoa kaikille, hehkukoon valo elämässänne, jos ei taivaalla, niin ainakin sielussa. Tai jotain muuta tosi korkealentoista ja filosofispohdiskelevaa.

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Jos olisin julkkis

Olisi ihanaa olla julkkis, koska silloin voisin todeta dramaattisesti tiedotusvälineille, että olen päättänyt vetäytyä julkisuudesta. Koska en kuitenkaan ole julkkis, joudun tyytymään blogissa marisemiseen ja uhkailla somesta vetäytymisellä. Olen jotenkin lopen kyllästynyt myös Facebookiin. Twitteriä en ole koskaan oppinut käyttämäänkään, vaikka saankin sinne näemmä kiinnostavia seuraajia jostain Valkovenäjältä. Eipä silti, että blogi- tai Fb-taukoa kukaan edes huomaisi, sen  verran laiska olen päivittämään. Kunhan nyt vähän kiukuttelen ja yritän saada huomiota niin kuin lapset, jotka uhkaavat karata pois kotoa, mutta päätyvät lopulta piknikille olohuoneen ikkunan alla sijaitsevaan kukkapenkkiin.

Elämä on välillä vaikeaa. Välillä nihkeää ja nahkeaa, välillä tylsää, välillä ihanaa, välillä jännittävää. Vau, miten nerokasta määrittelyä. Välillä elämä kuitenkin vain sattuu olemaan sellaista, että olisi kiva piiloutua korpikuusen kannon alle leikkimään puhekyvytöntä sosiopaattia.

Väsyttää. Meteopaattinen persoona kärsii Suomen loka-marraskuusta. Sorry, mutta niin se vain nyt on. Tarvitsisin jo rautaisannoksen aurinkoa. On aika järkkyä, kun ulkona näyttää olevan ilta aamusta iltaan.

Lisäksi kärsin kuumeilusta. Joka toinen päivä lämpö nousee juuri sen verran, että olo on hutera, mutta ei tarpeeksi tappaakseen ne kropassa jylläävät mikrobit lopullisesti.

Eilen naputtelin taas kahdeksan liuskaa. Tänään ei kiinnosta sekään. Niin kuin ei takuulla kiinnostanut tämäkään valitus ketään sen lukenutta. Kunhan nyt marisen ja kiukuttelen. Parempi kai netissä kuin samalla tavalla marisevalle ja kiukuttelevalle lapselle. Taitaa meillä olla perheen miespuolistakin jäsentä ikävä. Sellaista se on. Elämä siis. Keskiviikkona yritämme mahtua paluulennolle, niin pääsen kiukuttelemaan sitten miehelle teidän sijaan.

Saa sinne tulla joskus moikkaamaan. Siis sinne korpikuusen kannon alle. Voi nimittäin olla, että sosiopaattileikki kyllästyttää pian ja rupean taas lörpöttelijäksi.

Siihen saakka hellureivei!

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Esikoisdekkaristi pääkaupungin humussa

Olin tässä taannoin Helsingin kirjamessuilla. Ensimmäistä kertaa, jos totta puhutaan. Minut oli tuomittu Dekkarilauantain puitteissa järjestettyyn esikoisdekkaristipaneeliin. En siis joutunut istuskelemaan yleisön edessä aivan yksin, vaan seuranani oli onneksi kiinnostaviakin kirjailijoita: Tiina Forssman (Annikki Nissinen selvittää murhan), Jyrki Erra (Kaunasin sivut) sekä Jyrki Heino (Kellari). Haastettalijana oli ammattitaitoinen Tiina Torppa, joka onnistui pitämään puoli tuntia kestäneen esityksen rytmin reippaana. Kysymykset olivat kiinnostavia ja kaikki saivat puheaikaa. Tämä jälkimmäinen asia huoletti minua hiukan, koska parantumattomana lörppönä pelkäsin etukäteen monopolisoivani keskustelua, mutta onneksi haastattelija osasi antaa vuoron jokaiselle.

Vau, kun näkee itsensä kuvassa lysähtäneen perunasäkin näköisenä, ei voi kuin olla tyytyväinen, ettei kuvia ole muista kuvakulmista.




Valmistauduin kirjamessuihin huolella. Aloitin psykosomaattisen, hermoja raastavan jännittämisen noin viikkoa ennen itse tapahtumaa. Kuvaan kuuluivat luonnollisesti kynsinauhojen repiminen, katkonaiset yöunet, epämääräiset vatsavaivat, luulotauti sekä lorvikatarri. Tartutin hermoilun siippaankin, joka ilmensi sitä niin armottomana otsalohkon tulehduksena, että kun paria päivää ennen messuja lapsellekin nousi kuume, päätimme lopulta, että puolet perheestä jäisi Pohjanmaalle potemaan. Onneksi löytyi myös terveitä kannustusjoukkoja, ilman heitä tuskin olisin osannut edes oikealle lavalle. Tai muistanut, että millä nimellä minun olikaan tarkoitus esiintyä, valinnan varaa kun on. Ja myönnän, että aivan erityisen helpottavaa oli nähdä kustannustoimittajani Nina ennen esiintymistä. Hänen sijassaan olisin kieltänyt vakaasti tuntevani epämääräisellä aksentilla sönköttävää esikoisdekkaristia, mutta siinä lieneekin se ero epämääräisellä aksentilla sönköttävän esikoisdekkaristin sekä ammattitaitoisen toimituspäällikön välillä. Ei varmaan ihme, ettei minusta tullut koskaan kustannustoimittajaa, vaikka siitäkin urasta joskus aikoinaan haaveilin.


Tässä Gummeruksen rautaiset ammattilaiset sekä ihanat naiset Eeva viestinnästä sekä toimituspäällikkö Nina. Tuo keskellä kuikuileva linssilude tunki jostain syystä joka kuvaan, en tiedä kuka hemmetti se oikein luulee olevansa.
Mietin tietenkin myös vaatteitani. Kovastikin, koska joku pirulainen oli näemmä käynyt kutistamassa kaikki hynttyyt sekaisessa vaatekaapissani. Epäilen Tyylikkäiden Kirjailijoiden Salaliittoa, joka ei halua minua jostain syystä tyylikkääseen joukkoonsa. Niinpä Suomenmatkaa edeltävänä päivänä tungin lopulta matkalaukkuun ainoan mekon, joka päälleni mahtui. Myönnän, että on pieni mahdollisuus, että vaatteiden kutistuminen voisi johtua stressisyksyyn kuuluneen armottomasta syöpöttelystä. Ensi kerralla aion asentaa vaatekomeron eteen valvontakamerat ja tarkistaa asian. Valvontakameroita ei sen sijaan kaivata jääkaapin edustalle.

Onkohan muilla kynäilijöillä tapana napostella jatkuvasti kirjoittamisen ohessa? Vai onko pahe ainoastaan minun? Saattaa liittyä myös siihen, että kirjoitan kotona aina keittiössä. Samalla voi pitää silmällä hitaasti hautuvia palapaisteja ja kastikkeita. Ja napostella. Onneksi mekko venyy ja paukkuu sen verran, että on varaa nauttia vielä Suomiherkuista alias salmiakista ja pipareista. Niin ja ainahan on keksitty spandeksit ja niiden halpisversiot, joilla voi aina litistää vaatteiden alle ainakin pari kahvilla nautittua munkkipossua.

Tässä messuneitseellinen esikoisdekkaristi ennen kuin hän tiesi, mitä tuleman pitää:

Ollaanpa sitä muikeana. Pian hymy hyytyy, kun messutodellisuus alias järkyttävä ryysis konkertisoituu messuhallissa
Paneelissa oli siis kivaa. Suurin osa kirjailijoista kuitenkin nauttii siitä, että saa puhua vauvelistaan alias kirjastaan. Yleensähän kaikille tutuille tulee sellainen pakokauhuinen ilme, kun esikoiskirjailija lähestyy ja alkaa jankata siitä hengentuotteestaan. Vähän sama kuin uunituoreet vanhemmat, jotka tunkevat kuolasuisen huutosuolensa kuvia kaikkien vastaantulevien silmille. Kirjamessuilla kirjasta lavertelu sen sijaan ikäänkuin kuuluu asiaan. Joten kun ihanat kaverit tulevat katsomaan esikoisdekkaristia, he eivät kehtaa haukotella tämän jutuille kovin näkyvästi. Kun itsehän lähdit, kikkelis kokkelis ja niin pois päin.

Kiertelin messuilla jonkin verran, ostin Pekka Töpöhäntiä lapselle, mutta lähinnä nautin ihmisten tapaamisesta. Pikaisetkin moikkaukset ilahduttivat. Perheenjäsenten ja vanhojen kavereiden lisäksi tapasin blogikavereita. Kiitos teille vielä siitä, että tulitte juttelemaan, vaikka epämääräisellä aksentilla sönköttävä hyypiö olisikin voinut pelästyttää aremmat tiehensä. Myös kustantamon väen tapaaminen on aina tärkeä hetki, ei siitä mihinkään pääse.

Jotta messuilu ei kuitenkaan olisi ollut pelkkää hortoilua sinne sun tänne, istahdin myös kuuntelemaan toista dekkaripaneelia. Tästä joukosta halusin tervehtiä erityisesti Mia Vänskää ja Pekka Hiltusta, koska sen lisäksi, että he ovat lahjakkaita ja vetäviä kirjailijoita, he ovat myös hurjan sympaattisia ja kannustavia ihmisiä. Paneelin seuraaminen oli todella antoisaa yleisön ominaisuudessa.

Vasemmalta oikealle: Pekka Hiltunen, Jukka Niskanen, Mia Vänskä, Paulus Maasalo sekä haastattelija Keijo Kettunen.
Eli kova meno päällä oli pohojalaasflikalla, kun ihimisten ilimoolle hiihti. Muuten kuulumiset liittyvät lähinnä käsiksen kakkososaan. Viimeisiä viedään. Sanamäärä on jo ylittänyt Kuolema sypressin varjossa -dekkarin lopullisen version, mutta turhat hiotaan ja höylätään taas pois, jos ja kun kirja pääsee editointivaiheeseen. mitäänhän ei ole kirkossa kuulutettu, kun käsistä ei ole vielä ehtinyt lukea kukaan muu kuin minä. Tosin ensimmäinen koelukija saa sen käsittelyynsä ensi viikonloppuna. Apua. Pitäkää peukkuja!

Ja hauskaa viikkoa sekä messuilijoille että niille, jotka tulevat sinne vasta ensi vuonna.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Kateus kaunistaa

Kateus, tuo henkisistä voimavaroista vähätellyin. Firenzen oma poju Dante Alighierikin oli kateudelle niin kateellinen, että asetti sen toiseksi vakavimman synnin asemaan heti ylpeyden jälkeen. Pöh, sanon minä. Pelkkää kateellisten panettelua.

Vannon, että olen mieluumminen onnellinen, mutta rikas kuin onneton ja köyhä. Ihan oikeasti, tämä ei ole pelkkää tekopyhyyttä. Jos oikein totta pitäisi valita, niin käsi sydämellä voin taata, että olisin mieluummin älykäs, mutta kaunis kuin tyhmä ja ruma. Tiedän, tiedän, kauneus on katoavaista, kun taas rumuus senkun lisääntyy, mutta hei, minulla onkin arvot kohdallaan. En peräytyisi valintojeni edessä, jos ihan oikeasti tällainen valinnan paikka tulisi. Paitsi ehkä televisiossa, jos tunnustuksesta maksettaisiin tarpeeksi. Koska on ihan ok joustaa joskus periaatteistaan, jos siitä on globaalia maailmantaloutta ja sitä kautta kehitysmaiden ihmisiä hyödyttäviä seurauksia. Koska sitähän se olisi, jos käyttäisin saamani palkkion johonkin kiinalaisten tai intialaisten alaikäisten väkertämiin tamineisiin, koska muutenhan ne vain laiskottelisivat siellä kadulla häiritsemässä joogamatkalta elämyksiä hakevia kunnon turisteja.

Kateellisilla on kuulemma pikkumainen sielukin. Pikkumainen? Kun uutuuttaan kiiltävällä X5:llä ohi karauttava nousukas hymyilee vastavalkaistua hymyään, niin mitä pikkumaista on siinä, että totean, että yöunet ovat öykkärillä varmasti huonolla tolalla, koska omatunto ei taatusti jätä rauhaan kaikkien niitä luontoa tuhoavia pakokaasuja ajatellessa. Eikö tämän ymmärtäminen kerro pikemminkin kyvystä nähdä laajoja kokonaisuuksia pikkuseikkoihin takertumisen sijaan? Kun yöllä kieriskelen sängyssä unta saamatta, minua lohduttaa ihan vietävästi ajatella, että minua ei sentään valvota ökypröystäilyn synnyttämät tunnonvaivat, vaan hyvät syyt, niin kuin huonosti sulava grilliateria tai se parin kuukausipalkan arvoinen käsiveska, joka olisi ihan pakko saada, ja saankin, kunhan luottokorttiyhtiö ei vain taas rupea nipottamaan jotain minimaksuista ja muista kateellisten pikkusielujen tekemistä rajoituksista.

Niin siitä kauneudesta ja älykkyydestä. Tosiasiahan on, etteivät kauneus ja älykkyys mahdu samaan päähän. Tämä ajatus on lohduttanut minua useammankin kerran, varsinkin aamuisin, kun olen joutunut peilin eteen ilman etukäteisvaroitusta. Eikä tämänkään tosiasian toteamisella ole mitään tekemistä kateuden kanssa. Asiat vain nyt sattuvat olemaan näin. Ja ok, joku Hollywood-tähti voi lätkäistä pöytään mensan testituloksen ja yrittää brassailla sillä, mutta hei: ensinnäkin mensan tulokset ovat naapurini kummin kaiman mukaan ostettavissa ja toisekseen, älykkyyshän ei oikeastaan tarkoita yhtään mitään. Meinaan, nykyään löytyy sellainen värisuora erilaisia älykkyyden lajeja, että ihan varmasti jopa Yhdysvaltain presidenttiehdokkaat onnistuvat loistamaan ainakin yhdessä. Vaikka kaikkihan tietävät, että täysin turhantärkeillä keksinnöillään ja Nobelinpalkinnonsaajillaan ja avaruudenvalloituksillaan pröystäilevät amerikkalaiset ovat oikeasti tosi tyhmiä, eikä heillä ole mitään suomalaiseen koulu- tai neuvolasysteemiin vertaavaa. Joten olisivat vain hiljaa ja keskittyisivät tunkemaan hampurilaisia nassuun tai paremminkin mustikkapiirakoita, just niin, tyhmien amerikkalaisten tyhmyydestä kertovat kaikenlaiset tyhmät kisailut, niin kuin eukonkanto ja saappaanheitto. Ei kun hetkinen, perutaan äskeinen, koska ne kisat eivät liitykään vissiin typeryyteen vaan pohjoisen rodun älylliseen ylivertaisuuteen.

Meinasi mennä asian vierestä. Siis siitä kateudesta. Niin siis minähän en ole koskaan ollut kateellinen. Tai jos olenkin, niin vain hyvästä syystä, siis sellaisesta, että on oikeastaan ihmiskunnan etu, jos tuon muiden tietoisuuteen ne kauheat puutteet, joita ykskin tyyppi yrittää muulta maailmalta salailla. Teen siis periaatteessa palveluksen, kun juoruan, tai siis anteeksi informoin muita niistä varsin arveluttavista motiiveista, joita tällä ja tuollakin on ollut mielessään, kun on ryhtynyt tätä ja tuota tekemään. Enkä minä muuten, mutta kun yhteiskunnan etu vaatii. Ja ihmiskunnan. Koska minä olen ennen kaikea hyvä ihminen ja ajattelen vain ihmiskunnan etua.

Ihan eettismoraalisista syistä, joita ei kannata tässä lähteä erittelemään, lopulta ehdottaisinkin, että kateus otettaisiin pois sieltä seitsemän suuremman synnin listalta. Ihan oikeasti. Kateudessahan ei loppujen lopuksi ole mitään vikaa. Pitääpä skarppina kaiken maailman ääliöt, jotka luulevat olevansa jotakin parempaa kuin ovatkaan. Ja hei, tämänkin sanon ihan hyvällä, ilman mitään taka-ajatuksia. Turha loukkaantua, täällä vallitsee sananvapaus ja bloggausvapaus ja kunhan saan paavintohelon ymmärtämän pointtini, minkä siltä pikkulasten nipistelyltä ehtii, niin täällä vallitsee myös kateusvapaus.

Kateuttakin voi tietenkin kadehtia. Koska kyllä minua ainakin ottaa päähän, ettei kukaan näe minussa mitään kadehtimisen aihetta, vaan kadehtivat vain jotain hyvännäköisiä,  rikkaita ja älykkäitä. Prrkele. Lyödäänkö vetoa, että jos nyt tästä kadehtimisen puutteesta sisuunnun ja ampaisen lenkille, kirjoitan heti perään rahaa tahkovan pestsellerin ja menen sitten telkkariin puhumaan fiksu... siis... ok, ei kukaan kuitenkaan kuuntele, mitä sanon telkussa, kun kaikki vain kadehtien vahtaavat uutta ehtoista luukkiani, niin enköhän minäkin saa jonkun kadehtimaan itseäni? Ainakin Sofi Oksanen on varmasti tosi kateellinen, koska hän joutuu kirjoittamaan jostain Virosta, kun taas minä voin kirjoittaa Italiasta, jossa on sentään Kolosseumi tai oli ainakin viimeksi, kun tarkistin, italialaisistahan ei ikinä tiedä, että mitä ne keksivät restauroida pilalle, vai mitkä hispaanot siellä yhdessä kirkossa nyt sähläsivätkään.

Mutta siitä kateudesta. Periaatteesahan se on vain merkki menestyksestä, joten kadehtiminen on oikeastaan pelkkä tunnustus. Jos satun heittämään jotain aavistuksen verran pahansuopaa jostain, niin eikö se nyt ole lopulta ihan kiva juttu, kun selvästikin tarkoittaa, että jossain ihmisessä on jotain kadehdittavaa. Että sillä menee loppujen lopuksi vain tosi hyvin, eikös?

Ihan oikeesti, olen periaatteen ihmisiä ja ihmiskunnan asialla. Enkä minä koskaan, mutta kun ne muut.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Täydellinen paisti

Kirjankin aion jossain vaiheessa lukea, mutta nyt otsikko viittaa kirjoittajalle sopivaan ruokalajiin. Itsekseen kasvis- tai lihaliemellä kostutetussa paistopussissa kypsyvä paisti ja lisukkeiksi kuoritut porkkanat, perunat, fenkolit ja punasipuli ovat täydellinen ateria ihmiselle, joka ei ehdi hämmentämään jatkuvasti risottoa tai muuta manuaalisia otteita vaativia ruokalajeja.


Tässä perjantai-illan ateria meidän huushollissamme. Nyt nautin lasillisen Chiantia ja naputtelen koneelle pari lausetta ennen illallista. Rentoa ja herkullisia hetkiä sisältävää viikonloppua kaikille!

torstai 18. lokakuuta 2012

Elämä on

Ehdin pitää puoli päivää kirjoitustaukoa, kun hanat taas avautuivat. Eli suosittelen taukoa hoidoksi kaikille, joilla kirjoittaminen tökkii. Tiedän, että puoli päivää kuulostaa olemattoman pituiselta tauolta, mutta kysymys olikin periaatteesta. Kun ensimmäistä kertaa pariin vuoteen annoin itselleni luvan olla kirjoittamatta, kaikki kirjoittamiseen liittyvät angstit katosivat. Ideoita syntyi ja tekstiä on pukannut taas normaalissa viiden liuskan päivätahdissa.

Pari päivää sitten tosin luulin, että dekkarin kakkososan työstämiseen (olen kiintynyt tähän sanaan) tulisi  uusi tauko osin minusta riippumattomista syistä. Koin pientä emotionaalista vuoristorataa erään lehtijulkaisun vuoksi. Minulta nimittäin kysyttiin kiinnostusta kolumnin kirjoittamiseen. Ensimmäinen reaktio oli se normaali: alkava sydänkohtaus, joka lopulta paljastuikin vain lieväksi paniikkikohtaukseksi. Oireet lienevät aika samanlaisia. Silmissä mustenee, kuuluu vain oman sydämen kiihkeä tykytys, mieleen ei muodostu yhtään kieliopillisesti korrektia lausetta millään kielellä. Mieleen ei muodostu oikeastaan minkäänlaista lausetta. Minustako kolumnisti? Tarkoittaako se, että minun pitäisi kirjoittamisen jälkeen jopa hioa juttu julkaisukelpoiseksi toisin kuin täällä blogissa, jossa painan julkaise-nappia yleensä sen kummemmin pohtimatta, mitähän tälläkin kertaa on tullut söherretyksi? Ei kun siis millaisia maisemia olen sanallisesti lukijoille maalaillut.

Koska kuitenkin onnistuin kirjoittamaan kuulemma lukukelpoisen kolumnintekeleen, saattaa olla, että tässä joskus aivoituksiani näkyy muuallakin kuin blogissa. Ilmoitan sitten ehkä tarkemmin, jos ja kun ensimmäinen kolumni todella julkaistaan. Paino sanalla ehkä.

Nimittäin huomasin juuri, että blogini lukijamäärä alkaa lähestyä hälyttävästi sitä maagista 100 lukijan rajaa. Tämä ei ole välttämättä hyvä juttu, koska jos ajattelen jonkun oikeasti lukevan sepustuksiani, minuun iskee ramppikuume. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa jotain järkevää. Fiksua ja filmaattista. Näistä ajatuksista on yleensä lopputuloksena vain pitkälle venyvä blogitauko. Ei tulisi mielenkään alentaa tasoani kirjoittamalla painavaa ja ajankohtaista asiaa yhtään mistään. Hyvänen aika, jokuhan voisi kuvitella minun oikeasti osaavan ajatella. Parempi keskittyä lentoemolle sopivaan viehkeään hymyilyyn..

Blogikirjoittelu saattaa siis olla heikoilla kantimilla, mutta osaan minä sentään lukea. Vaikkakaan en oikolukea omia kirjoituksiani. Mutta olen päivittänyt yhdelle blogin sivuista tänä vuonna lukemiani opuksia, tosin en lukijärjestyksessä enkä edes kaikkia. Unohdin aika monta kuukautta sitten koko päivittäminen. Muutama ilta sitten tuumailin, että olisi kiva kirjoittaa ylös tänä vuonna lukemani kirjat ja niin yritin sitten listata ne, jotka sillä hetkellä muistin.

Ensi tiistaina suuntaamme kohti Suomea. Lauantaina 27. lokakuuta esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla Dekkarilauantain Esikoisdekkaristi-paneelissa yhdessä Tiina Forssmanin, Jyrki Erran ja Jyrki Heinon kanssa. Paneelikeskustelu alkaa klo 10.30. Minä olen se, jolla on neilikka rinnassa. Saa tulla nykimään hihasta ja haukkumaan blogia. Tai muuten vain morjestamaan. Kuva olisi kiva yllätys. Ei kun se kuuluikin yhteen toiseen juttuun.

Eipä tässä muuta. Tälläkään kertaa. Pitäkää ittenne ihimisinä!

lauantai 13. lokakuuta 2012

Inspiraatiota Alpeilta


Syksyisiä maisemia Alpeilla


Dekkarisarjan toinen osa alkaa olla loppusuoralla. Jos ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa samaan tahtiin kuin esimerkiksi heinäkuussa, niin ensimmäiset koelukijat saisivat käsiksen selailtavakseen parin viikon kuluttua. Mutta jostain syystä juuri nyt, kun loppusuora alkaa häämöttää, juoni on kasassa ja pitäisi vain naputella ranskalaisista viivoista yhtenäisiä kohtauksia, ei kirjailijattarella olekaan kirjoitusiloa. Minähän olen kirjoittanut aina siksi, että nautin kirjoittamisesta. Joten kun nyt sain omassa nahassani todistaa oikeaksi toisen kirjan, kirouksen (sehän on monille vaikeampaa kuin ensimmäisen kirjoittaminen) niin valitin kirujoitusinnon lopahtamista myös FB:ssä. Luojalle kiitos vertaistuesta! Kiva tietää, että niitä haastavampia hetkiä tulee kaikille. Ja yksi neuvoista tuntui lopulta hyvinkin järkevältä: pidä pientä taukoa. Ja minä pidin. Kuvakollaaseissa kotiseutumatkailumme tulos tänä lauantaina. Toistaiseksi tauko on toiminut. Eilen tekstiä syntyi taustatutkimuksen ohella ja tänään ideoita piti raapustaa muistivihkoon jopa kiemurtelevilla vuoristoteillä.

Castello di Rivoli, Rivolin linna, jossa on esillä nykytaidetta


Tämä alimmainen näkyi FB-kirjailijasivullanikin.

Lauantai kuudessa kuvassa

tiistai 2. lokakuuta 2012

Mahahaavaa odotellessa

Tapanani on pyydellä säännöllisin väliajoin sekä blogihiljaisuutta että vastaamattomuutta ihaniin kommentteihin. Jatkakaamme siis tällä hyväksi havaitulla perinteellä. Olen yhä hengissä, vaikka liha onkin heikko ja kunto vielä heikompi, kirjailijuus ja elämä ovat todellakin käyneet terveyden päälle, ja kun yhdestä flunssasta on selvitty, toinen pukkaa jo ovesta sisään. Puhumattakaan selkäkivuista, rytmihäiriöistä ja muista keski-ikään liittyvistä kivoista sivuoireista. Suomennettuna kärsin varmaan toisen asteen stressistä ja voin vain toivoa, ettei se puhkea kolmannen asteen burn outiksi. Ei kai sentään, mahahaavakaan ei ole vielä ehtinyt oireilla, vaikka onhan tässä vielä hyvää aikaa ennen joulua.

Stressaamisen ohella kävin syyskuun puolessavälissä piipahtamassa Suomessa ihan muutaman päivän verran, kun Gummerus ja Menaiset järjestivät dekkari-illan Menaisten lukijoille. Etukäteisjännityksestä huolimatta tilaisuus oli hurjan hauska, olisiko se voinut muuta ollakaan, kun haastattelijana oli Baba Lybeck ja vieressäni vastailemassa viidennen dekkarinsa julkaissut Matti Laine? Myös yleisön kysymyksiin oli kiinnostavaa ja haastavaakin vastata, ja yllätyksekseni huomasin hervottomasta hermoilusta huolimatta viihtyväni lavalla mainiosti. Esiintyminen on yllättävän helppoa, kun on rennot kanssaesiintyjät sekä sympatia-aaltoja lähettävä yleisö.

Kiirettä on siis pitänyt, varsinkin kun yritän parhaani mukaan pusertaa dekkarisarjan toista osaa sellaiseen kuntoon, jonka kehtaisi näyttää kustannustoimittajallekin. Juonikuviothan ovat varsin selvät useampaankin osaan, mutta tätä toista kirjoittaessa olen joutunut tekemään enemmän faktapohjaista taustatyötä kuin ensimmäistä osaa varten, ja tutkimustyöhön ja aiheiseen liittyvien kirjojen opiskeluun kuluu yllättävän paljon hyvää kirjoitusaikaa, samalla kun pitää myös olla äiti, vaimo ja välillä aina akkarin kääntäjäkin.

Mitä sitten kuuluu esikoisdekkarille? Ensinnäkin täytyy sanoa, että olen todella otettu ja liikuttunutkin huomiosta, jota Kuolema sypressin varjossa on saanut kirjablogeissa. En todellakaan osannut odottaa, että näin moni sen lukisi ja kirjoittaisi siitä vielä arvion. Kiitos siis kaikille vaivannäöstä, ja tietenkin vielä erityiset kiitokset niille, jotka ovat kertoneet pitäneensä kirjasta niin, että suunnittelevat toisenkin osan lukemista. Se nimittäin auttaa niinä hetkinä, kun kirjoittaminen takkuaa, oli syynä sitten väsymys tai muuten vain uskonpuute.

Ja haluaisin kiittää samalla tavoin myös kaikkia muita lukijoita, jotka ovat antaneet julkisesti tai yksityisesti palautetta, sillä on todellakin kirjoitusmotivaatiota huimasti kohottava vaikutus.

Lehdissä palstatilaa ovat ymmärrettävästi tänä syksynä saaneet enemmän suosikkikirjailijoiden odotetut uutuudet, joten en muutamaa vilausta kummempaa huomiota KSV:lle osannut odottaakaan. Ottaen huomioon nollaa lähentelevän stressinsietokykyni, tätä suurempaa julkisuutta tuskin olisin kestänytkään, eli ainakin tämä asia on mennyt putkeen. Kirjasta on tähän mennessä julkaistu kolme eri lehtiarviota, joista kaksi ensimmäistä kahdessa eri lehdessä, eli yhteensä lehtiarvioita onkin tällä tekniikalla viisi, heh heh. Se viimeisin arvio oli myös kirjailijoiden usein eniten odottama tai siis suomennettuna eniten pelkäämä, eli Hesarin kritiikki, joka julkaistiin viime sunnuntaina. Niin löytämiini blogiarvioihin kuin lehtikritiikkeihin on linkitykset arvioita-sivulla. Olin muuten hurjan liikuttunut myös huomatessani, kuinka moni ihminen on suositellut tuota Hesarin arviota Fb:ssä, otan sen henkilökohtaisena kannustuksena niin Fb-kavereiden kuin ihan tuntemattomien dekkari/Italia -fanien taholta.

Sitä varsinaista lyttäystä vielä odottelen, mutta eiköhän senkin aika jossain vaiheessa koita. Kaikkia ei voi miellyttää, ja kaikilla on oikeus mielipiteeseensä. Niin lukijalla kuin kirjailijalla.

Pyydän anteeksi jo etukäteen, jos en ehdikään vastata kaikkiin mahdollisiin kommentteihin. Saan ne julkaistua sähköpostin kautta, mutta bloggeriin kirjautuminen vaatii jo sen verran aikaa ja energiaa, että kovin stressaavina päivinä se vain jää tekemättä. Kiitän kuitenkin kaikista kommenteista, koska ne lämmittävät ja motivoivat myös bloggaajaa söpertelemään lisää epäkiinnostavia kuulumisia.

Ugh. Esikoisdekkaristi on blogannut. Raikasta ja auringonlämmittämää syksyä kaikille!

perjantai 7. syyskuuta 2012

Maljapuhe

Ahmu kilisteli minun suuntaani ja pyysi pitämään maljapuheen. Säännöt ovat seuraavat: 

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.



1. Kun viime yönä kasvattelin jo entuudestaan huikeaa univelkaani jatkamalla Pekka Hiltusen Sysipimeän lukemista, olin äärimmäisen kiitollinen siitä, että a) kotiovemme saa lukkoon b) maailmassa on yhä paljon mukaansatempaavaa luettavaa. 

Minä keskeytän paljon kirjoja, joten kun löydän sellaisen, joka on pakko lukea loppuun tunnen syvää kiitollisuutta kirjailijalle siitä, että hän kykenee yhä lumoamaan kaltaiseni vanhan kyynikon, joka aivan liian usein alkaa lukiessaan miettiä tekstin rakennetta ja kirjailijan käyttämiä teknisiä ratkaisuja ja kirjan loppuun lukemisen sijaan siirtyy koneelle miettimään omaa työn alla olevaa tarinaansa.

2. Olin todella onnessani eilen, kun ensimmäinen Suomesta lähettämäni kirjapaketti saapui. Mukana oli mm. Piia Kaikkosen Kuoleman varjo, Katja Kaukosen Vihkivedet, Annukka Salaman Käärmeenlumooja, Kristiina Vuoren Näkijän tytär, Hannu Rajamäen Kvanttivaras, Marko Kilven Elävien kirjoihin, Camilla Läckbergin Majakanvartija. Muunmuassa. Ei varmaan tarvitse eritellä sen kummemmin, miksi olen niin kiitollinen paketin saapumisesta?

3. Suomen loman parasta antia olivat ehdottomasti ihmiset. Tapasin muutamia vanhoja ystäviä aikojen takaa, ja nämä hetket, vaikkakin usein pikaiset, olivat hyvin tärkeitä. Muistaessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan ihminen muistaa myös itsensä, kuka löytyy kaikkien elämänkokemuksen kuorruttamien muutosten sisältä.

Sain solmittua myös uusia ihania tuttavuuksia. Tapasin monia ihmisiä oikeastaan vain siksi, että dekkarini on julkaistu. Kuten moni jo tietää ja loputkin arvaavat, minä olen ekstrovertiksi naamioitunut introvertti. Siis samalla, kun sisäinen erakkoni jännittää kovasti uusien ihmisten tapaamista, tuo astetta sosiaalisempi sivupersoonani nauttii suunnattomasti siitä tunteesta, joka syntyy, kun ventovieraista ihmisistä tulee vähintäänkin hyvänpäiväntuttuja. Lisäksi sain napattua itselleni materiaalia tulevien kirjojen henkilöhahmoihin. Osalle olen tunnustanutkin, että aion käyttää häikäilemättömästi hyväkseni täysin subjektiivista ja epäreilua tulkintaani heidän persoonistaan. Useimmille en kyllä tunnusta mitään. Eivätkä he varmaan itseään kirjan sivuilta lopulta tunnistakaan, sen verran pahasti ekstrovertiksi naamioitunut introvertti tekee heille vääryyttä tulkinnoissaan.

4. Annan taas spesiaalikiitokset siipalleni, joka tässä 9 yhteisen vuoden aikana on oppinut tuntemaan minua varsin hyvin. Hän tietää, kuinka tärkeää kirjoittaminen on minulle ja tekee parhaansa auttaakseen minua tavoittamaan viikottaisen liuskapäämääräni. Mikä tarkoittaa muunmuassa tyttären viemistä pyöretkille ja sisäleikkipuistoihin niiden ulkotiloissa sijaitsevien ohella samalla, kun mamma naputtelee koneelle murhamysteereitä.

5. Elämänkokemus on tuskallista saavuttaa, mutta ah kuinka palkitsevaa onkaan huomata, että myös niistä kivuliaimmista ja noloimmista kokemuksista on hyötyä jossain vaiheessa elämää. Kaksikymppisenä minua uhkasi pahasti kokemuksellinen näivettyminen keskiluokkaiseen oravanpyörään, mutta tempaisin itseni ajoissa irti, ja tässä sitä ollaan: tutkintoja on kesken peräti kaksi kappaletta, työpaikkoja ja poikaystäviä olen vaihtanut kuin Uuno Turhapuro aluspaitojaan. Lapsia, aviomiehiä ja julkaistuja kirjoja sen sijaan on kertynyt vasta yksi kappaletta kutakin, mutta voi pojat millaista materiaalia minulla on koossa tuleviin käsikirjoituksiin.

Minähän EN ole hyvä noudattamaan sääntöjä, mutta sitäkin lahjakkaampi rikkomaan niitä. Parin rivin puheesta tuli siis parin tunnin vuodatus. En usko, että kukaan jaksoi lukea tätä tarinointia loppuun ehkä äitäni lukuunottamatta (terkkuja vaan <3) mutta lähetänpä kippiksen, kulauksen ja maljapuhepyynnön seuraavien bloggaajien suuntaan: 

Marke , Anne, Helmi Maaria, J.S. Meresmaa ja Kristiina V., odotamme virtuaalihuitikkaa ja sen seurauksena syntyvää maljapuhetta!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Arvonnan voittajat

Minulla oli suunnitelmissa leikellä lappusia, kirjoittaa niille arvontaan osallistuneiden nimimerkit ja antaa lapsen toimia onnettarena. Koskapa neiti kuitenkin nukahti (toisen kerran koko Suomen loman aikana) vaarin syliin päikkäreille kaksikon katsoessa formuloita ("Tylsää", oli neiti sanonut ja simahtanut jo ensimmäisen kierroksen aikana, sorry, Kimi), jouduin noudattamaan voimaeläimeni laiskiaisen kehotusta ja suorittamaan arvonnan internetin randon number generatorin avulla ja valitsemaan voittajan kommenttien järjestysluvun mukaisesti. Koska osallistuneita oli kuitenkin niin paljon, päätin arpoa lopulta kolme kappaletta Kuolemaa sypressin varjossa.

Voittajat ovat Sugar, Pihinainen sekä MissJenny.

Ottaisitteko mahdollisimman nopeasti yhteyttä sähköpostitse veravala@gmail.com

niin saan kirjat postiin.

Onnea voittajille, ja häviäjille lohdutus, etten minäkään ole koskaan mitään missään arvonnassa voittanut. Kieltäydyn siltikin pitämästä itseäni tai teitä luusereina.

Mutta kirjastoistakin KSV:tä löytyy, vaikka ainakin Hesan seudulla onkin kuulemma yli sadan kirjan varausjono, mikä periaatteessa tietenkin kertoo kiinnostuksesta ja on kivaa, mutta toisaalta kertoo myös siitä, ettei kirjaa ole taidettu tilata kirjastoon aivan kysynnän mukaisesti.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Kirjailijuus käy terveyden päälle

Niin, sitähän luulisi, että kirjoittaminen on leppoisaa puuhaa: istuskellaan pyjamassa koneen äärellä ja hörpitään kahvia. Ok, sitähän se kirjoittaminen onkin. Mutta vaikeudet alkavat, jos kirja päätetään kustantaa.

Jo kustannussopimuksen saaminen aiheuttaa ongelmia. Tunteet vaihtelevat euforiasta orastavan psykoosin epäilyyn: ehkä saamani puhelu olikin pelkkä liian pitkäaikaisen haaveilun ja vähäisten yöunien aiheuttama hallusinaatio? Todistajiakaan ei ollut paikalla. Onneksi kotiin saapuu ennen pitkää myös itse sopimus kustantamon kuoressa, ja vaikka siippa ei suomea osaakaan, hänkin kykenee tavamaan kustantamon nimen kuoresta ja arvelee, ettei pelkä hylky olisi niin monen sivun pituinen. Unettomia öitä elämänmullistus kuitenkin tuo tullessaan.

Sitten alkaa stressi, kun pitää ottaa kuva kirjan sivuliepeeseen. Ei ole mitään sopivia vaatteita, tukka on kamalan näköinen ja ihan varmaan otsaan ilmestyy kaamea näppylä juuri ennen kuvaa. Jälleen unettomia öitä, eikä kuvaaja edes suostu retusoimaan pois tummia silmäaluksia tai kuvausten aiheuttaman stressin aikaansaamia ryppyjä silmien ympäriltä.

Sitten pitää ruveta jännittämään Gummeruksen Kukanpäivän juhlaa, jossa joudun nolaamaan itseni 200 ventovieraan edessä. Stressivatsa alkaa temppuilun noin viikkoa: paino putoaa kahdella kilolla muutamassa päivässä. Joudun jopa tiputukseen lievän nestevajauksen vuoksi.

Alkaa kauhuelokuvaa muistuttava editointikierros: kustannustoimittaja on säälimätön, sillä häntä kiinnostaa vain mahdollisimman hyvä lopputulos. Jälleen unettomia öitä ja stressivatsa. Jokainen sana on punnittava ja painavaksi havaittava, ennen kuin se pääsee kirjan sivulle. Liian monet sanat havaitsen köykäisiksi, väliin mielen valtaa epätoivo: voiko tekstistä löytyä vielä tsiljoonannenkin lukukerran jälkeen käänteinen sanajärjestys. No, pirulauta, pohjalainen sisuuntuu, ja niin ne viimeisetkin käänteisyydet kiepautetaan suomen kielen mukaisiksi.

Aah, vihdoin stressi hellittää, ja pääsen takaisin siihen lempipuuhaani: koneen äärelle istumaan pyjamassa kahvikuppi vieressä. Tekstiä syntyy niin, että läppis kuumenee. Jippii, elämä on taas elämisen arvoista.

Sitten painajainen alkaa taas: kirja on tulossa ulos painosta. Ja menossa kirjakauppoihin. Ja päätymässä ihmisten luettavaksi. Siis ihan oikeiden ihmisten, joilla on ihan oikea mielipide kirjasta. Paniikki. Sydämen tykytystä, unettomuutta, tummia silmänalusia ja stressivatsa. Laihdun taas puolitoista kiloa muutamassa päivässä.

Ensimmäinen haastattelu. Ensimmäiset kuvat. Ensimmäinen radiohaastattelu. Ensimmäiset blogiarviot. Ensimmäiset lehtiarviot. Ensimmäinen julkinen esiintyminen kirjailijatilaisuudessa. Hoipun hermoromahduksen partaalta jälleen puolityyneen mielentilaan. Ilmeisesti kirjassa on jotain hyvääkin. Kukaan ei kehtaa haukkua sitä täysin lyttyyn. Useimmat väittävät, että haluavat lukea seuraavankin. Ensin myhäilen tyytyväisenä: julkaisua edeltävän kirjoitusputken aikana olin kehittänyt kakkososaan muutamia elementtejä, joita pari kriitikkoa oli jäänyt kaipaamaan ykkösosasta. Mutta sitten tulee pari niin positiivista arviota, että menen jälleen puihin. Äh, vihaavatko nämä nyt sitten kakkososaa, koska siellä on mahdollisesti enemmän jännitystä ja erotiikkaa? Yritän olla ajattelematta enää yhtään kenenkään mielipiteitä kirjasta ja palata alkuperäiseen ohjelmaan, jossa viiden dekkarin juonet ja niitä yhdistävän taustajuonen eteneminen on jo valmiina. Minun ei tarvitse kuin naputella tarinat koneelle. Saan nukuttua taas pari yötä normaalisti.

Sitten viimeinen niitti: kustantamon järjestämä "virkistyspäivä" kirjailijoille. Olen innoissani. Minulla ei ole ollut koskaan yrityksen järjestämää virkistyspäivää. Koulutuspäiviä iltajuhlineen kyllä, mutta ihan oikeaan kesätapahtumaan en ole koskaan osallistunut. Luvassa on jalkapalloa, saunomista, uimista ja illanviettoa. Olen niin innoissani, että saavun jalkapallokentälle etuajassa. Kenttä vaikuttaa tyhjältä, mutta kun katselen ympärilleni, huomaan laidalla kaksi hahmoa, jotka vilkuttavat minulle. Toinen huutaa: Ciao bella! Hymyilen, hepun täytyy todellakin olla jo entuudestaan tuttu, kun tunnistaa minut italiansuomalaiseksi.

Lähestyn kentän laidalla istujia ja arvioin heidät ulkoisen habituksen ja letkeän elämänasenteen perusteella runoilijoiksi. Juttu luistaa, ja miesten välissä olevasta Alepan keltaisessa kassista tarjotaan alkudrinkkiä minullekin. Ensin hämmästyn: on melko aikaista aloittaa hiilihydraattitankkaus, kun muita ei ole vielä paikalla. Kieltäydynkin kohteliaasti, mutta suon toki toisille inspiraation haun myös nestemäisessä muodossa. Tästä syntyy vielä ajankestävää runoutta, epäilen, kun huomaan kuin hartaasti toinen hemmoista keskittyy inspiraation lipittämiseen. Todella ystävällistä porukkaa nämä runoilijat, ajattelen. Olen hieman arastellut kustannusmaailmaa, mutta kaksikko oon ottanut minut todella lämpimästi vastaan ja jutustelee hilpeinä mukavia.

Muutaman minuutin kuluttua kentälle alkaa saapua lisää porukkaa. Tunnistan kustannustoimittajat ja kustannuspäällikön. Ihmettelen, miksi he eivät tunnista kahta runoilijaa. Lainaavat kyllä kustantamon palloa, kun miehet haluavat hiukan pallotella. Alan ymmärtää runoilijoiden kuuluvan ihan eri kustantamon kaartiin siinä vaiheessa, kun he horjuvat paikalta pois, Alepan kassi tarkasti käteen kiinnitettynä. Myötätunto herää, kun katson kaksikkoa, joka kävelee toisiaan tukien pois. Tarvitaan lopulta niin vähän muuttamaan ihmiskohtaloa. Runoilijasta voi tulla rantojen mies yhden ainoa hylyn vuoksi, tai sitten rannoille tarkoitetusta miehestä voikin tulla runoilija vain siksi, että hänen kokoelmansa sattui osumaan kustannustoimittajan pöydälle juuri oikeaan aikaan. Mielessäni toivotan herroille lämpimiä öitä ja vapaata tilaa kodittomien asuntolassa. Ja ymmärrän, että olen naurettava tyhjän valittaja tyhjän nauramisen ohella: minullahan on kustannussopimus, ja jaksan nurista jostain stressivatsasta.

Sitten kentällä alkaakin olla tarpeeksi populaa jalkapallomatsia varten. Sitähän luulisi, että kirjailijat ja kustannusalan ihmiset ovat kalpeita ja heiveröisiä lälläreitä, jotka eivät tunnista palloa pyöreäksi. Hah! Täällä pelataan ihan tosissaan. Suostun maailivahdiksi vain sillä ehdolla, ettei kukaan suutu, kun väistän kohti tulevaa palloa. Yhden kudin torjun vahingossa jalallani, mutta toinen livahtaa taakseni. Vaadin päästä pois maalista, minun on suojeltava geelikynsiäni. Toiveeni toteutuu, ja sitten huomaankin juoksevani itseäni maitohapoille pallon perässä. Aina pallon tullessa kohti suljen silmäni, kyykistyn ja toivon parasta. Onni on minulla myötä, eikä pallo osu minuun kertaakaan. Onnistun jopa huitaisemaan sitä muutaman kerran jalallani. Pallo on yllättävän kova, ja epäilen reiteni venähtävän potkun voimasta.

Ottelun jälkeen olo on kuin hakatulla. Joka paikkaan koskee. Nilkutan muiden joukossa saunalle. Pakotan itseni uimaan viileässä merivedessä, koska uskon kylmän tekevän hyvää tulehtuneille lihaksille. Huom! Minulla ei ole vaikeuksia juosta puolimaratoonia tasaisella vauhdilla. Mutta fudiksen pelaaminen kirjailijoiden kanssa on ihan eri urheilua, huomaan. Että se siitä rautaisesta kunnosta. Päätän ehdottaa kustantamon ideapoksiin ensi vuoden virkistyspäivän teemaksi biljardia tai penkkiurheilua. Tai no ei ehkä biljardia, koska onnistuisin todennäköisesti tökkäämään itseäni tikulla silmään. Mutta voisin oikein mainiosti istua kentän laidalla katsomassa, kun muut puuskuttavat itsensä uuvuksiin.

Illanvietossa kivut unohtuvat. Vain sielu kipuilee, kun muistelen murskatappiotamme vastapuolelle. Onneksi kustantamo tarjoaa hengenravinnon lisäksi myös sitä oikeaa, jonka ansiosta tappion tuska alkaa hellittää. Ja kustantamon porukoiden sydämellisyys ja mukavuus saavat vanhenevan kropan krempat ja kivut tuntumaan pikkujutuilta. On mahtavaa tutustua uusiin kirjailijoihin. Mukana on niin tämän vuoden esikoiskirjailijoita kuin vanhoja konkareitakin. Puheenaiheet vaihtelevat hyvinkin kirjallisista vähän asian vierestä sivuaviinkin. Kunnioitan mukanaolleiden yksityisyydensuojaa sen verran, etten paljasta tarkkoja puheenaiheita, mutta ainakin loppuillasta saattoi hiilihydraattitankkauksen ja inshpiraation ansiosta syntyä parikin ideaa tuleviksi kirjallisiksi mestariteoksiksi. Ainakin ne tuntuivat siinä vaiheessa iltaa varsin nerokkailta.

Aamulla edellisen illan tajunnavirtaa on hiukan vaikeampi hahmottaa. Joka paikkaa särkee, ja mietin olenko joutunut taksijonossa tappeluun, vai oikein tottako pelkkä jalkapallomatsi on saanut aikaan kokoon kiertyneen olemuksen ja mustelmia sääriin. Päätä ei sentään särje, joten teen johtopäätöksen, jonka mukaan inshpiraatiota on tullut kuitenkin nautittua vain kohtuullisessa määrin täydellisen eteläeurooppalaiseen tyyliin. Mutta ai saameri, kun lihaksia särkee. Todellakin, kirjailijuus käy terveyden päälle. Ensi vuonna: penkkiurheilua.

P.S. Lämpimät kiitokset uusista blogiarvioista Lumiomenalle ja hedille <3

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Herkkiä fiiliksiä + lehtiarvio Savon Sanomissa + EDIT

Myönnän, että liikutuin, kun luin Morren alkusanat tunnustukseen, jonka hän oli antanut neljän kiinnostavan bloggaajan lisäksi minulle. Nimittäin myös minulle kirja-ja kirjoittablogeilla on ollut todella paljon merkitystä, kun olen hakenut omaa paikkaani kirjoittajien ja lukijoiden maailmassa. Italiassa minulla ei ole monia ystäviä, jotka olisivat erityisen kiinnostuneita lukemisesta tai kirjoittamisesta, joten kirja-ja kirjoittajablogien maailman löytyminen on antanut minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia kirjallisuuden tiimoilta, ja tuntea outoa yhteenkuuluvaisuutta ihmisiin, joista useimpia en ole edes tavannut livenä.

No joo, lopetan tämän sentimentaalisen höpinän ja menen asiaan: olen siis saanut ihania tunnustuksia, kiitos Rooibos ja Morre. ja Leijona Ja samat sanat teille kaikille ;)



Tämän tunnustuksen voisin antaa eteenpäin useampaankin blogiin, mutta moni niistä on jo saanut tämän. Katja, Hanna van der Steen, Rina, Marke ja Kirsi eivät ole tainneet kuitenkaan vielä ehtiä kertomaan asiasta blogeissaan.

Tunnustuksessa oli jotain sääntöjäkin, mutta kun minä olen tällainen Italiassa asuva haihattelija ja sääntöjenkiertäjä ja kaikinpuolin omituinen otus, en nyt muista niitä.



Lisäksi tulin erittäin hyvälle tuulelle haasteesta, jonka sain sekä Morrelta että Paulalta Luen ja kirjoitan -blogista.
Eli tarkoitus on listata kymmenen HYVÄNTUULEN KIRJAA:

Minä nimittäin harrastan juurikin eskapismia lukiessani. Ok, haen toki myös vaikuttavia, vahvoja lukuelämyksiä, mutta koska heilun useimmiten hermoromahduksen partaalla olemattomasta stressinsietokyvystä johtuen, minulle kirjat ovat myös psyykenlääkettä angstia lievittämään. Seli seli, turhaan minä mitään älykköä esitän, oikeasti olen vain tällainen tyhjännauraja, joka sattuu pitämään hauskoista kirjoista.

Koska sain haasteen kahdelta taholta, otan oikeuden listata enemmänkin kuin vain 10 kirjaa, jotka tulevat nyt "mieleen pälkähtää" järjestyksessä:

1. Hanna van der Steen: Ennustus ja Kirous. Riemukasta eskapismia fantasian maailmaan.

2. Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus. Ja myönnän odottavani kovasti, että pääsen lukemaan myös sarjan toista osaa, Ruben ja Harman kartano

3. Jukka Parkkinen: Osku-kirjat. Jep, osaan ne jo ulkoa, olen lukenut varmaan parikymmentäkertaa nämä kaikki. Ja oikeastaan voisin suositella Parkkisen koko tuotantoa. Hän on Hotakaisen ohella yksi minulle tärkeimmistä suomalaisista kirjailijoista.

3. osa 2: Jukka Parkkinen: Satunnainen seikkailija. Parkkisen aikuisille suunnattu humoristinen veijariromaani, jota lukiessani ulvon aina naurusta ääneen, myös tämän olen lukenut moneen kertaan.

4. Tuula Kallioniemi: Tossavaiset-sarja. Jälleen puhkiluettu ja moneen kertaan ääneennaurettu sarja.

5. Carter Dickson: Sir Henry Merrivale -dekkarit. Näissä on kiehtovia suljetun huoneen arvoituksia sekä mainiota huumoria.

6. Peter Mayle: Suolaa tryffeleille. Hihityttävä teos ranskalaisista(kin)

7. Roald Dahl: Oswald-eno

8. Alexander McCall Smith: Mme Ramotswe tutkii-sarja

9. Jari Tervo: Tuulikaappimaa

ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä:

10. Kari Hotakainen: Klassikko

Niin ja olen herkissä fiiliksissä senkin vuoksi, että eilen tapasin pitkästä aikaa rakkaita ihmisiä lapsuudesta. Oli ihana muistella yhdessä kaikki lapsuuden kommelluksia.

Ja varmaan senkin vuoksi, että tuli niin kiva arvio KSV:stä Savon sanomiin. Minun oli tarkoitus vain päivittää arvioita tuonne arvio-sivulle, mutta tulin niin hyvälle tuulelle tuosta arviosta, että oli pakko mainita siitä täälläkin.

Nimittäin tuntuu huikealta aina, kun joku vihjaa, että ekan parissa on viihdytty ja toista osaa odotetaan tai jotain sen tyylistä. Ei ole aina helppoa herätä viiden maissa kirjoittamaan, joten tällaisista jutuista saa uskomatonta pontta nousta ylös, kun sisäisen laiskiaiseni tekisi mieli vielä jäädä vällyjen väliin jatkamaan unia. Mutta yritän nyt lopettaa tämän KSV:n ja sen arvioiden mainostuksen, koska minä ainakin olisin lukijana jo saanut tästä tarpeekseni...

EDIT: Kerta kiellon päälle. Arvatkaapa ilahduinko, kun luin Kuuttaren arvion Kuolemasta sypressin varjossa. 

Ja vielä tuohon HYVÄNMIELEN kirjalistaan on pakko lisätä numero 11. Hilja Valtosen Neiti Talonmies, koska se kirja piristää minua aina!